Fifty Shades of Greyn ympärille on kehitetty kaikenlaista fanitavaraa. Kuva: Reuters
Fifty Shades of Greyn ympärille on kehitetty kaikenlaista fanitavaraa. Kuva: Reuters

Kohuteos tai ei, höttökirja ei uppoa suomalaisiin.

Kohua herättänyt Fifty Shades Of Grey on ollut Yhdysvalloissa megasuosittu, ja varsinkin naiset ovat innostuneet siitä. Teoksen on sanottu vapauttavan ja rikastavan kotirouvien seksielämää. On puhuttu jopa naisten vallankumouksesta makuuhuoneessa. Teos on synnyttänyt jättiläismäisen ilmiön oheistuotteineen.

Suomessa taas on lähinnä naureskeltu kirjan superkökölle kerronnalle ja kritisoitu sen alistuvaa naiskuvaa sekä parisuhdeväkivallan piirteitä. Myös suomalaiset sadomasokismin harrastajat ovat moittineet teosta siitä, että se esittää BDSM-kulttuurin vääränlaisena: aidossa BDSM-suhteessa osapuolet ovat henkisesti tasavertaisia ja alistaminen rajoittuu makuukammarin ovien sisäpuolelle.

Kirjaa on myyty maailmanlaajuisesti yli 100 miljoonaa kappaletta painettuna ja e-kirjana, Suomessakin yli 215 000. Moni suomalainen on lukenut kirjan, mutta harva pitänyt lukemastaan. Mistä tämä johtuu? Miksi kirjalliselta anniltaan kioskiromaanin tasoinen, naisen seksuaalista vapautumista teeskentelevä opus saa jenkkirouvat villiintymään, mutta Suomi-tytöt haukottelemaan?

– Eroa voi selittää monella tapaa, mutta olennaista on ainakin angloamerikkalainen puritaaninen seksuaalikulttuuri, sanoo mediatutkimuksen professori Susanna Paasonen Turun yliopistosta.

– Yhdysvaltalaiskouluissahan ei juuri seksuaalivalistusta harrasteta ja naisten seksuaalisuutta kytätään monenlaisen moralisoinnin kautta. Siksi fiktio, jossa nainen löytää seksuaalisuutensa, nauttii siitä ja toteuttaa sitä suurella hekumalla, on kenties isompi juttu kuin vaikkapa Pohjoismaissa. Täältä katsoen 21-vuotias neitsytnainen, joka ei ole koskaan edes masturboinut ja joka saa ensimmäisen orgasminsa miehen väännellessä hänen nännejään, on päähenkilönä vieraampi.

Tylsyys ei tee kohua

Paasonen huomauttaa, että Yhdysvalloissakin Fifty Shades Of Greytä on boikotoitu sekä kristinuskon nimissä että parisuhdeväkivallan takia. Päähenkilöiden suhdetta on tulkittu omistushaluisena stalkkauksena, alistamisena ja kontrollointina.

– BDSM-kuvailua on kritisoitu Yhdysvalloissa ja Briteissä: yleisesti ottaen kinky-väki ei ole ollut kovin vaikuttunut.

Teoksen suosiota voi Paasosen mukaan selittää myös muilla tavoin: siinä on samassa paketissa sekä tavanomainen romanssikaava, jossa nuori nainen kohtaa hieman vanhemman, komean, kokeneen, vaarallisen ja salaperäisen miehen ja pehmittää tämän rakkauteen, että melko yksityiskohtaista seksiaktien kuvailua ja villejä seksileikkejä.

Suomessa seksuaalisuuteen suhtaudutaan vapaamielisemmin kuin Amerikassa, ja pelkkä kirjaseksi ei riitä, jos teoksessa on köykäiset henkilöhahmot ja ontuvaa kieltä. Ehkei suomalainen nainen myöskään tarvitse ulkopuolelta tulevaa vapautusta samalla tavalla kuin konservatiivisessa ympäristössä elävä amerikkalaisrouva. Teoksessa on ainekset kohuun myös Suomessa, mutta jos sisältö on huttua, ketä jaksaa kiinnostaa?

Historiallinen draama Synkin hetki suhtautuu kritiikittä sankariinsa Winston Churchilliin.

Eletään vuoden 1940 toukokuuta ja toinen maailmansota riehuu Euroopassa. Englannissa ollaan tyytymättömiä pääministeri Neville Chamberlainiin. Hänen tilalleen valitaan Winston Churchill, jolla riittää vihollisia. Churchillillä on edessään mahdottomalta vaikuttava tehtävä: pysäyttää Hitlerin voittokulku.

Englantilainen ohjaaja Joe Wright muistetaan parhaiten loisteliaista pukudraamoistaan, kuten Keira Knightleyn tähdittämä Anna Karenina vuodelta 2012. Hänen uutuusdraamansa Synkin hetki tarjoaa sekin pienintä yksityiskohtaa myöten hiottua ajankuvaa.

Puvustaja Jacqueline Durran loihti myös Wrightin läpimurtoelokuvan, vuonna 2005 ilmestyneen Ylpeys ja ennakkoluulo -filmatisoinnin, häikäisevän puvustuksen. Churchillin aloittaessa pestinsä sota ei ollut tuhonnut Englannin kansantaloutta. Niinpä myös tavallisilla naisilla oli vielä varaa tyylikkäisiin asukokonaisuuksiin. Eniten vaivaa Durran on kuitenkin nähnyt Kristin Scott Thomasin näyttelemän Winstonin vaimon Clementine Churchillin tyyliin, jonka asua täydentää aina elegantti hattu tai hiuskoriste.

Pääroolia esittävällä Gary Oldmanilla oli työtä muuntautua Churchilliksi. Oldman on laiha, kun taas pääministeri oli virkaan astuessaan suorastaan muhkeassa kunnossa. Maskeeraaja Kazuhiro Tsuji onnistui taikomaan Oldmanille uskottavan kaksoisleuan. Yhdennäköisyyttä Churchillin kanssa Tsuji ei ole kuitenkaan tavoittanut. Oldman on Oldman, vain vanhempana ja tuhdimpana.

Elokuva pönkittää kuvaa Churchillistä suurmiehenä, sankarina, joka onnistui yksin pelastamaan Britannian – ja siinä sivussa koko Euroopan – Hitleriltä. Historiantutkimus suhtautuu Churchilliin kriittisemmin. Joidenkin näkemysten mukaan pääministeri ei ollut mikään nerokas strategi. Voitto saavutettiin pikemminkin Churchillistä huolimatta kuin hänen ansiostaan. 

Synkin hetki ***

 

Hugh Jackmanin musikaali The Greatest Showman nostalgisoi viihteen muotoa, jota ei ole ikävä.

P. T. Barnum (1810–1891) rikastui freak show -esityksillä, joissa yleisö sai pällistellä sellaisia ”kummajaisia” kuin parrakas nainen, maailman lihavin mies tai siamilaiset kaksoset. Nykynäkökulmasta viihde ei ollut eettistä: liikakarvoituksesta kärsiviä naisia, sairaalloisen ylipainoisia miehiä tai yhteen kasvaneita kaksosia ei enää pidetä friikkeinä, vaan ihmisiä siinä missä muitakin.

Tämä on Michael Graceyn uutuusmusikaalin The Greatest Showman ongelma. Se kertoo Barnumin (Hugh Jackman) menestystarinan kyseenalaistamatta yhteiskunnan hyljeksimien ihmisten hyväksikäyttöä. Elokuvassa esiintyjät laulavat ja esittävät huikeita tanssikoreografioita. Todellisuudessa ”luonnonoikkuja” oli tapana esitellä häkeissä.

Elokuvan pelastaisi esiintyjien oma näkökulma. Sen sijaan tapahtumat kerrotaan Barnumin kannalta. Asenne on nostalginen: oi niitä aikoja, kun kansa vielä pääsi nauttimaan näin ihmeellisestä viihteestä! ”Friikit” saavat sentään yhden oman laulunumeron, jossa juhlitaan jokaisen oikeutta olla sellainen kuin on. Tai niin kuin Barnum toteaa kenraali Tom Thumbiksi (suom. Pekka Peukaloiseksi) nimeämälleen lyhytkasvuiselle miehelle: ”Jos sinulle joka tapauksessa nauretaan, on parempi ottaa siitä maksu”. Maksusta tosin valui suurin osa Barnumin omaan taskuun.

Moraaliset pohdinnat sikseen. Musikaalinakaan elokuva ei ole katsomisen arvoinen. Voimaballadit ovat laskelmoituja ja tanssikoreografiat jäykkiä. Barnumin vaimoa näyttelevä Michelle Williams on muovinen kuin Barbie ja Barnumin liikekumppania tulkitseva Zac Efron vahamainen kuin Ken. Elokuvasta on turha hakea mitään tunteita. Ilo, riemu ja taika loistavat poissaolollaan. Niin kuin freak show’sta aikanaan.

The Greatest Showman **