HBO:n uutuussarja Handmaid's Tale on hyytävän ahdistava, mutta sen tapittamista ei voi lopettaa.

Ahdistava, koukuttava, ajankohtainen, ajatuksia herättävä, tyylikäs. Muun muassa näillä sanoilla ylistetään HBO:n uutuussarjaa Handmaid's Talea. Vaikka sarjan 10-osaiselta ensimmäiseltä tuotantokaudelta on nähty vasta neljä jaksoa, on tuotantoyhtiö jo ilmoittanut, että hittisarjasta tehdään toinen tuotantokausi vielä tänä vuonna.

Mikä Handmaid's Talesta tekee niin erityisen, että se on pakko nähdä?

1. Se on kuvitelmaa, mutta ei valetta

Sarja perustuu Margaret Atwoodin klassikkoromaaniin Orjattaresi, joka on kirjoitettu jo 1980-luvulla, mutta ei ole vanhentunut lainkaan. Tapahtumat sijoittuvat kuvitteelliseen, Yhdysvalloissa sijaitsevaan Gilead-nimiseen valtioon. Miesten johtamassa yhteiskunnassa harvat yhä lisääntymiskykyiset naiset on alistettu orjiksi ja synnytyskoneiksi. Aiemmin naiset olivat tavallisia, länsimaisia vapaita amerikkalaisnaisia, mutta jyrkän uskonnollinen vallankumous vei heiltä kaikki oikeudet. Valvonta ja väkivalta on heille nyt arkea, myös homoseksuaaleja vainotaan ja hirtetään kaduilla näytösluonteisesti.

Voi kuulostaa kirjailijan ylivilkkaan mielikuvituksen tuotteelta, mutta kannattaa pohtia tarinan yhtymäkohtia todellisuuteen. Atwood itsekin on todennut, että romaanin ja sarjan teemat tuntuvat nyt ajankohtaisimmilta kuin ehkä koskaan ennen. Niin naisten kuin monien vähemmistöjen oikeudet ovat monikymmenvuotisen ihmisoikeustyön tuloksia, ja niissä tulee myös takapakkeja. Viime päivinä sosiaalisessa mediassa on levinnyt sarjaan perustuvia meemejä, joilla naiset vastustavat Donald Trumpin hallinnon aikeita korvata Obamacarena tunnettu terveydenhoitouudistus lailla, joka heikentäisi naisten asemaa.

Sarja kannattaa katsoa nimenomaan nyt, kun populistiset aatteet nousevat Euroopassakin. Samalla huomaa pohtivansa, miten pienestä monet valtavat muutokset alkavat ja miten niihin mukaudutaan.

2. Se nyt vain näyttää ihan järkyttävän hyvältä

Tummanpunaisiin asuihin verhoutuneiden, valkohilkkaisten naishahmojen joukkokohtaukset ovat niin kaunista televisiota, että sydän pompahtaa ylimääräisen kerran. Sarjaa voi katsoa myös aistinautintona, ja parhaista kuvista tekisi mieli kehystää taulu seinälle.

3. Siinä on Elisabeth Moss

Pääosaa näyttelee taitavasti Elisabeth Moss, joka teki läpimurtonsa Mad Men -sarjan sihteeri-Peggynä. Moss, 34, on tällä hetkellä ehkä Hollywoodin kiinnostavin nuori näyttelijä, jossa ei ole mitään muovista eikä muutenkaan teennäistä. Handmaid’s Talen orjan roolissaan hän onnistuu tekemään vaihtoehtotodellisuudesta niin uskottavan, että melkein unohtaa katsovansa näyttelijää työssään.

4. Se on superahdistava, mutta et yksinkertaisesti voi olla katsomatta

Sarja on niin ahdistava, että paikoitellen sitä on jopa vaikea katsoa. Siitä huolimatta – tai sen ehkäpä juuri sen takia – se on koukuttavinta aikoihin. Harva sarja jää samalla tavalla vaivaamaan mieltä.

Handmaid's Tale HBO Nordicilla, uusi jakso ilmestyy keskiviikkoisin.

Aino X

Handmaid's Tale on tämän hetken koukuttavin tv-sarja – 4 syytä, miksi sitä ei voi olla katsomatta

Loistava sarja ja osoittaa selvästi, miten läpimätiä niin sanotut "pyhät kirjat", kuten Raamattu, ovat moraalisena ohjenuorana. Täysin toiseen aikakauteen sidottu oikeuskäsitys ja ihmisoikeuksien puute kuvottavine kuoleman- ja silpomisrangaistuksineen alleviivaa sitä, miten paljon kehittyneempi ja inhimillisempi moderni länsimainen yhteiskunta on verrattuna erilaisiin teokratioihin. Se myös kertoo siitä kuolemanvaarasta, jonka uskonto sivistykselle aiheuttaa.
Lue kommentti

Historiallinen draama Synkin hetki suhtautuu kritiikittä sankariinsa Winston Churchilliin.

Eletään vuoden 1940 toukokuuta ja toinen maailmansota riehuu Euroopassa. Englannissa ollaan tyytymättömiä pääministeri Neville Chamberlainiin. Hänen tilalleen valitaan Winston Churchill, jolla riittää vihollisia. Churchillillä on edessään mahdottomalta vaikuttava tehtävä: pysäyttää Hitlerin voittokulku.

Englantilainen ohjaaja Joe Wright muistetaan parhaiten loisteliaista pukudraamoistaan, kuten Keira Knightleyn tähdittämä Anna Karenina vuodelta 2012. Hänen uutuusdraamansa Synkin hetki tarjoaa sekin pienintä yksityiskohtaa myöten hiottua ajankuvaa.

Puvustaja Jacqueline Durran loihti myös Wrightin läpimurtoelokuvan, vuonna 2005 ilmestyneen Ylpeys ja ennakkoluulo -filmatisoinnin, häikäisevän puvustuksen. Churchillin aloittaessa pestinsä sota ei ollut tuhonnut Englannin kansantaloutta. Niinpä myös tavallisilla naisilla oli vielä varaa tyylikkäisiin asukokonaisuuksiin. Eniten vaivaa Durran on kuitenkin nähnyt Kristin Scott Thomasin näyttelemän Winstonin vaimon Clementine Churchillin tyyliin, jonka asua täydentää aina elegantti hattu tai hiuskoriste.

Pääroolia esittävällä Gary Oldmanilla oli työtä muuntautua Churchilliksi. Oldman on laiha, kun taas pääministeri oli virkaan astuessaan suorastaan muhkeassa kunnossa. Maskeeraaja Kazuhiro Tsuji onnistui taikomaan Oldmanille uskottavan kaksoisleuan. Yhdennäköisyyttä Churchillin kanssa Tsuji ei ole kuitenkaan tavoittanut. Oldman on Oldman, vain vanhempana ja tuhdimpana.

Elokuva pönkittää kuvaa Churchillistä suurmiehenä, sankarina, joka onnistui yksin pelastamaan Britannian – ja siinä sivussa koko Euroopan – Hitleriltä. Historiantutkimus suhtautuu Churchilliin kriittisemmin. Joidenkin näkemysten mukaan pääministeri ei ollut mikään nerokas strategi. Voitto saavutettiin pikemminkin Churchillistä huolimatta kuin hänen ansiostaan. 

Synkin hetki ***

 

Hugh Jackmanin musikaali The Greatest Showman nostalgisoi viihteen muotoa, jota ei ole ikävä.

P. T. Barnum (1810–1891) rikastui freak show -esityksillä, joissa yleisö sai pällistellä sellaisia ”kummajaisia” kuin parrakas nainen, maailman lihavin mies tai siamilaiset kaksoset. Nykynäkökulmasta viihde ei ollut eettistä: liikakarvoituksesta kärsiviä naisia, sairaalloisen ylipainoisia miehiä tai yhteen kasvaneita kaksosia ei enää pidetä friikkeinä, vaan ihmisiä siinä missä muitakin.

Tämä on Michael Graceyn uutuusmusikaalin The Greatest Showman ongelma. Se kertoo Barnumin (Hugh Jackman) menestystarinan kyseenalaistamatta yhteiskunnan hyljeksimien ihmisten hyväksikäyttöä. Elokuvassa esiintyjät laulavat ja esittävät huikeita tanssikoreografioita. Todellisuudessa ”luonnonoikkuja” oli tapana esitellä häkeissä.

Elokuvan pelastaisi esiintyjien oma näkökulma. Sen sijaan tapahtumat kerrotaan Barnumin kannalta. Asenne on nostalginen: oi niitä aikoja, kun kansa vielä pääsi nauttimaan näin ihmeellisestä viihteestä! ”Friikit” saavat sentään yhden oman laulunumeron, jossa juhlitaan jokaisen oikeutta olla sellainen kuin on. Tai niin kuin Barnum toteaa kenraali Tom Thumbiksi (suom. Pekka Peukaloiseksi) nimeämälleen lyhytkasvuiselle miehelle: ”Jos sinulle joka tapauksessa nauretaan, on parempi ottaa siitä maksu”. Maksusta tosin valui suurin osa Barnumin omaan taskuun.

Moraaliset pohdinnat sikseen. Musikaalinakaan elokuva ei ole katsomisen arvoinen. Voimaballadit ovat laskelmoituja ja tanssikoreografiat jäykkiä. Barnumin vaimoa näyttelevä Michelle Williams on muovinen kuin Barbie ja Barnumin liikekumppania tulkitseva Zac Efron vahamainen kuin Ken. Elokuvasta on turha hakea mitään tunteita. Ilo, riemu ja taika loistavat poissaolollaan. Niin kuin freak show’sta aikanaan.

The Greatest Showman **