Äitinsä menettänyt Patricia Fisk on yksi elokuvan päähenkilöistä.
Äitinsä menettänyt Patricia Fisk on yksi elokuvan päähenkilöistä.

Dokumentti rovaniemeläisestä cheerleader-joukkueesta kertoo harrastuksesta parhaimmillaan ja pahimmillaan.

Elämä on voittamista suurempaa. Tähän iskulauseeseen tiivistyy kanadalaisohjaaja Christy Garlandin dokumenttielokuva Cheer Up, joka kertoo huonosti menestyvästä rovaniemeläisestä cheerleader-joukkueesta. Tarinan keskiössä ovat valmentaja Miia Norvapalo sekä teini-ikäiset Aino Selin ja Patricia Fisk, jotka kaikki tahoillaan kamppailevat henkilökohtaisten haasteiden kanssa. Harrastus tarjoaa irtiottoa arjen ongelmista, ja joukkueesta muodostuu kuin toinen perhe. Epäonnistumisista huolimatta cheerleaderit pitävät yhtä.

– Se on rankka laji, verta valuu ja iskuja tulee. Liikkeet ja ilmalennot vaativat täydellistä luottamusta joukkuetovereihin, kertoo yksi elokuvan päähenkilöistä, nyt jo 21-vuotias Aino Selin.

”Omia ongelmia ei saa olla, tai ainakaan niitä ei saa näyttää maailmalle.”

Kilpailutilanteissa cheerleadereilta odotetaan positiivisuutta ja pirteää energiaa. Samankaltaisia paineita kohdistuu Selinin mielestä myös teini-ikäisiin tyttöihin.

– Koko ajan pitää hymyillä, koko ajan pitää näyttää hyvältä. Omia ongelmia ei saa olla, tai ainakaan niitä ei saa näyttää maailmalle.

Useiden vuosien ajan kuvattu dokumentti näyttää kuitenkin toisenlaisen puolen, niin cheerleadingista kuin päähenkilöistäänkin. Harrastuksen kautta löytyvät kuitenkin eväät jaksaa myös elämän muilla osa-alueilla.

– Cheerleading on antanut minulle voimaa ja rohkeutta, Selin tiivistää.

Garlandin elokuva ei ole lajissaan dramaattisin tai tapahtumarikkain, mutta se välittää tärkeää viestiä. Kilpailullisuudestaan tunnetusta lajista kertova dokumentti osoittaa, ettei menestystä aina voi mitata voitoissa.

Katso traileri:

Cheer Up

***

Ensi-ilta 28.10.

Ranskalaiskomediassa C’est la vie! – Häät ranskalaiseen tapaan seurataan häitä hääsuunnittelijan näkökulmasta.

Hääsuunnittelijan elämä ei ole herkkua, mikäli Olivier Nakachen ja Eric Toledanon ohjaamaan ranskalaiseen romanttiseen komediaan C’est la vie! – Häät ranskalaiseen tapaan on uskominen. Samaa aihetta käsitteli vuonna 2001 Jennifer Lopezin tähdittämä elokuva Häät mielessä. Tällä kertaa hääsuunnittelijana kärsii eläkeikää lähestyvä Max (Jean-Pierre Bacri).

Maxin tehtävänä on järjestää häät 1600-luvulla rakennettuun loisteliaaseen linnaan. Elokuva seuraa hänen viime hetken ponnistelujaan hääpäivän aamusta aina myöhään yöhön. Toisin kuin tosi-tv-sarjoissa, morsian ei ole muuttunut häitä valmistellessaan hirviöksi, vaan sulhanen. Rasittavan sulhon lisäksi Maxin on kestäminen epäpäteviä palkollisiaan, jotka ovat muun koheltamisensa ohella aiheuttaa vieraille ruokamyrkytyksen ja ampua heitä ilotulitusraketeilla.

Huumoria ammennetaan ranskalaisesta temperamentista. Tunteet käyvät kuumina, henkilöt sanailevat kilpaa toistensa kanssa ja ärräpäät lentävät. Siis samanlaista kohkaamista ja meuhkaamista, johon suurin osa ranskalaisista komedioista nykyisin luottaa. Elokuvan pelastavat kaksi lopussa nähtävää juhlakohtausta. Niissä on aitoa romantiikan lumoa ja magiaa.

C’est la vie! – Häät ranskalaiseen tapaan ***

Matt Damon ja Kristen Wiig kutistuvat lilliputeiksi uutuusdraamassa Downsizing.

Väestönkasvun hillitsemiseen ei ole keksitty keinoa. Ohjaaja-käsikirjoittaja Alexander Payne tarjoilee uutuusdraamassaan Downsizing varsin radikaalin ratkaisun: kutistetaan ihmiskunta peukaloisiksi. Mini-ihmiset kuluttavat vähemmän luonnon resursseja, joten ilmastonmuutoskin saadaan hallintaan. Riittävätkö moiset perustelut vakuuttamaan muut kuin ituhipit? Mites olisi tämä: peukaloliisojen ja peukalolassejen elämä on niin edullista, että jokaisella lilliputilla on varaa luksuselämään. No niin, johan kuulostaa paremmalta! Ei siis ihme, että perusjamppa Paul (Matt Damon) ja hänen vaimonsa Audreykin (Kristen Wiig) päättävät aloittaa uuden elämän pikkiriikkisinä.

Downsizingin alkuasetelma on kuin suoraan 1950-luvun scifikauhuelokuvista. Paynen tyylilaji on kuitenkin satiiri. Ihmisiä kiinnostaa enemmän mässäillä ja mälläillä kuin uhrautua pyyteettömästi luonnon puolesta. Pian käy ilmi, että pikkuistenkin yhteiskuntaakin pyörittävät nälkäpalkalla kituvat siirtolaissiivoojat, jotka on kutistettu vastoin tahtoaan valkoisia palvelemaan.

Satiiri toimii, mutta aivan yhtäkkiä Payne lisää hurjasti kierroksia. Alkaa psykedeelinen ja paatoksellinen trippi, jonka aikana Paul vierailee bergeniläisessä ekoyhteisössä. Haahuilua, batiikkipaitoja ja rummutusta. Kultti vai utopia? Joka tapauksessa turhan kulunutta kuvastoa eikä oivalluksista ole tietoakaan. 

Downsizing **