Mr. Gaga on harvinaista herkkua, sillä siinä päästään ensimmäistä kertaa lähelle tanssija-koreografi Ohad Naharinia.

Taitava tanssija saa tanssimisen näyttämään helpolta, vaikka todellisuudessa se on kaikkea muuta. Se käy ilmi uudesta Mr. Gaga -dokumentista. Elokuvassa tirkistellään lähietäisyydeltä hikikarpaloita ja sitä, kuinka kaadutaan lattialle uudestaan ja uudestaan.

Mr. Gaga kertoo israelilaisesta Ohad Naharinista, yhdestä maailman tunnetuimmista koreografeista ja tanssijoista. Naharin on Tel Avivissa sijaitsevan Batsheva Dance Companyn taiteellinen johtaja ja Suomessa tuntemattomamman, mutta kotimaassaan suositun tanssimaisen gaga-liikekielen isä.

64-vuotias Naharin on tunnettu haastatteluiden välttelijä, eikä häneltä heru apua tanssiteoksiensa tulkitsemiseen. Jos Naharin vaikuttaa vaikealta persoonalta, käy Mr. Gagassa selväksi, että juuri sitä hän onkin.

Dokumenttiin on haastateltu tanssijoita. Yksi Naharinin varhaisten vuosien tanssiryhmään kuuluneista kertoo, kuinka joka harjoituksista joku lähti kotiin huutaen tai itkien – mutta palasi aina takaisin. Toinen taas kertoo, kuinka Naharinilla oli tapana huutaa tanssijoilleen tanssiesityksien aikana mutta yleisöltä piilossa.

Naharinin tanssiteoksista olisi ollut aineksia vaikka mihin.

Jos elokuvalta odottaa mahtipontisia tanssikohtauksia, joutuu pettymään. Vaikka siinä pääseekin kurkistamaan Naharinin tunnetuimpiin teoksiin arkistovideon kautta, dokumentti kertoo kuitenkin ihmisestä teoksiensa takana. Siitä, kuinka Naharin hakee itseään New Yorkissa mutta palaa lopulta takaisin Israeliin, löytää rakkauden ja menettää sen ja joutuu luopumaan unelmistaan tanssiakseen.

Valitettava totuus on, että vaikka Naharin ja hänen elämänsä on mielettömän kiinnostava, tänä aikana, kun kuka tahansa voi katsoa televisiosta Planeettamme Maan kaltaisia henkeäsalpaavan kauniita ja överisuurella budjetilla tehtyjä luontodokumentteja, ei Tomer Heymannin Mr. Gaga vain näytä tarpeeksi hyvältä. Se on sääli, sillä Naharinin tanssiteoksista olisi ollut aineksia vaikka mihin.

Katso traileri:

Mr. Gaga

***

Ensi-ilta 28.4.

Historiallinen draama Synkin hetki suhtautuu kritiikittä sankariinsa Winston Churchilliin.

Eletään vuoden 1940 toukokuuta ja toinen maailmansota riehuu Euroopassa. Englannissa ollaan tyytymättömiä pääministeri Neville Chamberlainiin. Hänen tilalleen valitaan Winston Churchill, jolla riittää vihollisia. Churchillillä on edessään mahdottomalta vaikuttava tehtävä: pysäyttää Hitlerin voittokulku.

Englantilainen ohjaaja Joe Wright muistetaan parhaiten loisteliaista pukudraamoistaan, kuten Keira Knightleyn tähdittämä Anna Karenina vuodelta 2012. Hänen uutuusdraamansa Synkin hetki tarjoaa sekin pienintä yksityiskohtaa myöten hiottua ajankuvaa.

Puvustaja Jacqueline Durran loihti myös Wrightin läpimurtoelokuvan, vuonna 2005 ilmestyneen Ylpeys ja ennakkoluulo -filmatisoinnin, häikäisevän puvustuksen. Churchillin aloittaessa pestinsä sota ei ollut tuhonnut Englannin kansantaloutta. Niinpä myös tavallisilla naisilla oli vielä varaa tyylikkäisiin asukokonaisuuksiin. Eniten vaivaa Durran on kuitenkin nähnyt Kristin Scott Thomasin näyttelemän Winstonin vaimon Clementine Churchillin tyyliin, jonka asua täydentää aina elegantti hattu tai hiuskoriste.

Pääroolia esittävällä Gary Oldmanilla oli työtä muuntautua Churchilliksi. Oldman on laiha, kun taas pääministeri oli virkaan astuessaan suorastaan muhkeassa kunnossa. Maskeeraaja Kazuhiro Tsuji onnistui taikomaan Oldmanille uskottavan kaksoisleuan. Yhdennäköisyyttä Churchillin kanssa Tsuji ei ole kuitenkaan tavoittanut. Oldman on Oldman, vain vanhempana ja tuhdimpana.

Elokuva pönkittää kuvaa Churchillistä suurmiehenä, sankarina, joka onnistui yksin pelastamaan Britannian – ja siinä sivussa koko Euroopan – Hitleriltä. Historiantutkimus suhtautuu Churchilliin kriittisemmin. Joidenkin näkemysten mukaan pääministeri ei ollut mikään nerokas strategi. Voitto saavutettiin pikemminkin Churchillistä huolimatta kuin hänen ansiostaan. 

Synkin hetki ***

 

Hugh Jackmanin musikaali The Greatest Showman nostalgisoi viihteen muotoa, jota ei ole ikävä.

P. T. Barnum (1810–1891) rikastui freak show -esityksillä, joissa yleisö sai pällistellä sellaisia ”kummajaisia” kuin parrakas nainen, maailman lihavin mies tai siamilaiset kaksoset. Nykynäkökulmasta viihde ei ollut eettistä: liikakarvoituksesta kärsiviä naisia, sairaalloisen ylipainoisia miehiä tai yhteen kasvaneita kaksosia ei enää pidetä friikkeinä, vaan ihmisiä siinä missä muitakin.

Tämä on Michael Graceyn uutuusmusikaalin The Greatest Showman ongelma. Se kertoo Barnumin (Hugh Jackman) menestystarinan kyseenalaistamatta yhteiskunnan hyljeksimien ihmisten hyväksikäyttöä. Elokuvassa esiintyjät laulavat ja esittävät huikeita tanssikoreografioita. Todellisuudessa ”luonnonoikkuja” oli tapana esitellä häkeissä.

Elokuvan pelastaisi esiintyjien oma näkökulma. Sen sijaan tapahtumat kerrotaan Barnumin kannalta. Asenne on nostalginen: oi niitä aikoja, kun kansa vielä pääsi nauttimaan näin ihmeellisestä viihteestä! ”Friikit” saavat sentään yhden oman laulunumeron, jossa juhlitaan jokaisen oikeutta olla sellainen kuin on. Tai niin kuin Barnum toteaa kenraali Tom Thumbiksi (suom. Pekka Peukaloiseksi) nimeämälleen lyhytkasvuiselle miehelle: ”Jos sinulle joka tapauksessa nauretaan, on parempi ottaa siitä maksu”. Maksusta tosin valui suurin osa Barnumin omaan taskuun.

Moraaliset pohdinnat sikseen. Musikaalinakaan elokuva ei ole katsomisen arvoinen. Voimaballadit ovat laskelmoituja ja tanssikoreografiat jäykkiä. Barnumin vaimoa näyttelevä Michelle Williams on muovinen kuin Barbie ja Barnumin liikekumppania tulkitseva Zac Efron vahamainen kuin Ken. Elokuvasta on turha hakea mitään tunteita. Ilo, riemu ja taika loistavat poissaolollaan. Niin kuin freak show’sta aikanaan.

The Greatest Showman **