Ryan Gosling ja Emma Stone ovat nykyisin valkokankaiden unelmapari. Kuva: Dale Robinette / Lionsgate
Ryan Gosling ja Emma Stone ovat nykyisin valkokankaiden unelmapari. Kuva: Dale Robinette / Lionsgate

Emma Stonen ja Ryan Goslingin keskinäinen kemia on fantastista katseltavaa.

Nuori amerikkalaisohjaaja Damien Chazelle ponnahti kuuluisuuteen muutama vuosi sitten kunnianhimoisesta jazzrumpalista kertovalla elokuvallaan Whiplash. Intensiivinen musiikkidraama keräsi ansaitusti kehuja niin katsojilta kuin kriitikoiltakin ja povaili tekijälleen lupaavaa uraa Hollywoodissa. Musiikin saralla jatkava uutuusleffa La La Land vahvistaa käsitystä entisestään ja todistaa, että Chazelle on yksi tämän päivän mielenkiintoisimmista ohjaajista. Elokuva putsasi pöydän taannoisessa Golden Globe -gaalassa.

Hurmaavan musikaalin pääosissa nähdään jo kolmatta kertaa vastakkain näyttelevät Emma Stone ja Ryan Gosling. Stone on uraansa aloitteleva näyttelijä Mia, Gosling itsepäinen jazzmuusikko Sebastian. Molemmat tavoittelevat omia unelmiaan upeassa mutta armottomassa enkelten kaupungissa. Tarinaan mahtuu niin iloja kuin suruja, sekä myös roppakaupalla kaunista melankoliaa.

Säteilevä surusilmä Emma Stone on henkeäsalpaavan hyvä.

On helppo ymmärtää, miksi Stone ja Gosling nähdään yhdessä yhä uudestaan ja uudestaan – parivaljakon keskinäinen kemia on fantastista katseltavaa. Etenkin säteilevä surusilmä Stone on henkeäsalpaavan hyvä tehdessään uransa tähän mennessä vaikuttavimman roolityön. Tanssi- ja laulunumeroistakin suoriudutaan kunnialla, tekniset puutteet korvautuvat sitäkin suuremmalla tunteen palolla ja aitoudella. Chazelle herättää henkiin vanhojen Hollywood-musikaalien taian, mutta pitää silti tarinansa omaperäisenä ja tuoreena. La La Land hengittää uutta puhtia unohtuneeseen lajityyppiin ja todistaa, että maailmassa on vielä sijaa valkokangasmusikaalien maagisuudelle.

La La Land *****
ensi-ilta 13.1

 

Ranskalaiskomediassa C’est la vie! – Häät ranskalaiseen tapaan seurataan häitä hääsuunnittelijan näkökulmasta.

Hääsuunnittelijan elämä ei ole herkkua, mikäli Olivier Nakachen ja Eric Toledanon ohjaamaan ranskalaiseen romanttiseen komediaan C’est la vie! – Häät ranskalaiseen tapaan on uskominen. Samaa aihetta käsitteli vuonna 2001 Jennifer Lopezin tähdittämä elokuva Häät mielessä. Tällä kertaa hääsuunnittelijana kärsii eläkeikää lähestyvä Max (Jean-Pierre Bacri).

Maxin tehtävänä on järjestää häät 1600-luvulla rakennettuun loisteliaaseen linnaan. Elokuva seuraa hänen viime hetken ponnistelujaan hääpäivän aamusta aina myöhään yöhön. Toisin kuin tosi-tv-sarjoissa, morsian ei ole muuttunut häitä valmistellessaan hirviöksi, vaan sulhanen. Rasittavan sulhon lisäksi Maxin on kestäminen epäpäteviä palkollisiaan, jotka ovat muun koheltamisensa ohella aiheuttaa vieraille ruokamyrkytyksen ja ampua heitä ilotulitusraketeilla.

Huumoria ammennetaan ranskalaisesta temperamentista. Tunteet käyvät kuumina, henkilöt sanailevat kilpaa toistensa kanssa ja ärräpäät lentävät. Siis samanlaista kohkaamista ja meuhkaamista, johon suurin osa ranskalaisista komedioista nykyisin luottaa. Elokuvan pelastavat kaksi lopussa nähtävää juhlakohtausta. Niissä on aitoa romantiikan lumoa ja magiaa.

C’est la vie! – Häät ranskalaiseen tapaan ***

Matt Damon ja Kristen Wiig kutistuvat lilliputeiksi uutuusdraamassa Downsizing.

Väestönkasvun hillitsemiseen ei ole keksitty keinoa. Ohjaaja-käsikirjoittaja Alexander Payne tarjoilee uutuusdraamassaan Downsizing varsin radikaalin ratkaisun: kutistetaan ihmiskunta peukaloisiksi. Mini-ihmiset kuluttavat vähemmän luonnon resursseja, joten ilmastonmuutoskin saadaan hallintaan. Riittävätkö moiset perustelut vakuuttamaan muut kuin ituhipit? Mites olisi tämä: peukaloliisojen ja peukalolassejen elämä on niin edullista, että jokaisella lilliputilla on varaa luksuselämään. No niin, johan kuulostaa paremmalta! Ei siis ihme, että perusjamppa Paul (Matt Damon) ja hänen vaimonsa Audreykin (Kristen Wiig) päättävät aloittaa uuden elämän pikkiriikkisinä.

Downsizingin alkuasetelma on kuin suoraan 1950-luvun scifikauhuelokuvista. Paynen tyylilaji on kuitenkin satiiri. Ihmisiä kiinnostaa enemmän mässäillä ja mälläillä kuin uhrautua pyyteettömästi luonnon puolesta. Pian käy ilmi, että pikkuistenkin yhteiskuntaakin pyörittävät nälkäpalkalla kituvat siirtolaissiivoojat, jotka on kutistettu vastoin tahtoaan valkoisia palvelemaan.

Satiiri toimii, mutta aivan yhtäkkiä Payne lisää hurjasti kierroksia. Alkaa psykedeelinen ja paatoksellinen trippi, jonka aikana Paul vierailee bergeniläisessä ekoyhteisössä. Haahuilua, batiikkipaitoja ja rummutusta. Kultti vai utopia? Joka tapauksessa turhan kulunutta kuvastoa eikä oivalluksista ole tietoakaan. 

Downsizing **