Tämän vuoden Finlandia-ehdokkaat ja Me Naisten toimituksen lukutoukat valitsivat vuoden parhaat lahjakirjat. Näillä vinkeillä löydät jokaiselle jotakin.

Selja Ahava: Kaunista kieltä ja kuvaa

”Sain Finlandia-ehdokkuuden myötä toisen ehdokkaan Markku Pääskysen Sielut, ja sitä olisin itselleni tänä jouluna toivonutkin. Kirjan kritiikki Helsingin Sanomissa herätti kiinnostukseni.

Kirjan kieli on minulle tärkeämpää kuin vaikka henkilöt ja juoni. Haluan pitää tällaiset kieltä ravitsevat kirjat omassa hyllyssäni, jotta niihin voi aina tarpeen vaatiessa tarttua ja sieltä maistella. Pääskynen kirjoittaa pakotonta lausetta, vailla mitään kielellistä kikkailua. Maailma avautuu arkisista esineistä avaruuteen, tästä hetkestä tulevaisuuteen, kaikki tämä parin lauseen pyöräytyksellä.

Kahdeksanvuotiaalle tyttärelleni aion antaa lahjaksi Iiro Küttnerin kirjoittaman ja Ville Tietäväisen kuvittaman satukirjan Puiden tarinoita – Puuseppä. Se on kaunis jo esineenäkin – rakastan Ville Tietäväisen kuvittajalaatua. Kirjassa on nykypäivän tuntu, ja samaan aikaan jotain hyvin perinteistä, oikeaa satukirjaa.”

Selja Ahava oli Finlandia-ehdokas teoksellaan Taivaalta tippuvat asiat.

Panu Rajala: Taiteilijan nahkoihin

”Nuoremmalle polvelle, joko omalle tai vaimoni Marjan tyttärelle, tekisi mieleni antaa lahjaksi Helena Ruuskan Eeva Joenpelto. Elämän kirjailija -elämäkerta. Kirja on taitavasti ja vetävästi kirjoitettu ja antaa perspektiiviä kirjailijanelämään.

Eeva Joenpelto oli aikansa näkyvä vaikuttajanainen, jonka nenille ei hypitty. Traaginen tarina valottaa, miten hänen vallanhalunsa vuosi vuodelta kasvoi – ja samalla yksinäisyys.

Minulla on kirjoja ihan liikaakin, mutta säveltäjä Jean Sibeliuksen päiväkirjat haluaisin lukea alkuperäiskielellä ruotsiksi. Muut ovat kirjoittaneet Sibeliuksesta paljon, mutta päiväkirja on alkulähde, joka paljastaa, mitä hän itse tunsi ja ajatteli. Suomeksikin juuri julkaistu teos Päiväkirjat 1909–1944 maalaa kuvan hermoherkästä ja sähköistävästä taiteilijasta, jonka tunne-elämä ja luova työ olivat jatkuvaa ylä- ja alamäkeä.”

Panu Rajala oli Finlandia-ehdokkaana kirjallaan Intoilija, joka valottaa I.K. Inhan elämää.

Veera Salmi: Kauneuden perässä

”Tällä hetkellä Helene Schjerfbäck tuntuu kiinnostavalta ja sielukkaalta henkilöltä, jonka monet maalaukset koskettavat minua hauraudellaan. Toivoisinkin saavani lahjaksi Helene Schjerfbeck 150 vuotta -kirjan, joka ilmestyi jo muutama vuosi sitten. Olen kuullut, että se olisi ’Schjerfbeck-raamattu’, jossa on aivan kaikki!

Pidän taidekirjoista, sillä niissä yhdistyvät teokset, niiden syntyhistoria, tulkinta ja taiteilijan henkilökuva.

Finlandia-ehdokkaana ollut Nadja Sumasen Rambo ansaitsee ehdottomasti hienot joulukääreet ylleen. Ikäväkseni lähipiirissäni ei ole ’oikean ikäisiä’ nuoria, joten antaisin kirjan pitkäaikaiselle ystävälleni Annelle. Rambon kieli ja nuoruudenkuvaus saivat minut pauloihinsa, varmasti myös Annen.”

Veera Salmi tuli tutuksi Puluboi-kirjoistaan, mutta kisasi Finlandia Juniorista uutuudellaan Mauri ja vähä-älypuhelin.

Elina Lappalainen: Kiusallisten kysymysten äärelle

”Odotan pääseväni lukemaan Riina Katajavuoren, Riikka Toivasen ja Maiju Tokolan lastentietokirjaa Meidän pihan perhesoppa, jossa kerrotaan erilaisten perheiden syntymisestä, myös hedelmöityshoidoista ja kahden äidin perheestä. Omassa Nakki lautasella -kirjassani yritettiin vastata siihen usein kiusalliseen ja vaikeaan kysymykseen, mistä ruoka tulee. Myös vauvojen alkuperästä kertominen on monissa perheissä vaikea pala. Kuvakirjan avulla näitä teemoja on helpompi käsitellä yhdessä.

Sibeliuksen juhlavuonna ei ole unohdettu lapsia! Tapani Baggen huumorilla höystetty kerronta ja Salla Savolaisen hauskat kuvitukset sopivat varmasti kummitytölleni, jolle ajattelin antaa lahjaksi kirjan Hämeenlinnan Janne – Kuinka Jannesta tuli Jean Sibelius. Annan aina kirjalahjoja, koska haluan kannustaa kirjojen maailmaan. Lahjaan kuuluu tietysti myös se, että rauhoitumme hetkeksi sylikkäin lukemaan kirjaa.”

Elina Lappalainen ja Christel Rönnsin tietokirja Nakki lautasella. Mistä ruoka tulee oli Finlandia Junior -ehdokas.

Kari Hotakainen: Uusiin maailmoihin

”Itselleni toivon Iida Rauman kirjaa Seksistä ja matematiikasta. Kaverini suositteli sitä minulle ’erittäin vihaisena’ romaanina. En ole ikinä kiinnostunut kirjoista aiheen vaan kerrontatavan takia. Jos levyä tai musiikkia tai romaania kuvaillaan päällekäyväksi tai aggressiiviseksi, se on minulle hyve.”

Lue täältä, miten kauniin sanoin Kari Hotakainen kehuu Finlandia-voittajaa, Laura Lindstedtin Oneiron-teosta.

Kari Hotakainen on saanut Finlandia jo kerran. Tänä vuonna ehdokkaana oli hänen teoksensa Henkireikä.

Toimitus suosittelee:

John Williams: Stoner (Bazar) Vaatimattoman yliopisto-opettajan elämää kuvaava teos kasvaa helmeksi, rakkauden ja työteliäisyyden ylistykseksi.

Paula Hawkins: Nainen junassa (Otava) Vuoden hypetetyin trilleri. Erossa katkeroinut ja alkoholisoitunut naispäähenkilö on kiinnostava, vaikka juoni

ei hirveästi yllättänytkään.

Alice Munro: Nuoruudenystävä (Tammi) Väkeviä, kuulaita ja yllätyksellisiä novelleja naisista elämänsä käännekohdissa.

Sarah Waters: Parempaa väkeä (Tammi) Kielletty kahden naisen välinen rakkaus roihuaa 1920-luvun Lontoossa. Mestarillisen kertojan epookin alta löytyy aina yhteiskunnallista sanomaa.

Laura Honkasalo: Perillä kello kuusi (Otava) Kolmen sukupolven naisten elämää, haluja ja toiveita kuvaava romaani on samalla ihana aikamatka 1960-luvulle.

Kimmo Oksanen: Kasvonsa menettänyt mies (WSOY) Kaunistelematon tositarina adoniksesta, jonka kasvot sairaus tuhoaa. Melankolinen ja samalla toiveikas, kuten elämä on.

Helen Garner: Vierashuone (Atena) Nainen saa vieraakseen syöpään kuolevan ystävänsä. Älykäs ja koskettava tarina.

Ian McEwan: Lapsen oikeus (Otava) Brittikirjailijan takuutyö pohtii tahtoa. Tuomari Fiona Maye joutuu päättämään 17-vuotiaan pojan kohtalosta, kun tämä uskon takia kieltäytyy verensiirrosta.

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu (WSOY) Viisas, koskettava ja pelottava tarina perheestä tässä ajassa. Miltä tuntuu äidistä, kun lapsi on ryhtynyt tappajaksi?

Kristiina Bruun: Kaikki mikä on sinun (Schildts & Söderströms) Aistikas esikoisteos kertoo kansainvälisen tarinan suomalaisen Annan kautta: kenellä on oikeus rakkauteen?

Lena Andersson: Vailla henkilökohtaista vastuuta (Siltala) Syväanalyysi onnettomasta rakkaudesta: miltä tuntuu toisen naisen tuska?

Katja Kettu: Yöperhonen (WSOY) ja Sofi Oksanen: Norma (Like) Menestyskirjailijoiden tuoreet teokset ovat taattua laatua.

Mihail Šiškin: Neidonhius (WSOY) Kiinnostaako Venäjä? Palkittu ja kehuttu Šiškin kirjoitti suurromaanin, joka aukeaa hitaasti mutta palkitsee.

Heidi Köngäs: Hertta (Otava) Vannoutuneiden kommunistien Hertta Kuusisen ja Yrjö Leinon rakkaustarina on vetävä kuin dekkari.

Muista myös nämä:

Viihteellä viihtyvälle: Liane Moriartyn uutuus on entistäkin napakampaa viihdettä. Pirteä dekkari kuvaa australialaisen rantakaupungin esikoululaisten vanhempia ja heidän tolkuttomiin mittoihin kasvavia riitojaan. Jännitettä lisää mainio rakenne. Liane Moriarty: Mustat valkeat valheet (WSOY)

Maria Wern -faneille: 15. Maria Wern -kirja on turvallinen valinta dekkarien ystäville. Tarina alkaa romanttisesti, kun poikaystävä kosii Mariaa. Pian Maria saa selviteltäväkseen kaltoinkohdeltujen lasten kohtaloita ja yli 90-vuotiaan vanhuksen surman. Anna Jansson: Hämärän lapset (Gummerus)

Yllätysten ystävälle: Kirja on kerännyt kehuja varsinkin yllätyskäänteensä ansiosta. Se onkin veretseisauttava, ja vetävästi kirjoitettu tarina jää mieleen pitkäksi aikaa. Romaani on eloisa ja pirteä mutta samalla surullinen perhetarina nuoresta Rosemarysta, jonka poikkeuksellinen lapsuus varjostaa hänen koko elämäänsä. Karen Joy Fowler: Olimme ihan suunniltamme (Tammi)

The Last Jedissä nainen ei ole naiselle susi, vaan ystävä.

”Taistele sitä orjan asua vastaan!” Näin Carrie Fisher evästi tuoretta Star Wars -näyttelijää Daisy Ridleytä Interview-lehden haastattelussa vuonna 2015. Fisher viittasi elokuvan Jedin paluu kohtaukseen, jossa Hutt Jabba orjuuttaa Fisherin näyttelemän Leian ja pakottaa tämän pukeutumaan pikkupikkubikiniin.

Fisherin neuvosta on otettu vaari. Uudesta Star Wars -trilogiasta ei voi puhua samana päivänä kuin 1970- ja 1980-luvun taiteessa tehdystä alkuperäisestä trilogiasta.

Sukupuoliroolit saivat kyytiä jo J.J. Abramsin vuonna 2015 ohjaamassa uuden trilogian ensimmäisessä osassa The Force Awakens. Huomenna ensi-iltansa saavan kakkososan, The Last Jedin, ohjaajan Rian Johnsonin näkemys on jopa feministisempi. Nyt luutuneita rooleja tuuletetaan puhurilla.

Siinä missä Leia esitettiin Jedin paluussa vastoin Fisherin omaa tahtoa seksiobjektina, uudessa trilogiassa näyttelevän Ridleyn hahmo, jedisoturi Rey, on aktiivinen toimija – sankari niin kuin elokuvan muutkin naiset.

Mutta Fisherkin sai kostonsa – viime hetkellä, sillä hän kuoli viime vuonna ja rooli jäi hänen viimeisekseen. Leiasta on vanhetessaan tullut kapinaa johtava kenraali. Vanhaa naista kunnioittavat nuoret kunditkin. Häntä ei esitetä hömelönä höppänänä, joka kuuluisi jo hautaan, toisin kuin vanhat naishahmot monissa elokuvissa – siis niissä harvoissa, joissa ylipäänsä on hahmoina vanhoja naisia.

Leian uusi hiustyylikin sopii paremmin naiselle kuin hahmon ikoninen kampaus, pikkutyttöjen suosimat lettirinkelit.

Naisten sankaruuttakin enemmän lämmittää se, miten naisiin suhtaudutaan, ja ennen kaikkea, miten he suhtautuvat toisiinsa. Nainen ei ole naiselle susi, vaan ystävä. He eivät puukota toisiaan selkään, vaan tekevät yhteistyötä. Leian ja hänen vara-amiraalinsa Holdon (Laura Dern) ystävyyssuhdetta kuvataan koskettavasti.

Elokuvan juoni jatkaa siitä, mihin The Force Awakens jäi. Arkkityyppinen hyvän ja pahan taistelu jatkuu. Ensimmäinen ritarikunta ja Uusi tasavalta ovat edelleen sodassa keskenään.

Kapinaliiton entiset jäsenet ovat muodostaneet Vastarinta-nimisen järjestön, jota johtaa Leia. Vastapuolella taistelee hänen ja Han Solon poika Ben, joka pahan voimille antauduttuaan omaksui nimen Kylo Ren (Adam Driver). Vastarinta on murtumassa, joten Rey yrittää suostutella erakoitunutta Luke Skywalkeria (Mark Hamill) apuun.

Star Wars: The Last Jedi

ENSI-ILTA 13.12. ****

Me Naisten testiryhmä arvosteli uusimman SingStar-pelin. 

Vaikka ei erityisemmin välittäisi konsolipeleistä, laulupelit ovat varma viihdyttäjä. Karaokea pelimuodossa kotona!

PlayStation lanseerasi vastikään laulupelien klassikon uusimman version, SingStar Celebrationin. Konsepti on tuttu edellisistä versioista, mutta  peli on nyt osa PlayStationin PlayLink-pelisarjaa, jonka ideana on yhteinen hauskanpito perheen tai ystävien kesken matalalla kynnyksellä. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että erillisiä mikrofoneja ei enää tarvita, vaan mikrofonina voi käyttää omaa älypuhelintaan.

Mikrofonisovellus ladataan älypuhelimeen, ja laitteet yhdistetään keskenään. Helppoa, sitten vain laulamaan! Pelissä voi olla mukana yhtä aikaa kaksi puhelinmikrofonia, joten jos haluaa laulaa isommalla porukalla, puhelimia pitää kierrättää ryhmän kesken. Sitä varten pelissä on olemassa enintään kahdeksan pelaajan biletila. Muut vaihtoehdot ovat perinteiset yksinlaulu ja kahden pelaajan battle.

Puhelimeen laulaminen tuntuu aluksi urpolta, mutta sinänsä eroa entiseen ei ole. Pisteitä ropisee. Hieman kyllä mietityttää, voiko puhelimen mikrofonin laatu tai jokin muu elementti vaikuttaa siihen, kuka saa eniten pisteitä. Onko tämä tekniikkalaji muutenkin kuin laulun osalta?

Puhelimeen laulaminen tuntuu aluksi urpolta.

Pelissä tulee mukana vaatimattomat 30 kappaletta, jotka edustavat enimmäkseen uudempaa pop-tuotantoa. Jos ei ole kuunnellut viime vuosien radiohittejä tai on muuten vain nostalgiannälkäinen, joutuu nopeasti ostamaan SingStore-kaupasta lisää kappaleita lauleltavaksi. Sillä kun kerran aloittaa, ei tee ihan heti mieli lopettaa lauleskelua.

Tekniset ominaisuudet: 4/5

Biisivalikoima: 2/5

Hauskuus: 5/5

SingStar Celebration PS4:lle, 19,90 €.