Joka toinen pari -dokumentti pilkahtelee toivoa, jota pääsee ammentamaan erityisesti Ykältä, joka löysi eron jälkeen itsensä.

Ohjaaja Mia Halmeen uusi dokumentti Joka toinen pari kertoo suomalaisesta avioerosta. Siinä kolme paria – Mikko ja Sanna, Ykä ja Jonna sekä Kaisa ja Ville – kertoo, mitä tapahtui ja miten elämä jatkuu, kun rakkaus loppuu. Jokaisella pariskunnalla on lapsia, joten eron jälkeenkin on oltava tekemisissä.

Vaikka voisi kuvitella, että Joka toinen pari maalaisi synkeän ja surullisen kuvan suhteista, se on lopulta toivoa täynnä. Pariskunnat ovat dokumentissa niin avoimia, että heiltä voivat oppia jotakin kaikki, jotka eivät ole eronneet, mutta kamppailevat samanlaisten ongelmien kanssa.

Itse asiassa dokumentin avulla kuka tahansa voi oppia onnesta ainakin kolme asiaa:

1. Liian suuret odotukset pilaavat kaiken.

“Lopulta mun mielestä kaikki riidat johtuivat siitä, että odotukset eivät täyttyneet ja siitä tuli pettymyksiä. Kun pettymyksiä on riittävä määrä, huonot luonteenpiirteet tulevat voimakkaammin esiin”, Mikko sanoo dokumentissa. Eli siis tekee mieli rähistä, vaikka toinen tekisi jotain niinkin pientä kuin jättäisi tiskiveden valumaan.

Mikon oivalluksessa kiteytyy jotain varmasti monille eronneille tuttua: lopulta riidellään kaikesta ja aivan turhaan. Ehkä odotuksia pitäisi oppia madaltamaan ja pettymystä käsittelemään kumppanin kanssa.

2. Jos et ole onnellinen, lähde, älä petä.

Kaisaa pettänyt Ville toivoi vuosia, että jotain tapahtuisi ja ero tapahtuisi ihan itsestään.

“Sitten aloin itse etsiä toista ihmistä ja jossain vaiheessa löysinkin. Muistan toivoneeni, että jäisin kiinni. Sen jälkeen olisi helppoa, kun potkittaisiin vain pois. Mutta ei se ihan niin mennyt, vaan huonosti ja väärin.”

Ero ei ole helppo, vaikka sitä haluaisi – mutta elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi suhteeseen, jossa on surullinen. Toisaalta erosta ei kannata tehdä vielä vaikeampaa.

3. Se ei ole kumppanista kiinni.

Anna löysi eron jälkeen uuden kumppanin, Ykä ei.

“Avioeron myötä löysin itseni. Suurin pelkoni on ollut se, että minut jätetään. Kun pääsin siitä, musta tuntui, että ei ole enää mitään hätää. Se pelko, että on pakko löytää kumppani, on poistunut”, hän kertoo dokumentissa ja jatkaa viisaasti:

“Musta tuntuu, että rakkaus voi olla sitä, ettei ole ketään. Kaikki on nyt tässä jo.”

Katso traileri:

Joka toinen pari

***

Ensi-ilta 21.4.

 

 

Ranskalaiskomediassa C’est la vie! – Häät ranskalaiseen tapaan seurataan häitä hääsuunnittelijan näkökulmasta.

Hääsuunnittelijan elämä ei ole herkkua, mikäli Olivier Nakachen ja Eric Toledanon ohjaamaan ranskalaiseen romanttiseen komediaan C’est la vie! – Häät ranskalaiseen tapaan on uskominen. Samaa aihetta käsitteli vuonna 2001 Jennifer Lopezin tähdittämä elokuva Häät mielessä. Tällä kertaa hääsuunnittelijana kärsii eläkeikää lähestyvä Max (Jean-Pierre Bacri).

Maxin tehtävänä on järjestää häät 1600-luvulla rakennettuun loisteliaaseen linnaan. Elokuva seuraa hänen viime hetken ponnistelujaan hääpäivän aamusta aina myöhään yöhön. Toisin kuin tosi-tv-sarjoissa, morsian ei ole muuttunut häitä valmistellessaan hirviöksi, vaan sulhanen. Rasittavan sulhon lisäksi Maxin on kestäminen epäpäteviä palkollisiaan, jotka ovat muun koheltamisensa ohella aiheuttaa vieraille ruokamyrkytyksen ja ampua heitä ilotulitusraketeilla.

Huumoria ammennetaan ranskalaisesta temperamentista. Tunteet käyvät kuumina, henkilöt sanailevat kilpaa toistensa kanssa ja ärräpäät lentävät. Siis samanlaista kohkaamista ja meuhkaamista, johon suurin osa ranskalaisista komedioista nykyisin luottaa. Elokuvan pelastavat kaksi lopussa nähtävää juhlakohtausta. Niissä on aitoa romantiikan lumoa ja magiaa.

C’est la vie! – Häät ranskalaiseen tapaan ***

Matt Damon ja Kristen Wiig kutistuvat lilliputeiksi uutuusdraamassa Downsizing.

Väestönkasvun hillitsemiseen ei ole keksitty keinoa. Ohjaaja-käsikirjoittaja Alexander Payne tarjoilee uutuusdraamassaan Downsizing varsin radikaalin ratkaisun: kutistetaan ihmiskunta peukaloisiksi. Mini-ihmiset kuluttavat vähemmän luonnon resursseja, joten ilmastonmuutoskin saadaan hallintaan. Riittävätkö moiset perustelut vakuuttamaan muut kuin ituhipit? Mites olisi tämä: peukaloliisojen ja peukalolassejen elämä on niin edullista, että jokaisella lilliputilla on varaa luksuselämään. No niin, johan kuulostaa paremmalta! Ei siis ihme, että perusjamppa Paul (Matt Damon) ja hänen vaimonsa Audreykin (Kristen Wiig) päättävät aloittaa uuden elämän pikkiriikkisinä.

Downsizingin alkuasetelma on kuin suoraan 1950-luvun scifikauhuelokuvista. Paynen tyylilaji on kuitenkin satiiri. Ihmisiä kiinnostaa enemmän mässäillä ja mälläillä kuin uhrautua pyyteettömästi luonnon puolesta. Pian käy ilmi, että pikkuistenkin yhteiskuntaakin pyörittävät nälkäpalkalla kituvat siirtolaissiivoojat, jotka on kutistettu vastoin tahtoaan valkoisia palvelemaan.

Satiiri toimii, mutta aivan yhtäkkiä Payne lisää hurjasti kierroksia. Alkaa psykedeelinen ja paatoksellinen trippi, jonka aikana Paul vierailee bergeniläisessä ekoyhteisössä. Haahuilua, batiikkipaitoja ja rummutusta. Kultti vai utopia? Joka tapauksessa turhan kulunutta kuvastoa eikä oivalluksista ole tietoakaan. 

Downsizing **