Harrastuskavereita on helppo löytää, puolisoita vaikea. Siksi yhteiset mielenkiinnon kohteet ovat huono kriteeri, kun etsii parisuhdetta.

Jos on kiinnostunut ainoastaan tyypeistä, joilla on kiharat, tummat hiukset, sitä pidetään pinnallisena nirsoiluna. Jos sen sijaan metsästää elämänsä rakkaudeksi ihmistä, jolla on samat harrastukset tai mielenkiinnon kohteet kuin itsellä, se on monen mielestä ihan järkevä vaatimus. Salihirmu haluaa toisen sporttaajan ja kitaristi vähintään musadiggarin.  

Jos koirafanius tai kirjallisuus yhdistää, treffeillä riittää taatusti puhuttavaa.

Yhteisillä harrastuksilla on parisuhteessa kuitenkin suurin piirtein saman verran merkitystä kuin sillä, millainen tukka kumppanilla on. Yhtenevät mielenkiinnon kohteet eivät tietenkään ole huono juttu, päinvastoin, mutta jalkapallofanius tai samanlainen viinimaku eivät parisuhdekriisissä paljon lohduta. Hienot hiustyylit ja kiehtovat harrastukset eivät sitä paitsi ole ikuisia: joiltain ikä vie tukan päästä, toisilta mahdollisuuden rakkaan urheilulajin harrastamiseen.

Ymmärrän kyllä, miksi kumppanin valinta harrastusten perusteella tuntuu hyvältä idealta. Jos koirafanius tai kirjallisuus yhdistää, treffeillä riittää taatusti puhuttavaa ja sama aaltopituus löytyy salamannopeasti. Saattaa suorastaan tulla olo, että tämä tyyppi ymmärtää minua – ainakin paremmin kuin se eksä, jolla oli eri harrastukset. Mielessä syntyy jo visio voimaparista, joka valloittaa yhteisen harrastuksen etappeja niin, ettei sitä kuvaamaan riitä edes Instagramin #couplegoals-asiasana.

Sopiiko puolisolleni, että vietän kaiken vapaa-aikani salilla, hallilla tai tallilla?

Oikeasti tärkeitä asioita parisuhteen kannalta ovat esimerkiksi halu olla yhdessä ja se, että tulevaisuudensuunnitelmat menevät suurin piirtein yksiin. Harrastuksilla on joillekin ihmisille valtavan suuri merkitys elämässä, mutta siinä tapauksessa olennainen kysymys kuuluu: sopiiko puolisolleni, että vietän kaiken vapaa-aikani salilla, hallilla tai tallilla? Olennaista ei ole se, haluaako puoliso omistaa elämänsä samoille asioille.

Harrastuksissa on sellainen kätevä puoli, että niissä saa harrastuskaverit kaupan päälle. Jos harrastus ei ole joukkueessa tai ryhmässä tehtävää laatua, sen ympärillä pyörii yleensä vähintään samasta asiasta kiinnostuneiden nettiyhteisö. Teatteriseuran, jumppakaverin tai jopa tanssipartnerin löytäminen on huomattavasti helpompaa kuin elämänsä rakkauden yhyttäminen, joten kumppaniehdokkailta ei ole järkeä vaatia tiettyjä harrastuksia kaiken muun lisäksi.

Mahdollisen kumppanin silmäileminen harrastuskaverien joukosta sen sijaan on ihan hyvä idea.

Miekkonen

Yhteisillä harrastuksilla ei ole parisuhteessa mitään väliä

No olipa erikoinen ulostulo. Sain ehkä väärän käsityksen, mutta oliko tarinan ajatus siinä, että parisuhteen yhteinen harrastus ei auta eronhetkellä? Henkilökohtaisesti sanoisin, että lausahdus: "erilaisuus täydentää parisuhdetta" on silkkaa pajunköyttä. Jos edes harrastukset eivät kohtaa pariskunnalla, niin onhan siinä varsin erikoinen parisuhde. Varmasti ensihuumassa tarina kulkee kuin sadut konsanaan. Mutta mille ihmeen perustalle kaksi ihmistä rakentaa tulevaisuuden jos arjessa ei ole...
Lue kommentti

Koetan kierrättää, ostaa reilun kaupan tuotteita ja kulkea joukkoliikenteellä. Ja silti tunnen syyllisyyttä, kirjoittaa kolumnissaan Ulla Virtanen.

Aina silloin tällöin törmään mainoksiin ja juttuihin yksinäisistä seuraa kaipaavista vanhuksista. Silloin minuun jysähtää yhtäkkinen syyllisyys: miksi en ole pitämässä seuraa isovanhemmilleni? Kunnes saman tien muistan, ettei minulla ole enää isovanhempia ja kohdistan syyllisyydentunteen tuntemattomiin ikäihmisiin.

Menen ruokakauppaan ja mietin, kutsuisinko kassalla asioivan vanhuksen meille kahville. Sitten tajuan sääliväni tuntematonta, joka voi oikeasti olla paraikaa ostoksilla vaikka bilehilepappojen pokeri-iltaa varten. Mistäs minä tiedän. Tämä pappaparka muuttuu minun syyllisyydentuntoni ilmentymäksi. Teoksi hän ei välttämättä muutu, sillä olen kovin arka kysymään vieraalta, mitä kuuluu.

Tunnen oloni syylliseksi, koska olen varma, että feissari ajattelee, että valehtelen.

Syyllisyys iskee myös vastatessani hyväntekeväisyysjärjestön feissarin ”olisiko sulla hetki aikaa” -kysymykseen ”sori, olen jo jäsen”. Tunnen oloni syylliseksi, koska olen varma, että feissari ajattelee, että valehtelen. Kuinka noloa onkaan juosta feissarin perässä ja huutaa ”hei oisko sulla hetki aikaa, haluaisin vain vakuuttaa, että ihan oikeasti olen jo jäsen.”

Syyllisyyttä herättävät myös avustusjärjestöjen arvat, joita postitetaan kotiin. Niitä ostamalla tukee ihmisoikeuksia Kiinassa ja voi voittaa auton. Jos arvoista ei halua maksaa, ne voi palauttaa avaamattomina. Pohdin, voisinko kurkata ensiksi voitinko. Mikäli voitto osuisi kohdalle, maksaisin arvat. Minua kiinnostaa suuresti ihmisoikeuksien parantaminen, ja aivan erityisesti, jos voitan samalla löylysetin.

Vaan sitten syyllisyys huutaa taas mielessäni: Etkö aio maksaa arvasta ennen avaamista? Tai palauttaa niitä avaamattomina? Arvat tuottavat minulle suurta ahdistusta. Päätän olla avaamatta niitä.

Koetan kierrättää, ostaa reilun kaupan tuotteita ja kulkea joukkoliikenteellä. Ja sitten keitän itselleni kapselikahvit. Samalla kun kuuma ihana kahvi valuu kurkusta alas, nousee syyllisyyden puna. Tuhoanko tässä maailmaa yksi kapseliroska kerrallaan? Kuulen jo, kuinka kalat huutavat meressä nimeäni samalla, kun vajoavat saastemutaan. Minulla ei ole mitään käsitystä, miten paljon pahaa oikeasti teen. Tunnen silti varmuuden vuoksi syyllisyyttä.

Syyllisyydentunteen tarkoitus on ohjata ihmistä erottamaan oikea ja väärä. Toki syyllisyyttä voi kantaa myös turhaan, ja pahimmillaan se voi olla lamaannuttava tila. Terveessä mielessä se voi kuitenkin olla keino muistuttaa siitä, että asioita voi muuttaa ja korjata.

Ehkä voisin lahjoittaa hieman enemmän aikaani hyväntekeväisyyteen ja ottaa paremmin selvää ekologisuudesta. Ja ostaa sen löylysetin, ettei tarvitse laskea arpojen varaan.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Vierailija

Terve syyllisyys muistuttaa siitä, että asioita voi muuttaa ja korjata

Jaa-a, tie helvettiin on kivetty... Muutenkin olen itse tuumaillut, että kannattaa viettää aikaa niiden omien vanhustensa vanhempiensa kanssa niin ei tarvitse jälkikäteen miettiä jossain tuherruksissa, että harmi kun ehtivät potkaista tyhjää. Sujuu ehkä tuo luonnollinen poistumakin hieman kepeämmin. Jotenkin sitä silti on mielenkiintoista seurata miten sitä ihminen mietiskelee syvällisesti tai vähemmän syvällisesti ongelmaa joka on ihminen itse, sivuuttaen sen asian kaikenlaiseen hömpötykseen...
Lue kommentti

 Ostitko sinä rontti taas meikkejä sähkölaskurahoilla? 

Piti maksaa lasten päiväkotimaksut, mutta meninkin näköjään sitten manikyyriin. Ups!

Olin matkalla pankkiin keskustelemaan marginaaleista, mutta päädyinkin ostamaan maskaraa. Mitä väliä!

Valtakunnankohauttaja, Väestöliiton parisuhdekeskuksen johtaja Heli Vaaranen nosti niin sanotun talouskissan pöydälle tuoreessa kolumnissaan. Suomalaisissa parisuhteissa muhii epätasa-arvo.

Vaarasen tiedon mukaan suomalaiset naiset eivat kerta kaikkiaan maksa laskuja. 

Nyt kyse ei ole kotitöiden jakautumisesta, vaan uudenlaisesta taloudellisen epätasa-arvon alalajista. Ei, ei siitä, että naiset tienaavat miehiä vähemmän. Tällä kertaa puhutaan miesten harteille jäävästä laskunmaksu-urakasta. Vaarasen tiedon mukaan suomalaiset naiset eivat kerta kaikkiaan maksa laskuja. Jos muistat niin tehneesi, muistat nyt väärin!

– Eniten ihmettelen tätä: miehet maksavat kotitalouden laskut. Joskus yhteiseltä tililtä ja joskus omalta, mutta useimmiten ne ovat miehiä, jotka ottavat kontolleen laskujen maksamisen vaativan ajan ja harmin, Vaaranen päivittelee kolumnissa.

Hänen tietonsa perustuvat ”miesten kanssa käytyihin keskusteluihin”. Tuekseen hän tempaisee myös kuuden vuoden takaisin tasa-arvobarometrin, jonka mukaan vastuu taloudesta jää useammin miehille kuin naisille.

Totta. Voi sen barometrin niinkin tulkita. Suora lainaus kuuluu: Väittämään ”Miehellä on ensisijainen vastuu perheen toimeentulosta” miehet vastasivat naisia huomattavasti perinteisemmin pitäen miestä useammin päävastuullisena kuin naiset.  Suomeksi: Miehet siis kokevat tilanteen näin. 

Koska laskujen maksamisen sukupuolijakaumaa ei Suomessa ole toistaiseksi selvitetty (ihme!), Vaaranen tähyää maailmalta ”kansainvälisiä tutkimuksia ja selvityksiä”.

–  Iso-Britanniassa yksi kolmesta naisesta unohtuu ostelemaan meikkejä rahalla, jota tarvittaisiin laskujen maksuun, Vaaranen iskee lukuja pöytään.

Onneksi naisille ei makseta enempää. Ei luonto kestäisi sitä kemikaalikuormaa.

I beg your pardon?

Perustan väitteeni nyt puhtaasti naisten kanssa käymiini keskusteluihin, mutta tasan nolla prosenttia naisista toimii näin. 

On ihanan virkistävää, että rinnakkain elää monta naisten vinoutunutta rahasuhdetta käsittelevää debattia. Naiset rasittavat miehiä laskunmaksuasioilla ja shoppailevat sekopäinä! Naiset ruikuttavat pienemmistä palkoistaan, vaikka kaikki on hyvin!

Naiset haluavat varmaan enemmän liksaakin vain sen tähden, että saavat haalittua lisää meikkejä. Onneksi naisille ei makseta enempää. Ei luonto kestäisi sitä kemikaalikuormaa. Ja miesten maksutaakka vain kasvaisi, kun heidän pitäisi hoitaa ne erääntyneet yvesrocherin laskutkin.

Anteeksi miehet, anteeksi luonto!

Lähden lisäämään vähän ripsiväriä.

Käyttäjä12223
Seuraa 
Liittynyt19.11.2017

Nainen, rasitatko sinäkin miestäsi etkä maksa laskujasi? Yritä edes!

Just joo. olen kyllä eronnut miehestä, joka ei hallinnut edes omia raha-asioitaan, saati sitten perheen. Lainat maksettiin puoliksi, ja yllätys yllätys, minä hoidin ruokamenot, lasten menot ja osani laskuista. kun ero tuli, onneksi olin huolehtinut avioehdon. Sain ihan kivan kodin, kun talosta kaksi kolmasosaa oli minun. Velkaa toki tuli uudestakin kodista. minä olen olen ainoa, joka avustaa täysi-ikäisiä lapsia heidän ajokorteissaan, takuuvuokrissaan ym. Jaksaa kyllä huvittaa noi Vaarasen...
Lue kommentti