Räppäri Tupac Shakurin elämäkertaleffa luo sankarimyyttiä, johon äiti tuo kivasti rosoa.

21 vuotta sitten kuolleen yhdysvaltalaisen raptähden Tupac Shakurin (1971–1996) murha on yhä ratkaisematta. Benny Boomin ohjaama ja Demetrius Shipp Jr:n tähdittämä elämäkerta ei ota kantaa siihen, kuka voisi olla syyllinen, eikä tartu edes kuolemaa käsitteleviin salaliittoteorioihin. Sen sijaan se käy uskollisesti läpi staran elämän: lapsuus slummeissa, nuoruus lupaavana näyttelijänä ja ura, joka päättyi traagisesti huipulla.

Leffaa vaivaa sisäinen ristiriita. Rapkulttuurin seksismi oli Tupacin aikana ihan ok, mutta ei ole sitä enää, ainakaan täysin. Tupacinkaan tuotantoa ei voi kehua ainakaan feministiseksi. Ristiriitaa pyritään ratkaisemaan varsin kekseliäästi. Etualalle on nostettu Tupacin äiti Afeni Shakur. Hän toimi Mustissa panttereissa eli afroamerikkalaisten vallankumouksellisessa organisaatiossa ja istui vankilassa odottaessaan lastaan. Näin katsojan huomio kiinnitetään pojan ja äidin väliseen suhteeseen, eikä niinkään Tupacin naisvihamielisiin sanoituksiin ja naisia härskistä esineellistäviin musiikkivideoihin.

Tupac otti biiseissään rohkeasti kantaa afroamerikkalaisten kokemaan rakenteelliseen rasismiin.

Legendan fanit tosin kaipaavat nimenomaan rapvideoista tuttua kuvastoa: nopeita autoja, timanteilla koristeltuja Rolexeja, huumeita ja ennen kaikkea puolialastomina peppuaan keikuttavia naisia. Ja saamansa pitää! Tupacin ympärillä pörrää toki anteliaita bändäreitä pikkupikkuhepeneissään. Yksi heistä syytti tähteä ja tämän kavereita joukkoraiskauksesta. Vankilatuomio tuli pelkästä seksuaalisesta hyväksikäytöstä, ja leffan mukaan Tupac oli siihenkin syytön. Sitä todistellaan slutshamingillä: ei kai sellaista naista edes voi raiskata, joka hengailee minimekossa ja harrastaa suuseksiä saman illan tuttavuuden kanssa baarin nurkassa! Siis käyttäytyy juuri niin kuin naiset käyttäytyvät Tupacin musavideoissa.

Leffan pääpaino on kuitenkin pyllyn vatkaamisen sijaan Tupacin äidinmaidossa imemässä aktivismissa. Hän otti biiseissään rohkeasti kantaa afroamerikkalaisten kokemaan rakenteelliseen rasismiin. Se ilmenee esimerkiksi poliisien väkivaltaisuutena, jonka Tupac sai itsekin useamman kerran tuta. Ajankohtainen aihe, nyt ehkä jopa ajankohtaisempi kuin Tupacin eläessä.

Katso traileri:

 

All Eyez On Me

**

Ensi-ilta 16.6.

Historiallinen draama Synkin hetki suhtautuu kritiikittä sankariinsa Winston Churchilliin.

Eletään vuoden 1940 toukokuuta ja toinen maailmansota riehuu Euroopassa. Englannissa ollaan tyytymättömiä pääministeri Neville Chamberlainiin. Hänen tilalleen valitaan Winston Churchill, jolla riittää vihollisia. Churchillillä on edessään mahdottomalta vaikuttava tehtävä: pysäyttää Hitlerin voittokulku.

Englantilainen ohjaaja Joe Wright muistetaan parhaiten loisteliaista pukudraamoistaan, kuten Keira Knightleyn tähdittämä Anna Karenina vuodelta 2012. Hänen uutuusdraamansa Synkin hetki tarjoaa sekin pienintä yksityiskohtaa myöten hiottua ajankuvaa.

Puvustaja Jacqueline Durran loihti myös Wrightin läpimurtoelokuvan, vuonna 2005 ilmestyneen Ylpeys ja ennakkoluulo -filmatisoinnin, häikäisevän puvustuksen. Churchillin aloittaessa pestinsä sota ei ollut tuhonnut Englannin kansantaloutta. Niinpä myös tavallisilla naisilla oli vielä varaa tyylikkäisiin asukokonaisuuksiin. Eniten vaivaa Durran on kuitenkin nähnyt Kristin Scott Thomasin näyttelemän Winstonin vaimon Clementine Churchillin tyyliin, jonka asua täydentää aina elegantti hattu tai hiuskoriste.

Pääroolia esittävällä Gary Oldmanilla oli työtä muuntautua Churchilliksi. Oldman on laiha, kun taas pääministeri oli virkaan astuessaan suorastaan muhkeassa kunnossa. Maskeeraaja Kazuhiro Tsuji onnistui taikomaan Oldmanille uskottavan kaksoisleuan. Yhdennäköisyyttä Churchillin kanssa Tsuji ei ole kuitenkaan tavoittanut. Oldman on Oldman, vain vanhempana ja tuhdimpana.

Elokuva pönkittää kuvaa Churchillistä suurmiehenä, sankarina, joka onnistui yksin pelastamaan Britannian – ja siinä sivussa koko Euroopan – Hitleriltä. Historiantutkimus suhtautuu Churchilliin kriittisemmin. Joidenkin näkemysten mukaan pääministeri ei ollut mikään nerokas strategi. Voitto saavutettiin pikemminkin Churchillistä huolimatta kuin hänen ansiostaan. 

Synkin hetki ***

 

Hugh Jackmanin musikaali The Greatest Showman nostalgisoi viihteen muotoa, jota ei ole ikävä.

P. T. Barnum (1810–1891) rikastui freak show -esityksillä, joissa yleisö sai pällistellä sellaisia ”kummajaisia” kuin parrakas nainen, maailman lihavin mies tai siamilaiset kaksoset. Nykynäkökulmasta viihde ei ollut eettistä: liikakarvoituksesta kärsiviä naisia, sairaalloisen ylipainoisia miehiä tai yhteen kasvaneita kaksosia ei enää pidetä friikkeinä, vaan ihmisiä siinä missä muitakin.

Tämä on Michael Graceyn uutuusmusikaalin The Greatest Showman ongelma. Se kertoo Barnumin (Hugh Jackman) menestystarinan kyseenalaistamatta yhteiskunnan hyljeksimien ihmisten hyväksikäyttöä. Elokuvassa esiintyjät laulavat ja esittävät huikeita tanssikoreografioita. Todellisuudessa ”luonnonoikkuja” oli tapana esitellä häkeissä.

Elokuvan pelastaisi esiintyjien oma näkökulma. Sen sijaan tapahtumat kerrotaan Barnumin kannalta. Asenne on nostalginen: oi niitä aikoja, kun kansa vielä pääsi nauttimaan näin ihmeellisestä viihteestä! ”Friikit” saavat sentään yhden oman laulunumeron, jossa juhlitaan jokaisen oikeutta olla sellainen kuin on. Tai niin kuin Barnum toteaa kenraali Tom Thumbiksi (suom. Pekka Peukaloiseksi) nimeämälleen lyhytkasvuiselle miehelle: ”Jos sinulle joka tapauksessa nauretaan, on parempi ottaa siitä maksu”. Maksusta tosin valui suurin osa Barnumin omaan taskuun.

Moraaliset pohdinnat sikseen. Musikaalinakaan elokuva ei ole katsomisen arvoinen. Voimaballadit ovat laskelmoituja ja tanssikoreografiat jäykkiä. Barnumin vaimoa näyttelevä Michelle Williams on muovinen kuin Barbie ja Barnumin liikekumppania tulkitseva Zac Efron vahamainen kuin Ken. Elokuvasta on turha hakea mitään tunteita. Ilo, riemu ja taika loistavat poissaolollaan. Niin kuin freak show’sta aikanaan.

The Greatest Showman **