The xx -trion tyylitaju ei petä uudella levyllä. Kuva: Laura Coulson
The xx -trion tyylitaju ei petä uudella levyllä. Kuva: Laura Coulson

The xx on sukupolvibändi, jonka androgyyniä ilmaisua monet nuoremman polven popfanit rakastavat.

Englantilaisessa The xx -triossa kiteytyy indiepopin olemus tällä vuosituhannella; poissa ovat 1960-luvun pop-suuruuksien valamiin muotteihin tukeutuvat kitaramelodiat, joiden voimin Oasisin ja Blurin kaltaiset brittipop-yhtyeet vielä 1990-luvulla kipusivat kansakunnan kaapin päälle.

Tilalla on sampleja, syntikkamattoja ja perinteisiä instrumentteja yhdistelevää, usein tummanpuhuvaa, vähän kiemuraista ja vaikeasti tanssittavaa ”klubimusiikkia”, jota ei ole helppo lintata mihinkään tietyn tyylilajilätkän alle.

Tämä kaikki tekee The xx:stä sukupolvibändin. Siinä missä yhtyeen musiikki saattaa olla vaikeasti hahmotettavaa vanhemmille, monet nuoremman polven popfaneista rakastavat heidän ambivalenttia, androgyyniä ja ulkokohtaista ilmaisuaan.

Myös The xx:n kolmas albumi I See you on kuin toimisto, jollaisissa monet yhtyeen faneista työskentelevät: luova, tunnereaktioita ja tarinoita asiakkailleen työstävä, mutta samaan aikaan pidättyväinen ja itsestään varsin vähän paljastava.

The xx pomppaa pinnan – ja lukuisten kaltaistensa – yläpuolelle niissä muutamissa kappaleissa, joissa trio riuhtaisee itsensä mukavuusalueensa ulkopuolelle. Yhtyeen toisen laulajan Oliver Simin vuosien saatossa kypsynyt ääni yhdistettynä avauskappale Dangerousin soul-henkisiin puhaltimiin esimerkiksi on kuin raikas tuulahdus Karibialta.

Aivan ylivoimainen näyttö on On Hold, joka Cut Copyä ja vanhaa disco-soulia yhdistelevällä muhkealla soundilla ja koukuttavalla kertosäkeellä vie vihdoin oman tyylinsä rohkeasti tappiin asti.

Vaikka I See Yousta jää paikoin hieman sieluton ja steriili maku, kolmikon musiikillista estetiikantajua on pakko vähän ihailla.

The xx: I See You (XL)

Historiallinen draama Synkin hetki suhtautuu kritiikittä sankariinsa Winston Churchilliin.

Eletään vuoden 1940 toukokuuta ja toinen maailmansota riehuu Euroopassa. Englannissa ollaan tyytymättömiä pääministeri Neville Chamberlainiin. Hänen tilalleen valitaan Winston Churchill, jolla riittää vihollisia. Churchillillä on edessään mahdottomalta vaikuttava tehtävä: pysäyttää Hitlerin voittokulku.

Englantilainen ohjaaja Joe Wright muistetaan parhaiten loisteliaista pukudraamoistaan, kuten Keira Knightleyn tähdittämä Anna Karenina vuodelta 2012. Hänen uutuusdraamansa Synkin hetki tarjoaa sekin pienintä yksityiskohtaa myöten hiottua ajankuvaa.

Puvustaja Jacqueline Durran loihti myös Wrightin läpimurtoelokuvan, vuonna 2005 ilmestyneen Ylpeys ja ennakkoluulo -filmatisoinnin, häikäisevän puvustuksen. Churchillin aloittaessa pestinsä sota ei ollut tuhonnut Englannin kansantaloutta. Niinpä myös tavallisilla naisilla oli vielä varaa tyylikkäisiin asukokonaisuuksiin. Eniten vaivaa Durran on kuitenkin nähnyt Kristin Scott Thomasin näyttelemän Winstonin vaimon Clementine Churchillin tyyliin, jonka asua täydentää aina elegantti hattu tai hiuskoriste.

Pääroolia esittävällä Gary Oldmanilla oli työtä muuntautua Churchilliksi. Oldman on laiha, kun taas pääministeri oli virkaan astuessaan suorastaan muhkeassa kunnossa. Maskeeraaja Kazuhiro Tsuji onnistui taikomaan Oldmanille uskottavan kaksoisleuan. Yhdennäköisyyttä Churchillin kanssa Tsuji ei ole kuitenkaan tavoittanut. Oldman on Oldman, vain vanhempana ja tuhdimpana.

Elokuva pönkittää kuvaa Churchillistä suurmiehenä, sankarina, joka onnistui yksin pelastamaan Britannian – ja siinä sivussa koko Euroopan – Hitleriltä. Historiantutkimus suhtautuu Churchilliin kriittisemmin. Joidenkin näkemysten mukaan pääministeri ei ollut mikään nerokas strategi. Voitto saavutettiin pikemminkin Churchillistä huolimatta kuin hänen ansiostaan. 

Synkin hetki ***

 

Hugh Jackmanin musikaali The Greatest Showman nostalgisoi viihteen muotoa, jota ei ole ikävä.

P. T. Barnum (1810–1891) rikastui freak show -esityksillä, joissa yleisö sai pällistellä sellaisia ”kummajaisia” kuin parrakas nainen, maailman lihavin mies tai siamilaiset kaksoset. Nykynäkökulmasta viihde ei ollut eettistä: liikakarvoituksesta kärsiviä naisia, sairaalloisen ylipainoisia miehiä tai yhteen kasvaneita kaksosia ei enää pidetä friikkeinä, vaan ihmisiä siinä missä muitakin.

Tämä on Michael Graceyn uutuusmusikaalin The Greatest Showman ongelma. Se kertoo Barnumin (Hugh Jackman) menestystarinan kyseenalaistamatta yhteiskunnan hyljeksimien ihmisten hyväksikäyttöä. Elokuvassa esiintyjät laulavat ja esittävät huikeita tanssikoreografioita. Todellisuudessa ”luonnonoikkuja” oli tapana esitellä häkeissä.

Elokuvan pelastaisi esiintyjien oma näkökulma. Sen sijaan tapahtumat kerrotaan Barnumin kannalta. Asenne on nostalginen: oi niitä aikoja, kun kansa vielä pääsi nauttimaan näin ihmeellisestä viihteestä! ”Friikit” saavat sentään yhden oman laulunumeron, jossa juhlitaan jokaisen oikeutta olla sellainen kuin on. Tai niin kuin Barnum toteaa kenraali Tom Thumbiksi (suom. Pekka Peukaloiseksi) nimeämälleen lyhytkasvuiselle miehelle: ”Jos sinulle joka tapauksessa nauretaan, on parempi ottaa siitä maksu”. Maksusta tosin valui suurin osa Barnumin omaan taskuun.

Moraaliset pohdinnat sikseen. Musikaalinakaan elokuva ei ole katsomisen arvoinen. Voimaballadit ovat laskelmoituja ja tanssikoreografiat jäykkiä. Barnumin vaimoa näyttelevä Michelle Williams on muovinen kuin Barbie ja Barnumin liikekumppania tulkitseva Zac Efron vahamainen kuin Ken. Elokuvasta on turha hakea mitään tunteita. Ilo, riemu ja taika loistavat poissaolollaan. Niin kuin freak show’sta aikanaan.

The Greatest Showman **