Lukeminen, ihana hetki omaa aikaa. Kuva: Shutterstock
Lukeminen, ihana hetki omaa aikaa. Kuva: Shutterstock

Elämäntapavalinnat määräävät, mitä sinusta ajatellaan. Olet kai juuri nyt lukenut nämä kirjat?

Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu. Ei, se ei ole sama asia, että olet katsonut sitä japanilaista piirrettyä. Jos sanot, että et pidä Janssonin Muumi-kirjoista se on sama asia kuin sanoisit, ettet pidä saimaannorpasta.

Sofi Oksanen: Puhdistus. No hei haloo, onko sulla älypuhelin, onko sulla Puhdistus. Ja vaikka sun mummolla ei ehkä ole älypuhelinta, silläkin on Puhdistus. Ainoastaan saunojen määrä (Roman Schatz sanoi Frankfurtin kirjamessuilla, että Suomessa on kaksi miljoonaa saunaa) Suomessa ylittää Puhdistuksen kappalemäärän suomalaisissa talouksissa.

Jokin suomalaisen miehen kirjoittama klassikkoromaani. Tuntematon, Pohjantähti, Sinuhe, Alastalon salissa, Seitsemän veljestä, Hurskas kurjuus, valitse parhaiten sopiva. "Siis luin sen lukiossa ja se teki minuun valtavan vaikutuksen."

Valitettavasti naisklassikot, kuten Minna Canth tai Maria Jotuni, eivät hönkäile yhteiskunnallisesti lainkaan samanlaista oman historian tuntoa.

Helen Fielding: Bridget Jones – elämäni sinkkuna. Sivistyneen ihmisen on sallittua lukea chick lit -kirjallisuudesta tämä ja vain tämä.

Haruki Murakami: Kafka rannalla. Kuulostaa piinaavalta kombolta: japanilainen kirjailija, jonka teoksen nimessä on Kafka. Mutta Murakami on viihdyttävää puolifantasiaa, minkä takia me pseudolukeneet aina kovasti toivoisimme Murakamin saavan kirjallisuuden Nobelin. Olisipahan joku, josta olemme kuulleet.

Jonathan Franzen: Vapaus. Mieluiten englanninkielisenä nimellä Freedom. "Kuvaa uskomattoman tarkasti nykyamerikkalaista elämää ja sielunmaisemaa." Se olisikin muuten jäänyt niin vähälle huomiolle.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Kuusi-(vai seitsemän?)osainen norjalainen teossarja perustuu Knausgårdin omaan elämään, jonka yksityiskohdat hän esittää muistavansa piinaavan tarkasti. Jostain syystä – onneksi – tämän lukemista ei edellytetä alkukielellä.

Jokin runoteos. Ei ehkä kuitenkaan sedän omakustanne, vaan jokin suomalainen tai ulkomainen tunnettu runoilija. Riittää, että sanot palaavasi siihen aina uudelleen ja uudelleen.

Stieg Larsson: Millennium-trilogia. Viime vuosien jännityskirjallisuuden hyväksytyt teokset. Näitä ei voi korvata Dan Brownilla, ei todellakaan, ehkä juuri ja juuri Jens Lapiduksella, mutta ainoastaan sen takia, että Jens Lapidus on niin kuuma.

Lue myös:

Seitsemän parasta seksikirjaa viikonlopuksi

Putous-näyttelijä Antti Holman esikoisromaani paljastaa, naurattaa ja hirvittää

Takuuvarmaa liikutusta luvassa! Juha Itkosen uutuus Ajo nostaa palan kurkkuun

Jonas Gardellin aids-trilogian päätösosa on vielä karumpi kuin edeltäjänsä

Crazy Rich Asians -uutuuselokuva on hauska ja koskettava. Siinä on niin paljon kiinnostavia yksityiskohtia, ettei yksi katselukerta edes riitä kaiken bongaamiseen.

On aina mukava yllätys, kun elokuva osoittautuu lähestulkoon mestariteokseksi, vaikka siltä on odottanut aivan jotain muuta. Crazy Rich Asians on juuri tällainen tapaus.

Romanttiset komediat ovat yleensä aika kliseisiä. Niin on myös Crazy Rich Asians. Kliseet tosin voi tehdä monella tavalla. Leffa perustuu Kevin Kwanin samannimiseen vuonna 2013 julkaistuun kirjaan. Kirjaa en ole lukenut, mutta elokuvan perusteella sen voisi päätellä olevan modernisoitu tarina Tuhkimosta, joka nousee ryysyistä rikkauteen. Tarinaan on tietenkin lisätty moderneja twistejä sekä aasialaisia elementtejä.

Elokuvan Tuhkimoa eli Rachel Chuta, yliopistossa kansantaloutta opettavaa nuorta professoria näyttelee Constance Wu. Tuhkimon prinssiä eli Kiinasta Singaporeen saapuneen megarikkaan suvun perijää Nick Youngia näyttelee Henry Golding (jonka voi nähdä myös Missä on Emily? -elokuvassa). Rachel ei tosin tiedä, että Nick on sikarikas. Hän on kuitenkin komea ja maanläheinen kaveri, eikä vaikuta mitenkään erilaiselta kundilta.

Pian tulee tilaisuus lähteä Singaporeen Nickin parhaan kaverin häihin, joissa Rachelin on määrä tavata poikaystävänsä suku ensimmäistä kertaa. Eihän tapaaminen tietenkään hyvin mene, kuten asiaan kuuluu.

Elokuvan juonenkäänteitä ahmii kuin paremmankin mysteeritrillerin tapahtumia.

Ja sitten alkavatkin ne kliseet. Leffasta löytyvät tietenkin paha äiti sekä sisarukset, joiden vastapainona ovat hyvät sukulaiset ja kaverit. Soppaan on myös lisätty useita stereotyyppisiä hahmoja, joita ei voisi antaa anteeksi, mikäli ohjaaja John M. Chu ei itse olisi kiinalaisperäinen. Niin törkeän yliampuvia osa hahmoista on.

Onneksi elokuva on kirjoitettu niin taitavasti, ettei tuttuakin tutumpi kaava kyllästytä missään vaiheessa, vaan elokuvan juonenkäänteitä ahmii kuin paremmankin mysteeritrillerin tapahtumia. Tämä on ikään kuin se täydellinen iltapäivän saippuaooppera tiivistettynä leffamuotoon. Ja mikä parasta, koko tarina on kuvattu täysin naisnäkökulmasta.

Elokuva on upean näköinen, ja sen näyttelijät ovat loistavia. Miltei kokonaan aasialaisvoimin tehty Hollywood-elokuva kuulostaa erikoiselta, mutta toimii paremmin kuin vastaavat tusinaleffat. Kyseessä on todellinen hyvän mielen elokuva. On tosin varoitettava, että joitakin kohtauksia varten saattaa tarvita nenäliinoja. Etenkin hääkohtaus on yksi elokuvahistorian kauneimmista.

Crazy Rich Asians on ällistyttävän viihdyttävä elokuva, jolle tehdään jo jatkoa, sillä se menestyi sensaatiomaisella tavalla USA:ssa. Eipä tässä itsekään malta odottaa seuraajaa, onhan kirjojakin jo kolme kappaletta.

Crazy Rich Asians **** ½

Peppermint on tylsän kliseinen kostotarina, vaikka Jennifer Garner parhaansa yrittääkin.

Jennifer Garner tähdittää Taken-ohjaaja Pierre Morelin uutta toimintaelokuvaa Peppermint. Tarina on tuttu ja turvallinen, jopa tylsän kliseinen: Riley Northin (Garner) mies ja tytär tapetaan epäonnisen väärinkäsityksen takia. Riley ei saa oikeutta lain kautta, joten hän ottaa sen omiin käsiinsä. Naisvetoinen Taken? Aika pitkälti.

Siinä missä Liam Neeson oli Takenissa samastuttava ja sai katsojan tuntemaan hahmonsa tuskan, jättää Garnerin hahmo toivomisen varaa kaikilla osa-alueilla. Rileylle ei edes luoda inhimillisiä siteitä muihin hahmoihin. Jopa se tärkein, eli koston oikeuttava väline, perhetragedia jää etäiseksi.

Lopulta Garner tuntuukin vain kostonhimoiselta ja kylmältä sarjamurhaajalta, vaikka hänelle on yritetty kirjoittaa myös jonkinlaista roolia heikkojen ja alistettujen ihmisten auttajana. Tämä onneton juonenkäänne tosin selitetään vain eräässä sivulauseessa ja komean graffitin avulla. Myös varsinaisesta kostosta puuttuu eräänlainen puhdistautumisen tunne, katarsis. Kosto ei merkitse lopulta mitään muuta kuin jatko-osaa. Pettymys.

Vaikka Garner on fyysisesti vakuuttava, ei hän kykene luomaan hohtavan kirkasta tähtiauraa ympärilleen. Eipä hänelle kyllä edes anneta työkaluja (paitsi erilaisia ampuma-aseita), joiden kanssa työskennellä. Myös vastanäyttelijät kompuroivat yrittäessään toistella tönkeröä dialogia.

Suurin ongelma on tietenkin ala-arvoisessa käsikirjoituksessa. Se on kuin huonon televisiosarjan pilottijaksoa varten nopeasti tuherrettu luonnos. Garner muuttuu muutamassa vuodessa ase- ja lähitaisteluekspertiksi, joka pistää tusinoittain latinojengiläisiä kylmäksi melko brutaalein keinoin. Yli-inhimillisesti hän pusertaa läpi haavoittumisten, trauman ja kivun.

On kuitenkin hieno huomata, että Hollywood on juuri tällä hetkellä kiinnostunut naisvetoisista toimintaelokuvista: Mad Max: Fury Roadissa ja Atomic Blondessa perseitä potki Charlize Theron, Jennifer Lawrence oli Red Sparrow ja Nälkäpelin Katniss, Egde of Tomorrow’ssa ja Sicariossa nähtiin Emily Blunt ja nyt Garner yrittää hieman siipirikkoisesti luoda omaa imagoaan koston enkelinä. Suurin osa näistä tarinoista on vieläpä ollut erinomaisia. Upea juttu!

Peppermint **