Gardner Lodge (Matt Damon) ajautuu tahtomattaan yhä syvemmälle petoksen ja väkivallan tielle. Kuva: Filmikamari
Gardner Lodge (Matt Damon) ajautuu tahtomattaan yhä syvemmälle petoksen ja väkivallan tielle. Kuva: Filmikamari

Matt Damon ja Julianne Moore tähdittävät 1950-luvulle sijoittuvaa mainiota rikoskomediaa.

Eletään vuotta 1959. Lodgejen perhe (Gardner-isänä Matt Damon ja Rose-äitinä Julianne Moore)  asuu Suburbiconin idyllisessä nukkumalähiössä, jossa elämä on täydellistä. Asukkaat havahtuvat henkisestä horroksestaan, kun naapurustoon muuttaa afroamerikkalainen Mayersin perhe (äitinä Karimah Westbrook).

Nimbyilijät ovat tietysti rasisteja, mutta puolustavat asenteellisuuttaan sillä, että asuntojen arvo voi laskea uusien naapurien vuoksi. Ensin laaditaan adressi Mayersien häätämiseksi, sitten tontin ympärille rakennetaan aita ja lopulta perhettä aletaan häiritä yhä sadistisemmilla keinoilla.

Lodget eivät ehdi osallistua rasistisiin rituaaleihin. Heidän elämä heittää eräänä yönä häränpyllyä, kun rikolliskaksikko murtautuu heidän kotiinsa ja tappaa Rosen. Onneksi Rosen kaksoissisko Margaret (Julianne Moore) rientää apuun.

Rikoskomedia Suburbiconin ovat tehneet sellaiset nimet, että elokuvalta on lupa odottaa paljon. Elokuvan on ohjannut George Clooney, joka on ohjaajana aivan yhtä taitava kuin näyttelijänä, kuten esimerkiksi elokuvat Good Night, And Good Luck ja Salaisen agentin tunnustukset osoittavat.

Käsikirjoituksen ovat laatineet hillittömistä rikoskomedioistaan muistettava veljekset Joel ja Ethan Coen. Katsojan ei tarvitse pettyä tälläkään kertaa, sillä Suburbicon on paitsi herkullinen satiiri 1950-luvun Amerikasta myös viisto komedia ehtaan Coenin veljesten tyyliin. Resepti on tuttu Fargosta: tollot rikolliset, jotka kuvittelevat tekevänsä täydellisen murhan, suuri huijaus, joka menee metsään, ja myötähäpeää ja naurunpurskahduksia aiheuttavaa sähläämistä. Ajankuva on kuin Mad Menistä

Suburbicon  ***

 

Konservatiivinen seksikomedia – kuulostaa, eh, ei kovin hauskalta.

Ystävykset (Leslie Mann, John Cena ja Ike Barinholtz) tekevät kaikkensa, että heidän tytärtensä (Kathryn Newton, Geraldine Viswanathan ja Gideon Adlon) neitsyys säilyy koskemattomana vanhojentanssibileissä.

Pitch Perfect -komediatrilogian käsikirjoittajan Kay Cannonin esikoisohjaus on konservatiivinen seksikomedia, jonka arvomaailma on perua 1950-luvulta.

Onhan näitä nähty: elokuvia, joissa isät haluavat tytärtensä olevan ikuisia pikkutyttöjä. Asetelmaa on sentään hieman päivitetty. Yksi tytöistä on lesbo eikä isä halua hänen harrastavan ryhmäpaineen painostamana heteroseksiä.

Pojat eivät jahtaa tyttöjä, vaan tytöt ovat aktiivisia toimijoita ja päättävät itse, kenen kanssa haluavat sänkyyn.

Käsikirjoittajat ovat myös kirjoittaneet henkilöhahmoille repliikkejä, joissa ilmaistaan kriittisen katsojan ajatuksia. Yksi vanhemmista esimerkiksi huomauttaa, että elämme vuotta 2018, joten heidän asenteensa eivät ole ihan tätä päivää.

Mainosten perusteella luulisi, että elokuva on tehty teini-ikäisille. Vanhempien kyttääminen ja stalkkaaminen tuskin sen ikäisiä naurattaa. Leffa sopii paremmin vanhemmille, jotka voivat nauraa omille peloilleen ja ennakkoluuloilleen, joita elokuvan vanhempien ylilyövä käytös heijastelee.

Blockers **

 

Maria Theresia von Paradisin näköä yritettiin palauttaa muun muassa saksalaisen Franz Mesmerin poppaskonsteilla.

Itävaltalaisen hallintoneuvoksen tytär Maria Theresia von Paradis (1759–1824) menetti näkönsä leikki-ikäisenä. Hänen aristokraattiset vanhempansa turvautuivat milloin minkäkin puoskarin apuun, jotta heidän tyttärensä saisi näkökykynsä takaisin.

Yksi von Paradisia hoitaneista ”asiantuntijoista” oli saksalainen Franz Mesmer. Tohtori oli kehittänyt oman poppaskonstinsa mesmerismin. Hoidon ideana oli ohjailla fluidiumia – Mesmerin ”löytämää” eteeristä ainetta – ihmisen elimistössä. Hoito saavutti niin suuren suosion, että suomen kielessäkin on sana ”mesmeroida”.

Itävaltalainen Barbara Albert on ohjannut näistä tosielämän tapahtumista mielikuvitusta kutittelevan draaman. Valitettavasti elokuva keskittyy vain von Paradisin ja Mesmerin potilassuhteeseen eikä kerro Maria Theresian myöhemmistä vaiheista. Hän loi uran pianistina ja säveltäjänä sekä inspiroi Mozartia säveltämään yhden pianokonsertoistaan.

Elokuva on puvustettu ja lavastettu huolellisesti jokaista yksityiskohtaa myöten. Rokokooajan puvut ja huonekalut saavat huokailemaan ihastuksesta. Nimiroolissa nähtävä Maria Dragus näyttelee niin vakuuttavasti, että luulin hänen olevan oikeastikin sokea. Devid Striesow sen sijaan ei vakuuttanut Mesmerinä. Velho onnistui lumoamaan potilaansa varmasti ennen kaikkea karismallaan. Striesowilta sen sijaan moinen henkinen säteily puuttuu.

Madamoiselle Paradis ***