Mitä Jonille oikein käy? Kuva: Reuters
Mitä Jonille oikein käy? Kuva: Reuters

Varoitus! Älä lue tätä juttua, jos et halua tietää, mitä 1) Game of Thrones -sarjan viimeisessä jaksossa tapahtui tai 2) miten se mahdollisesti jatkuu.

Kesäkuussa Game of Thrones -sarjan viides tuotantokausi päättyi dramaattisesti. Kit Harringtonin esittämä Jon Snow, yksi sarjan päähahmoista, petettiin ja lynkattiin Mustalinnan pihalle. Lopputekstit rullasivat verta viruvan äpäräpojan ja Yövartion uuden johtajan ruumiin yli, ja kaikki toivo oli menetetty.

Taasko sarjan tekijät yhtäkkiä päättivät tappaa yhden päähahmoista? Se ei olisi mitään uutta. Alkuperäiskirjojen kirjoittaja George R. R. Martinkin tunnetaan murhanhimostaan hahmojaan kohtaan. Mutta silti Jonin kuolema on aika epätodennäköistä. Ai miksi?

1. Jo aiemmin kesällä Emilia Clarke eli Daenerys kertoi MTV:lle uskovansa, että Jon jää eloon "50 prosentin todennäköisyydellä". Toisaalta hän selitteli, ettei oikeasti tiedä mitään sarjan tulevista tapahtumista. Niitä ei enää paljasteta näyttelijälle, koska hän ei ole kovin hyvä pitämään salaisuuksia.

2. Kit saapui alkuviikosta Belfastiin, jossa Game of Thrones -sarjan näyttelijät tutustuvat kuudennen kauden käsikirjoitukseen. Hän on monen muun hahmon tavoin myös tehnyt sopimuksen aina seitsemänteen kauteen asti.

3. Ja sitten on vielä tämä: viidennen kauden viimeisessä jaksossa myös Valon herraa palvova papitar Melisandre saapui Mustalinnaan. Siis Jonin kuolinpaikkaan. Kirjoja lukeneet varmaan muistavat, että Valon herraa palvovat voivat herättää kuolleita. Ehkä Melisandre näkee Jonissa jotain ja päättää antaa tälle toisen mahdollisuuden? Tämä on yksi suosituista Jonin kuolemaa vastustavista faniteorioista.

Lisää syitä sille, miksi Jon ei kuollutkaan, voit lukea vaikkapa Bustlen sivuilta. Niissä valotetaan vähän lisää kirjojen tapahtumia.

Historiallinen draama Synkin hetki suhtautuu kritiikittä sankariinsa Winston Churchilliin.

Eletään vuoden 1940 toukokuuta ja toinen maailmansota riehuu Euroopassa. Englannissa ollaan tyytymättömiä pääministeri Neville Chamberlainiin. Hänen tilalleen valitaan Winston Churchill, jolla riittää vihollisia. Churchillillä on edessään mahdottomalta vaikuttava tehtävä: pysäyttää Hitlerin voittokulku.

Englantilainen ohjaaja Joe Wright muistetaan parhaiten loisteliaista pukudraamoistaan, kuten Keira Knightleyn tähdittämä Anna Karenina vuodelta 2012. Hänen uutuusdraamansa Synkin hetki tarjoaa sekin pienintä yksityiskohtaa myöten hiottua ajankuvaa.

Puvustaja Jacqueline Durran loihti myös Wrightin läpimurtoelokuvan, vuonna 2005 ilmestyneen Ylpeys ja ennakkoluulo -filmatisoinnin, häikäisevän puvustuksen. Churchillin aloittaessa pestinsä sota ei ollut tuhonnut Englannin kansantaloutta. Niinpä myös tavallisilla naisilla oli vielä varaa tyylikkäisiin asukokonaisuuksiin. Eniten vaivaa Durran on kuitenkin nähnyt Kristin Scott Thomasin näyttelemän Winstonin vaimon Clementine Churchillin tyyliin, jonka asua täydentää aina elegantti hattu tai hiuskoriste.

Pääroolia esittävällä Gary Oldmanilla oli työtä muuntautua Churchilliksi. Oldman on laiha, kun taas pääministeri oli virkaan astuessaan suorastaan muhkeassa kunnossa. Maskeeraaja Kazuhiro Tsuji onnistui taikomaan Oldmanille uskottavan kaksoisleuan. Yhdennäköisyyttä Churchillin kanssa Tsuji ei ole kuitenkaan tavoittanut. Oldman on Oldman, vain vanhempana ja tuhdimpana.

Elokuva pönkittää kuvaa Churchillistä suurmiehenä, sankarina, joka onnistui yksin pelastamaan Britannian – ja siinä sivussa koko Euroopan – Hitleriltä. Historiantutkimus suhtautuu Churchilliin kriittisemmin. Joidenkin näkemysten mukaan pääministeri ei ollut mikään nerokas strategi. Voitto saavutettiin pikemminkin Churchillistä huolimatta kuin hänen ansiostaan. 

Synkin hetki ***

 

Hugh Jackmanin musikaali The Greatest Showman nostalgisoi viihteen muotoa, jota ei ole ikävä.

P. T. Barnum (1810–1891) rikastui freak show -esityksillä, joissa yleisö sai pällistellä sellaisia ”kummajaisia” kuin parrakas nainen, maailman lihavin mies tai siamilaiset kaksoset. Nykynäkökulmasta viihde ei ollut eettistä: liikakarvoituksesta kärsiviä naisia, sairaalloisen ylipainoisia miehiä tai yhteen kasvaneita kaksosia ei enää pidetä friikkeinä, vaan ihmisiä siinä missä muitakin.

Tämä on Michael Graceyn uutuusmusikaalin The Greatest Showman ongelma. Se kertoo Barnumin (Hugh Jackman) menestystarinan kyseenalaistamatta yhteiskunnan hyljeksimien ihmisten hyväksikäyttöä. Elokuvassa esiintyjät laulavat ja esittävät huikeita tanssikoreografioita. Todellisuudessa ”luonnonoikkuja” oli tapana esitellä häkeissä.

Elokuvan pelastaisi esiintyjien oma näkökulma. Sen sijaan tapahtumat kerrotaan Barnumin kannalta. Asenne on nostalginen: oi niitä aikoja, kun kansa vielä pääsi nauttimaan näin ihmeellisestä viihteestä! ”Friikit” saavat sentään yhden oman laulunumeron, jossa juhlitaan jokaisen oikeutta olla sellainen kuin on. Tai niin kuin Barnum toteaa kenraali Tom Thumbiksi (suom. Pekka Peukaloiseksi) nimeämälleen lyhytkasvuiselle miehelle: ”Jos sinulle joka tapauksessa nauretaan, on parempi ottaa siitä maksu”. Maksusta tosin valui suurin osa Barnumin omaan taskuun.

Moraaliset pohdinnat sikseen. Musikaalinakaan elokuva ei ole katsomisen arvoinen. Voimaballadit ovat laskelmoituja ja tanssikoreografiat jäykkiä. Barnumin vaimoa näyttelevä Michelle Williams on muovinen kuin Barbie ja Barnumin liikekumppania tulkitseva Zac Efron vahamainen kuin Ken. Elokuvasta on turha hakea mitään tunteita. Ilo, riemu ja taika loistavat poissaolollaan. Niin kuin freak show’sta aikanaan.

The Greatest Showman **