Mobiilipelistä ei ole helppo tehdä kokopitkää elokuvaa, mutta Angry Birds -elokuvaan on saatu tehtyä melko yhtenäinen tarina. Sen sijaan moni muu asia on pielessä.

Rovion Angry Birds on yksi vuosituhannen suurimpia suomalaisia menestystarinoita. Miljoonia koukuttaneen mobiilipelin ympärille on rakennettu valtava brändi, jolla myydään kaikkea tyynyliinoista ja kahvista huvipuistolaitteisiin. Onkin ihme, että vihaisista linnuista kertova elokuva ilmestyy vasta nyt, seitsemän vuotta pelin ilmestymisen jälkeen.

Melko simppelin pelikonseptin muuntaminen kokopitkäksi animaatioksi on kunnioitettava saavutus. Paljon muuta kehuttavaa Angry Birds -elokuvasta on vaikea löytää.

Uudesta tarinasta huolimatta animaatio tuntuu lähinnä oheistuotteelta muiden joukossa.

Possujen ammuskelusta linnuilla ei välttämättä ole helppo kirjoittaa elokuvaa, mutta pelin elementeistä on saatu rakennettua melko yhtenäinen tarina. Änkkärit viettävät rauhaisaa elämää paratiisisaarella, ja kuumakalleja on aluksi vain muutama. Kun porsaat rantautuvat tekemään tuhojaan, alkaa kuitenkin myös saaren seesteisemmillä asukeilla keittää. (Tämän takia maailmalla ja Suomessakin elokuvaa on sanottu rasistiseksi.) Seuraa suuroperaatio, johon liittyy ennustettavasti monta kiukkuista tipua ja jättiläismäinen ritsa.

Uudesta tarinasta huolimatta Fergal Reillyn ja Clay Kaytisin ohjaama animaatio tuntuu lähinnä oheistuotteelta muiden joukossa. Kohdeyleisökin on hieman hakusessa – lastenelokuvaksi mukana on hurja määrä aikuiselle yleisölle suunnattua materiaalia. Se tuskin uppoaa nuorempiin katsojiin, eikä varttuneempiakaan oikein naurata.

Muutamaa onnistumista lukuun ottamatta Angry Birds -elokuvalla on hyvin vähän tarjottavaa, etenkin aikana, jona loistavia lastenelokuvia tuotetaan kuin liukuhihnalta. Viihdyttävämpää olisi viettää puolitoistatuntinen itse possuja puhelimella ammuskellen.

Katso suomeksi dubattu traileri tästä – mukana muun muassa Riku Nieminen, Pirjo Heikkilä, Tommi Korpela, Paula Vesala ja Joonas Saartamo:

Angry Birds -elokuva

**

Ensi-ilta 13.5.

Tilaa Me Naisten uutiskirje, saat parhaat juttumme sähköpostiisi joka arkipäivä.

Historiallinen draama Synkin hetki suhtautuu kritiikittä sankariinsa Winston Churchilliin.

Eletään vuoden 1940 toukokuuta ja toinen maailmansota riehuu Euroopassa. Englannissa ollaan tyytymättömiä pääministeri Neville Chamberlainiin. Hänen tilalleen valitaan Winston Churchill, jolla riittää vihollisia. Churchillillä on edessään mahdottomalta vaikuttava tehtävä: pysäyttää Hitlerin voittokulku.

Englantilainen ohjaaja Joe Wright muistetaan parhaiten loisteliaista pukudraamoistaan, kuten Keira Knightleyn tähdittämä Anna Karenina vuodelta 2012. Hänen uutuusdraamansa Synkin hetki tarjoaa sekin pienintä yksityiskohtaa myöten hiottua ajankuvaa.

Puvustaja Jacqueline Durran loihti myös Wrightin läpimurtoelokuvan, vuonna 2005 ilmestyneen Ylpeys ja ennakkoluulo -filmatisoinnin, häikäisevän puvustuksen. Churchillin aloittaessa pestinsä sota ei ollut tuhonnut Englannin kansantaloutta. Niinpä myös tavallisilla naisilla oli vielä varaa tyylikkäisiin asukokonaisuuksiin. Eniten vaivaa Durran on kuitenkin nähnyt Kristin Scott Thomasin näyttelemän Winstonin vaimon Clementine Churchillin tyyliin, jonka asua täydentää aina elegantti hattu tai hiuskoriste.

Pääroolia esittävällä Gary Oldmanilla oli työtä muuntautua Churchilliksi. Oldman on laiha, kun taas pääministeri oli virkaan astuessaan suorastaan muhkeassa kunnossa. Maskeeraaja Kazuhiro Tsuji onnistui taikomaan Oldmanille uskottavan kaksoisleuan. Yhdennäköisyyttä Churchillin kanssa Tsuji ei ole kuitenkaan tavoittanut. Oldman on Oldman, vain vanhempana ja tuhdimpana.

Elokuva pönkittää kuvaa Churchillistä suurmiehenä, sankarina, joka onnistui yksin pelastamaan Britannian – ja siinä sivussa koko Euroopan – Hitleriltä. Historiantutkimus suhtautuu Churchilliin kriittisemmin. Joidenkin näkemysten mukaan pääministeri ei ollut mikään nerokas strategi. Voitto saavutettiin pikemminkin Churchillistä huolimatta kuin hänen ansiostaan. 

Synkin hetki ***

 

Hugh Jackmanin musikaali The Greatest Showman nostalgisoi viihteen muotoa, jota ei ole ikävä.

P. T. Barnum (1810–1891) rikastui freak show -esityksillä, joissa yleisö sai pällistellä sellaisia ”kummajaisia” kuin parrakas nainen, maailman lihavin mies tai siamilaiset kaksoset. Nykynäkökulmasta viihde ei ollut eettistä: liikakarvoituksesta kärsiviä naisia, sairaalloisen ylipainoisia miehiä tai yhteen kasvaneita kaksosia ei enää pidetä friikkeinä, vaan ihmisiä siinä missä muitakin.

Tämä on Michael Graceyn uutuusmusikaalin The Greatest Showman ongelma. Se kertoo Barnumin (Hugh Jackman) menestystarinan kyseenalaistamatta yhteiskunnan hyljeksimien ihmisten hyväksikäyttöä. Elokuvassa esiintyjät laulavat ja esittävät huikeita tanssikoreografioita. Todellisuudessa ”luonnonoikkuja” oli tapana esitellä häkeissä.

Elokuvan pelastaisi esiintyjien oma näkökulma. Sen sijaan tapahtumat kerrotaan Barnumin kannalta. Asenne on nostalginen: oi niitä aikoja, kun kansa vielä pääsi nauttimaan näin ihmeellisestä viihteestä! ”Friikit” saavat sentään yhden oman laulunumeron, jossa juhlitaan jokaisen oikeutta olla sellainen kuin on. Tai niin kuin Barnum toteaa kenraali Tom Thumbiksi (suom. Pekka Peukaloiseksi) nimeämälleen lyhytkasvuiselle miehelle: ”Jos sinulle joka tapauksessa nauretaan, on parempi ottaa siitä maksu”. Maksusta tosin valui suurin osa Barnumin omaan taskuun.

Moraaliset pohdinnat sikseen. Musikaalinakaan elokuva ei ole katsomisen arvoinen. Voimaballadit ovat laskelmoituja ja tanssikoreografiat jäykkiä. Barnumin vaimoa näyttelevä Michelle Williams on muovinen kuin Barbie ja Barnumin liikekumppania tulkitseva Zac Efron vahamainen kuin Ken. Elokuvasta on turha hakea mitään tunteita. Ilo, riemu ja taika loistavat poissaolollaan. Niin kuin freak show’sta aikanaan.

The Greatest Showman **