Monien muiden Isisin valtaamilla alueilla eläneiden tavoin Faridankin tie päätyi pakolaisena Saksaan. Pakolaisleirille hänet auttoi salakuljettaja. Kuva ei liity kirjaan. Kuva: Shutterstock
Monien muiden Isisin valtaamilla alueilla eläneiden tavoin Faridankin tie päätyi pakolaisena Saksaan. Pakolaisleirille hänet auttoi salakuljettaja. Kuva ei liity kirjaan. Kuva: Shutterstock

Irakilaisen jesiditytön tarina on järkyttävää mutta tarpeellista luettavaa. Sama kohtalo on totta monille tälläkin hetkellä.

Irakilainen jesidityttö Farida Khalaf, 17, on erinomainen matematiikassa ja tekee järjettömän hyvää aprikoosihilloa. Sitten hänen tiiviin perheensä elämä järkkyy tavalla, jonka liian moni tuntee. Tästä kertoo tuore kirja, peitenimellä esiintyvän Faridan ja saksalaistoimittaja Andrea C. Hoffmannin yhteinen työ.

Isis valtasi Faridan kotikylän Kochon elokuussa 2014. Iso osa miehistä tapettiin, Farida ystävineen myytiin Raqqan orjamarkkinoilla. Alkoi neljän kuukauden helvetti, jonka yksityiskohdista kirja vaikenee, mutta tapahtumat tulevat silti riittävän selviksi. Orjuus merkitsi tytöille kylmää, nälkää, törkeää väkivaltaa ja jatkuvia raiskauksia.

Faridan tahto vaihtuu kuolemanhalusta hurjaan vimmaan selvitä.

Kirja kertoo kiinnostavasti ihmisen mielestä kauheassa tilanteessa. Faridan tahto vaihtuu kuolemanhalusta hurjaan vimmaan selvitä. Pakoa hän suunnitteli alusta saakka ja onnistui siinä viiden ystävänsä kanssa. Nuorin karanneista tytöistä oli vain 12-vuotias Besma.

Kirja näyttää, että pahuudellakin on monet kasvot; osa Isiksen miehistä pitää jesidejä saatananpalvojina ja ali-ihmisinä ja löytää siitä syyn oikeuttaa tekonsa. Osa kipuilee valintojensa kanssa koko ajan. Ääriryhmän valtaamien alueiden reunoilla ihmiset sinnittelevät miten parhaiten taitavat. Oleellista on vain säilyä hengissä ja pitää perhe turvassa.

Tarina etenee simppelillä kerronnalla, mutta se ei häiritse. Faridan kohtalo tapahtuu nytkin monille tytöille ja naisille. Nykyisin Farida elää pakolaisena Saksassa, jonne hän sai perheenyhdistämisohjelman ansiosta myös henkiin jääneet perheenjäsenensä. Mitään vähempää ei hänelle voisi toivoa.  

Farida Khalaf & Andrea C. Hoffmann: Olin Isisin vanki. Nuoren jesiditytön kauhujen kuukaudet

Suom. Anne Mäkelä (Minerva)

Historiallinen draama Synkin hetki suhtautuu kritiikittä sankariinsa Winston Churchilliin.

Eletään vuoden 1940 toukokuuta ja toinen maailmansota riehuu Euroopassa. Englannissa ollaan tyytymättömiä pääministeri Neville Chamberlainiin. Hänen tilalleen valitaan Winston Churchill, jolla riittää vihollisia. Churchillillä on edessään mahdottomalta vaikuttava tehtävä: pysäyttää Hitlerin voittokulku.

Englantilainen ohjaaja Joe Wright muistetaan parhaiten loisteliaista pukudraamoistaan, kuten Keira Knightleyn tähdittämä Anna Karenina vuodelta 2012. Hänen uutuusdraamansa Synkin hetki tarjoaa sekin pienintä yksityiskohtaa myöten hiottua ajankuvaa.

Puvustaja Jacqueline Durran loihti myös Wrightin läpimurtoelokuvan, vuonna 2005 ilmestyneen Ylpeys ja ennakkoluulo -filmatisoinnin, häikäisevän puvustuksen. Churchillin aloittaessa pestinsä sota ei ollut tuhonnut Englannin kansantaloutta. Niinpä myös tavallisilla naisilla oli vielä varaa tyylikkäisiin asukokonaisuuksiin. Eniten vaivaa Durran on kuitenkin nähnyt Kristin Scott Thomasin näyttelemän Winstonin vaimon Clementine Churchillin tyyliin, jonka asua täydentää aina elegantti hattu tai hiuskoriste.

Pääroolia esittävällä Gary Oldmanilla oli työtä muuntautua Churchilliksi. Oldman on laiha, kun taas pääministeri oli virkaan astuessaan suorastaan muhkeassa kunnossa. Maskeeraaja Kazuhiro Tsuji onnistui taikomaan Oldmanille uskottavan kaksoisleuan. Yhdennäköisyyttä Churchillin kanssa Tsuji ei ole kuitenkaan tavoittanut. Oldman on Oldman, vain vanhempana ja tuhdimpana.

Elokuva pönkittää kuvaa Churchillistä suurmiehenä, sankarina, joka onnistui yksin pelastamaan Britannian – ja siinä sivussa koko Euroopan – Hitleriltä. Historiantutkimus suhtautuu Churchilliin kriittisemmin. Joidenkin näkemysten mukaan pääministeri ei ollut mikään nerokas strategi. Voitto saavutettiin pikemminkin Churchillistä huolimatta kuin hänen ansiostaan. 

Synkin hetki ***

 

Hugh Jackmanin musikaali The Greatest Showman nostalgisoi viihteen muotoa, jota ei ole ikävä.

P. T. Barnum (1810–1891) rikastui freak show -esityksillä, joissa yleisö sai pällistellä sellaisia ”kummajaisia” kuin parrakas nainen, maailman lihavin mies tai siamilaiset kaksoset. Nykynäkökulmasta viihde ei ollut eettistä: liikakarvoituksesta kärsiviä naisia, sairaalloisen ylipainoisia miehiä tai yhteen kasvaneita kaksosia ei enää pidetä friikkeinä, vaan ihmisiä siinä missä muitakin.

Tämä on Michael Graceyn uutuusmusikaalin The Greatest Showman ongelma. Se kertoo Barnumin (Hugh Jackman) menestystarinan kyseenalaistamatta yhteiskunnan hyljeksimien ihmisten hyväksikäyttöä. Elokuvassa esiintyjät laulavat ja esittävät huikeita tanssikoreografioita. Todellisuudessa ”luonnonoikkuja” oli tapana esitellä häkeissä.

Elokuvan pelastaisi esiintyjien oma näkökulma. Sen sijaan tapahtumat kerrotaan Barnumin kannalta. Asenne on nostalginen: oi niitä aikoja, kun kansa vielä pääsi nauttimaan näin ihmeellisestä viihteestä! ”Friikit” saavat sentään yhden oman laulunumeron, jossa juhlitaan jokaisen oikeutta olla sellainen kuin on. Tai niin kuin Barnum toteaa kenraali Tom Thumbiksi (suom. Pekka Peukaloiseksi) nimeämälleen lyhytkasvuiselle miehelle: ”Jos sinulle joka tapauksessa nauretaan, on parempi ottaa siitä maksu”. Maksusta tosin valui suurin osa Barnumin omaan taskuun.

Moraaliset pohdinnat sikseen. Musikaalinakaan elokuva ei ole katsomisen arvoinen. Voimaballadit ovat laskelmoituja ja tanssikoreografiat jäykkiä. Barnumin vaimoa näyttelevä Michelle Williams on muovinen kuin Barbie ja Barnumin liikekumppania tulkitseva Zac Efron vahamainen kuin Ken. Elokuvasta on turha hakea mitään tunteita. Ilo, riemu ja taika loistavat poissaolollaan. Niin kuin freak show’sta aikanaan.

The Greatest Showman **