Miina Supinen on helsinkiläinen kirjailija ja toimittaja, joka  kokeilee kaikkea ainakin kerran. Twitter: @MiinaSupinen
Miina Supinen on helsinkiläinen kirjailija ja toimittaja, joka kokeilee kaikkea ainakin kerran. Twitter: @MiinaSupinen

Täydellinen ihminen olisi hermostuttavaa seuraa. Mihin hän toisia tarvitsisi? Miina Supinen kysyy.

Onko kotonasi hyvä feng shui? Joko olet järjestänyt vaatekaappisi shintolaisvaikutteisella KonMari-tekniikalla? Ja olethan muistanut harjoittaa säännöllistä zen-lenkkeilyä ja zen-väritystä?

Tällaisia sisustus- ja harrastusohjeita meille saapuu Japanista. Yhteistä niille on se, että kaikista tulee puhdas, rauhallinen ja mukavan vilpoinen olo. Tulee mieleen raikas vuoripuro, kirsikankukka, keskittyneesti juotu kupillinen teetä sekä tarkasti mutta taiteellisesti aseteltu sushirulla kivilautasella. Lisäksi kaikki ne tuntuvat hyvin vaativilta.

Elämäni tuntuu pursuilevan epätäydellisiä hetkiä. Teekin on yleensä vain pussiteetä.

Japanilaistyyliset pyrkimykset tuppaavat menemään pipariksi aina, kun ne törmäävät omaan elämääni. Se tuntuu pursuilevan epätäydellisiä hetkiä. Teekin on yleensä vain pussiteetä.

Tähän on olemassa hyvä ratkaisuehdotus, joka sekin tulee Japanista: wabi-sabi. Todellinen wabi-sabi-mestari ei pelkästään hyväksy epätäydellisyyttä, hän keskittyy siihen ja arvostaa sitä.

Vanha zen-buddhalainen tarina kertoo nuoresta miehestä nimeltä Sen no Rikyu, joka halusi oppia teeseremonian taidon. Hän hakeutui mestari Takeeno Joon oppiin. Mestari laittoi nuorukaisen ensin puutarhahommiin. Rikyo hoiti kasvit ja haravoi maan virheettömän siistiksi. Kun kaikki oli täydellistä, hän ravisteli kirsikkapuuta niin, että muutama kukka putosi maahan rikkomaan täydellisyyttä.

Vanheneminen, rappio ja kolhut ovat osa elämän viehätystä.

Wabi-sabi on keskeneräisyyden, yksinkertaisuuden ja vaatimattomuuden ihailua. Vanheneminen, rappio ja kolhut ovat osa elämän viehätystä. Peittelyn sijasta niitä tulee arvostaa. Elämä ei tule koskaan valmiiksi eikä sen tarvitsekaan tulla.

Ajatuksessa on minusta jotakin lohdullista. Kaikkihan menee lopulta rikki, kun elää tarpeeksi kauan. Teekannut, sushimatot, sydämet. Kaunista päivää seuraa yö, ja seuraava aamu voi olla harmaa ja sateinen. Mutta ehkä se ei olekaan niin paha juttu.

Oikeastaan täydellisyys on tylsää. Virheet ja kolhut tekevät ihmisistäkin rakastettavia. Täydellinen ihminen olisi hermostuttavaa seuraa. Mihin hän toisia ihmisiä tarvitsisi?

Ehkä pitäisi nauttia kaverin laulamasta karaokesta, vaikka hän haluaa laulaa aina Mötley Cruen voimaballadeja.

Ehkä pitäisi nauttia wabi-sabin hengessä kaverin laulamasta karaokesta, vaikka hän ei osu koskaan nuottiin ja haluaa laulaa aina Mötley Cruen voimaballadeja.

Ja ehkä ei olekaan niin paha juttu, että kun viimeksi kutsuimme päivällisvieraita, meillä ei ollut yhtään lautasliinoja ja jouduimme käyttämään vessapaperia.

Mutta sitten tulee todellinen happotesti: ovatko petaamaton sänky ja sotkuinen eteisen lipasto wabi-sabia?

Eivät sentään. Jossain se raja menee. Vanha ja kulunut päiväpeitto on juuri se oikea, ja se on aseteltava siististi ja hetkeä arvostaen.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Anna Perho punnitsee ainoastaan mahdollisuuksiaan ottaa toinenkin glögi. Kuva: Juha Salminen

Anna Perho heitti vaakansa kaatopaikalle – ja sai rauhan.

Viitisen vuotta sitten osallistuin projektiin, jossa testattiin kehonkoostumusmittareita. Mittarit ovat niitä vempaimia, joita ostetaan Sirkka-tädille joululahjaksi, kun mitään muutakaan ei keksitä. Niillä leikitään aattoiltana, ja sitten ne muuttuvat osaksi muovipyörrettä, joka lopulta tukehduttaa meidät kaikki.

Härveli sylki ulos joitain lukuja, joita projektin asiantuntija sitten arvioi. Tuomio oli tyly: olin läskistyvä toljake, jonka pitäisi tehdä ”täydellinen elämänmuutos”.

Olin ensin surullinen ja turhautunut. Kaikki nämä vuodet jumpassa, ja tässä tulos. Mitä väliä millään on?

Mutta mitä pidempään ajattelin ravintoshamaanin narinaa, sitä kiukkuisemmaksi tulin. Muistin Pekka Hiltusen kirjan Iso, jossa lihava nainen tuhoaa vaakansa kerran vuodessa manifestinä painovaatimuksia vastaan.

Pitää pysyä polulla, ja kun lipsahtaa, niin pitää vain palata rivakasti takaisin.

Katselin koostumusmittareita. Niiden harmaat näytöt näyttivät Muumilaakson Mörön silmiltä. Pienessä ohjekirjasessa muistutettiin suomeksi, ruotsiksi, hollanniksi ja urduksi, että tulokset ovat viitteellisiä, ja että jos koet epämääräistä oirehdintaa, hakeudu lääkäriin.

Päätin hakeutua kaatopaikan elektroniikkaromupisteelle, enkä katsonut taakseni.

Aluksi fiilis oli outo. Hakeuduin aamuisin automaattisesti kohti nurkkaa, missä vaaka oli jököttänyt. Muutaman päivän päästä aivojeni autopilotti alkoi uskoa, että vaaka has left the building.

Olen aina vierastanut termiä ”kehon kuuntelu”, koska se tuo mieleen kuvajaisen, jossa tutkitaan omaa naiseuttaan peilin avulla ja keskustellaan siitä Anaïs Ninin hengessä isoissa piirimuodostelmissa. Mutta kuten ihminen vanhetessaan joutuu huomaamaan, takin kääntämiseen ei kuole. Aloin kuin aloinkin kuunnella kehoani.

Ja yllätys, se ei sanonut mitään. Päässäni vallitsi täydellinen rauha, samanlainen hiljaisuus kuin suomalaisessa luentosalissa sen jälkeen kun esiintyjä on kysynyt ”onko täällä ketään vapaaehtoisia”. Ei pihaustakaan.

Aivoni olivat lopettaneet maanisen kalorialgoritmien jauhamisen. Jos huomasin olevani nälkäinen, söin jotain pääsääntöisesti järkevää. Keskityin ensisijaisesti ruuan tarjoamiin fiiliksiin. Syöminen kiinnittyi mielihyvään, ei välttelyyn tai South Beach -dieetin sääntöjen muisteluun.

Tajusin, että syöminen on samanlaista touhua kuin liikunnan harrastaminen: mikään ei koskaan lopu. Pitää pysyä polulla, ja kun lipsahtaa, niin pitää vain palata rivakasti takaisin.

Kun vaa’an lukema lakkasi johtamasta päivän tunnelmaa, pystyin keskittymään muihin asioihin (luin Danten runoutta ja pohdin minuuden rakennetta, eli ehdin olla enemmän Twitterissä ja seurata Good Wifea).

Tänä vuonna osallistuin treeniohjelmaan, jossa kysyttiin painoa. Käväisin nopeasti kuntosalin vaa’alla. Luku oli yhtä kuin nolla, merkityksetön.

Suomi 100 -juhlallisuuksien yllä leijuu outo ankeuden aura. Putsataan se!

Suomi 100 -vuoden katsotuin kotimainen elokuva so far: Kolmanteen kertaan tehty Tuntematon sotilas.

Myydyin elämäkerta: Jere. 42-vuotiaan entisen jääkiekkoilijan summaus kuluneiden vuosien huume- ja muista ongelmista.

Jyräävin tapahtuma: Äärioikeistolainen 612-kulkue, jonka tieltä saavat itsenäisyyspäivänä väistyä niin lapset kuin alpakatkin.

Tätäkö on suomalaisuus vuonna 2017 – taaksepäin katsomista, päihdesekoilujen muistelua ja uusnatsien väistelyä?

Ilo loistaa tässä ilottelussa poissaolollaan. Miten perin suomalaista, kyynikko voisi todeta. Mutta ei olla kyynisiä, ollaan almoja!

Alma aikoo marssia Suomen leijona kaulassa Linnan juhliin. Hänelle leijonariipus on merkki siitä, että on ylpeä kotimaastaan.

Suomen sadannen itsenäisyyspäivän inspiroivin hahmo on popsensaatio Alma Miettinen. Hän aikoo marssia Suomen leijona kaulassa Linnan juhliin. Almalle leijonariipus on merkki siitä, että on ylpeä kotimaastaan.

Alma on nero! Juuri näin meidän kaikkien normaalien ihmisten pitäisi toimia. Ottaa takaisin haltuun suomalaisuuden ikonit, sillä meillehän ne kuuluvat.

Ei siis muuta kuin liput liehumaan, soihdut palamaan, leijonariipus kaulaan ja alpakoita rapsuttamaan. 

Paljon onnea, Suomi! Olet rakas!

Vierailija

Ole kuin Alma! Jokaisen tavallisen suomalaisen kannattaisi ripustaa Suomi-leijona kaulaan

Vierailija kirjoitti: Se on rasistista vain silloin jos sen (niinkuin monen muunkin asian) tekee valkoinen heteromies. Jos saman asian taas tekee nainen tai vähemmistön edustaja se on hienoa, kannatettavaa, uraaurtavaa, rohkeaa ja vaikka mitä. Kaksoisstandardit... Ei, kyllä se on ihan rasisti itse joka sotkee tuon tunnuksen ja rasismin samaan mielikuvaan öyhöämällä ripus kaulassa pöljyyksiään. Ketään muuta ei voi siitä syyttää.
Lue kommentti