Jenni Kokander uskoo, ettei ystävyyden tarvitse aina olla kivaa. Kuva: Juha Salminen
Jenni Kokander uskoo, ettei ystävyyden tarvitse aina olla kivaa. Kuva: Juha Salminen

Vaikka mitä tapahtuisi ja maailma menisi mullin mallin, en saa amputoitua itsestäni neitejä B, S, P ja H, Jenni Kokander kirjoittaa. 

Neiti B:llä on kympin keskiarvo peruskoulun päättötodistuksessa. Hänellä on pettämätön tyylitaju, eettinen elämäntapa ja järkälemäinen yleissivistys. Neiti B on yksi tärkeimmistä opettajistani elämässä. Hänen kanssaan olen teinistä asti pystynyt peilaamaan arvojani ja kehittämään ajatteluani. Hän on haastanut minua ja minä häntä. On helpottavaa tietää, että toinen ei jätä, suutu tai kanna kaunaa, vaikka ollaan erilaisia ja eri mieltä.

Neiti S on yksi kauneimmista ihmisistä, joita tiedän. Hän kirjoitti viisitoistavuotiaana niin hienoja runoja, että järki puutui. Hän laulaa kuin enkeli, merenneito tai ehkä muinainen intiaaninainen. Hänen kanssaan olen aina luovimmillani: hänen herkkyytensä tarttuu ja tukee omaani. Helppo hän ei ole. Olemme loukanneet toisiamme ja törmäilleet, kun elämän isot vaiheet eivät ole osuneet yksiin. Olen pitänyt häntä itsestäänselvyytenä ja hän ehkä minua. Neiti S on kuitenkin ystävä, jollaista ei ole varaa menettää. Vaikka elämä on kovistellut meitä, olemme aina päätyneet sohvan nurkkaan tuijottamaan toisiamme ihastuneina.

Neiti P:n tapasin baaritiskillä. Hän hurmasi minut heti. Ei vain siksi, että hän tarjosi minulle gintonicin, vaan koska hänen onnellinen ja elämänviisas olemuksensa valaisi koko baarin. Neiti P ei aina ymmärrä, miten erityinen hän on ja antaa usein muiden kävellä ylitseen. Hän asettaa aina muut etusijalle, ja kuuntelijana hänen veroistaan ei helposti löydä. Ystävänä hän on vaativa ja armoton. Hänestä on turha odottaa seuraa paskanpuhumiseen. Jos soitan ja valitan parisuhteestani, hän ei koskaan lähde haukkumaan miestäni, vaan kysyy, mitä minä olen tehnyt ja voisinko minä korjata omaa käytöstäni. Hänen kanssaan me etsimme ratkaisuja emmekä lölli murheissa. Hänen viisautensa on kantanut minut monen ongelman yli. Tiedän myös varmuudella, että minä osaan vetää hänet suonsilmästä.

Kun Neiti H astuu huoneeseen, kaikki kerääntyvät kuuntelemaan. Hän on ilmiömäinen tarinankertoja, ja hänen seurassaan on helppo olla. Hänen härski, iloinen ja vapaa persoonansa on kuin kärpäspaperi. Hän tuntee kaikki, ja kaikki tuntevat hänet. Olen itse tottunut olemaan keskipisteenä, mutta Neiti H vie helposti paikkani valossa. Olemme kilpailleet samoista rooleista ja saman miehen huomiosta, mutta koskaan en ole kokenut häntä kilpailijakseni. Hänen saavutuksensa ovat tuntuneet omilta voitoiltani. Tiedän, että hän arvostaa minua yhtä paljon, ja tasa-arvo välillämme on ollut aina rakkautemme maaperä.

Ystävyys on luottamuksen kehä, jossa me toimimme toistemme peileinä. Emme voi valikoida perhettämme, ja todellisen ystävän tunnistaa samasta asiasta. Vaikka mitä tapahtuisi ja maailma menisi mullin mallin, en saa amputoitua itsestäni neitejä B, S, P ja H.

Ystävä on ihminen, jota ei voi enää valita.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Ilmeisesti 2000-luvun Suomessa vain nainen haluaa naimisiin ja järjestää häät.

”Alkuruualle ja pääruualle annan kahdeksan, kakulle seitsemän. Toivottavasti omissa häissä kakku ei ole yhtä kuiva.”

Hääpuku taas on vähän liikaa kaikkea, liikaa ruusua, rypytystä ja nauhaa.

”Se näytti roolipuvulta. Prinsessapuvulta jostain näytelmästä.”

”Ehkä olisi ollut järkevämpi valita itselle sopiva puku eikä ottaa toisen valitsemaa ja itselle sopimatonta pukua.”

Armoa ei anneta, vaikka morsian on päättänyt mennä naimisiin edesmenneen serkkunsa hääpuvussa ja kunnioittaa eleellä tämän muistoa.

Livin Neljät häät Suomi -ohjelmassa neljä naista kiertää vieraina toistensa häissä ja pisteyttää tarjoilut, hääpuvun ja ohjelman.  Häissä vain puitteilla on väliä, ei sisällöllä. Ei, vaikka suuri osa suomalaisista avioliitoista päättyy eroon hulppeista hääjärjestelyistä huolimatta.

”Livin Neljät häät Suomi -ohjelman häissä vain puitteilla on väliä, ei sisällöllä.”

Asetelma on niin kulunut ja vanhanaikainen kuin voi olla. Morsiamille häät ovat esitys ja koko siihenastisen elämän huipennus, naispuolisille vieraille mahdollisuus päästä koulukiusaajamaiseen sävyyn arvostelemaan ja vertailemaan omaa prinsessapäivää muiden suoritukseen.

Ja sitten sulhaset. Mitä niistä? Ai niin, hekin liittyvät jotenkin häihin ja avioliittoon. Formaatin keksijöiden mielestä kuitenkin vain hyvin etäisesti, sillä heitä ei ohjelmassa huomioida juuri mitenkään.  Ilmeisesti 2000-luvun Suomessa vain morsian haluaa ehdoin tahdoin naimisiin ja järjestää häät. Hääjuhla on morsiamen ja ylipäänsä naisten show, sulhaset ja miehet ovat häissä mukana lähinnä pakotettuina statisteina.

Ohjelma on toki viihdettä ja tosi-tv:tä puhtaimmillaan, mutta ei ole ihme, jos avioliitto vaikuttaa fiksuista nykynaisista melko kulahtaneelta touhulta.

Suomalainen katukuva vilisee tatuointeja, ja moni jaksaa haukkua niitä suureen ääneen. Miksi juuri tatuointeja pidetään suurimpana tyylisyntinä ja niiden perusteella tehdään tulkintoja tuntemattomista ihmisistä?

Oli itsellä ihossa mustetta tai ei, monelle meistä tatuointi ei ole vain tatuointi. Ajatellaan, että jos antaa kuvioida ihoonsa jotain pysyvää, siihen on liityttävä jotain suurta ja merkityksellistä. Monella tatuoinnin ottajalla liittyykin.

Ehkä siksi tatuoinnin nähdessään on niin helppoa siirtyä suoraan johtopäätöksiin. Tuorein esimerkki on noin viikon takaa Ensitreffit alttarilla -ohjelmasta. Tulevan vaimonsa vasta tavanneen Heikin katse tarkentui nopeasti tatuointeihin, jotka hääpuku paljasti.

Miina vaikutti eri tyyliseltä siinä heti ensi hetkillä. Ehkä persoonallisuudeltaan, ulkonäöltään, tatuoinneiltaan. Ehkä semmosia epäilyksen tunteita tuli, Heikki totesi Miinasta.

Heikin puolustukseksi on toki sanottava, että samassa jaksossa hän myös analysoi olevansa sellainen tyyppi, joka herkästi tuomitsee ihmiset ensivaikutelman perusteella. Se kertonee, että Heikki muistutti itseään ohjelman ideasta: ole avoin ja anna toiselle mahdollisuus.


Tatuointi ei välttämättä ole kuva, joka kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Sitä tosiaan toivoisi sekä Heikiltä että kaikilta muilta tatuointeja arvostelevilta. Suomessa tatuointeja näkyy todella paljon, ja vähintään yhtä äänekästä on niiden haukkuminen. Jälkimmäinen ei tee ihmisestä yhtään parempaa tai tyylikkäämpää.

Tatuointi voi olla kuin osa persoonallisuutta. Se voi myös olla vain kuva, joka sattuu miellyttämään kantajaansa. Tai sitten se voi olla etelänlomalla otettu, parissa vuosikymmenessä jo venähtänyt ja haalistunut muisto. Tulipa hankittua, joten roikkukoon mukana. Vähän kuin se jo nuhjaantunut sohva tai kallis mutta vähän oudon värinen neulepaita, jonka osti ajatellen, että tämä on hyvä valinta vuosiksi eteenpäin.

Tatuointi ei välttämättä ole kuva, joka kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Sen taustat selviävät vain, jos kuvan kantaja haluaa niistä kertoa. Ja persoonallisuudestakin on helpompi päätellä jotain, kun ihminen ei ole tälläytyneenä hääeleganssiin. 

Fjoella86

Tiedoksi Ensitreffit-Heikille ja muille: tatuointi ei välttämättä kerro ihmisestä sen enempää kuin muodista mennyt villapaitakaan

Siitakin huolimatta, etta vaikutan ajan jalkoihin jaaneelta, taytynee muistuttaa, etta tatuoinnit eivat ole kultuurisesti neutraali asia. Siita ei ole historian mittakaavassa hirvean pitka aika kun tatuoinnin ottajat olivat niita yhteiskunnan jasenia, joiden moraali ja tavat olivat valtavassa ristiriidassa muun vaeston arvojen kanssa. Viela tanakin paivana on olemassa maita, joissa tatuoinnit ovat osa rikollisten, jengien tai muiden laitatienkulkijoiden tyylia. Viela enemman on maita, jotka...
Lue kommentti