Loppu on usein yllätys myös kirjailija Jeffrey Eugenidesille.

Kuva Milka Alanen

Madeleine haluaa turvallisen ja kunnollisen poikaystävän mutta rakastuu Leonardiin, joka on kaikkea muuta.

Mitchell haluaa tyttöystävän, mutta vain, jos hän on Madeleine.
Siinäpä tärkeimmät amerikkalaiskirjailija Jeffrey Eugenidesin uudesta romaanista Naimapuuhia. 600-sivuisen kolmiodraaman kehyksenä on Madeleinen rakkaus viktoriaanisen ajan romaaneihin, joissa avioliitto toi elämälle – ja kirjalle – aina täyttymyksen. "Onnellista rakkautta ei ole kuin englantilaisen romaanin lopussa", Madeleine siteeraa.

Madeleinesta koko kirja sai alkunsakin.

– Olin kirjoittamassa rikkaasta perheestä, joka järjestää juhlat. Yksi perheen tyttäristä oli Madeleine. Tajusin kuitenkin pian, ettei hän kuulu tähän tarinaan, muistelee maaliskuussa Helsingissä vieraillut Jeffrey Eugenides.

Eugenidesin romaaneissa nuori, pakonomainen rakkaus on toistuva teema. Sofia Coppolan filmaamassa Virgin Suicides -kirjassa poikajoukko joutuu Lisbonin tytärten pauloihin. Pulitzerilla palkitussa Middlesexissä hermafrodiitti Calliopeia rakastuu palavasti parhaaseen ystäväänsä.

– Uskon, että ensirakkaus, kuten kaikki, jonka  kokee ensimmäistä kertaa, on aina unohtumattominta ja voimakkainta.

Paitsi nuori rakkaus, myös perhesuhteet ovat miehen kirjoissa merkittävässä osassa.

– Minusta olisi yksinkertaisesti outoa kirjoittaa henkilöstä, jos en toisi myös hänen taustaansa esiin. Tietäähän sitä paljon ystäviensä vanhemmistakin.

Eugenides ei tiennyt aloittaessaan kirjaa, kuinka kolmikolle lopulta kävisi.

– Elän kirjojeni mukana sitä mukaa kun kirjoitan niitä. On hauskaa, kun loppu voi olla minulle samalla tavalla yllätys kuin lukijallekin.

Lue myös Naimapuuhia-romaanin arvostelu. Tästä juttuun.

Konservatiivinen seksikomedia – kuulostaa, eh, ei kovin hauskalta.

Ystävykset (Leslie Mann, John Cena ja Ike Barinholtz) tekevät kaikkensa, että heidän tytärtensä (Kathryn Newton, Geraldine Viswanathan ja Gideon Adlon) neitsyys säilyy koskemattomana vanhojentanssibileissä.

Pitch Perfect -komediatrilogian käsikirjoittajan Kay Cannonin esikoisohjaus on konservatiivinen seksikomedia, jonka arvomaailma on perua 1950-luvulta.

Onhan näitä nähty: elokuvia, joissa isät haluavat tytärtensä olevan ikuisia pikkutyttöjä. Asetelmaa on sentään hieman päivitetty. Yksi tytöistä on lesbo eikä isä halua hänen harrastavan ryhmäpaineen painostamana heteroseksiä.

Pojat eivät jahtaa tyttöjä, vaan tytöt ovat aktiivisia toimijoita ja päättävät itse, kenen kanssa haluavat sänkyyn.

Käsikirjoittajat ovat myös kirjoittaneet henkilöhahmoille repliikkejä, joissa ilmaistaan kriittisen katsojan ajatuksia. Yksi vanhemmista esimerkiksi huomauttaa, että elämme vuotta 2018, joten heidän asenteensa eivät ole ihan tätä päivää.

Mainosten perusteella luulisi, että elokuva on tehty teini-ikäisille. Vanhempien kyttääminen ja stalkkaaminen tuskin sen ikäisiä naurattaa. Leffa sopii paremmin vanhemmille, jotka voivat nauraa omille peloilleen ja ennakkoluuloilleen, joita elokuvan vanhempien ylilyövä käytös heijastelee.

Blockers **

 

Maria Theresia von Paradisin näköä yritettiin palauttaa muun muassa saksalaisen Franz Mesmerin poppaskonsteilla.

Itävaltalaisen hallintoneuvoksen tytär Maria Theresia von Paradis (1759–1824) menetti näkönsä leikki-ikäisenä. Hänen aristokraattiset vanhempansa turvautuivat milloin minkäkin puoskarin apuun, jotta heidän tyttärensä saisi näkökykynsä takaisin.

Yksi von Paradisia hoitaneista ”asiantuntijoista” oli saksalainen Franz Mesmer. Tohtori oli kehittänyt oman poppaskonstinsa mesmerismin. Hoidon ideana oli ohjailla fluidiumia – Mesmerin ”löytämää” eteeristä ainetta – ihmisen elimistössä. Hoito saavutti niin suuren suosion, että suomen kielessäkin on sana ”mesmeroida”.

Itävaltalainen Barbara Albert on ohjannut näistä tosielämän tapahtumista mielikuvitusta kutittelevan draaman. Valitettavasti elokuva keskittyy vain von Paradisin ja Mesmerin potilassuhteeseen eikä kerro Maria Theresian myöhemmistä vaiheista. Hän loi uran pianistina ja säveltäjänä sekä inspiroi Mozartia säveltämään yhden pianokonsertoistaan.

Elokuva on puvustettu ja lavastettu huolellisesti jokaista yksityiskohtaa myöten. Rokokooajan puvut ja huonekalut saavat huokailemaan ihastuksesta. Nimiroolissa nähtävä Maria Dragus näyttelee niin vakuuttavasti, että luulin hänen olevan oikeastikin sokea. Devid Striesow sen sijaan ei vakuuttanut Mesmerinä. Velho onnistui lumoamaan potilaansa varmasti ennen kaikkea karismallaan. Striesowilta sen sijaan moinen henkinen säteily puuttuu.

Madamoiselle Paradis ***