Miina Supinen on helsinkiläinen kirjailija ja toimittaja, joka  kokeilee kaikkea ainakin kerran. Twitter: @MiinaSupinen
Miina Supinen on helsinkiläinen kirjailija ja toimittaja, joka kokeilee kaikkea ainakin kerran. Twitter: @MiinaSupinen

Avusta riippuvaisen elämä ei voi olla yksin hyväsydämisen tyypin varassa, Miina Supinen kirjoittaa.

”Nyt saa riittää tämä kylmä maa ja kovenevat arvot. Haluan tehdä jotakin hyvää, vaikka kuinka pientä, että jokin asia parantuisi.”

Kaverini sanoitti monen tavallisen suomalaisen ajatukset. Tuntuu pahalta elää maassa, jossa asunnottomat värjöttelevät ulkona ja monet lapsetkin kärsivät köyhyydestä. Eilen taloyhtiömme roskiksesta löytyi kerjäläinen etsimästä lämmikettä ja ruokaa. Sen jälkeen keskiluokkainen sosiaalinen omatunto on soimannut entistä kovemmin.

Tekisi mieli tuoda valoa pimeyteen – mutta kuinka?

Miten pitäisi markkinoida globaalin veronkierron vastainen kampanja?

Vapaaehtoistyön ja lahjoittamisen suosio kasvaa. Hyväntekeväisyydestä on tulossa eriarvoistuvan Suomen korjaussarja. Pian ollaan ehkä Yhdysvaltain mallissa, jossa hienostorouvat puuhastelevat mieluisan avustuskohteen kanssa, kuittaavat verohelpotuksia ja hyvää omaatuntoa.

Hyväntekeväisyys ei ole ihan yksinkertainen juttu. Suurimpia ongelmia on pandailmiö. Suhtaudumme tunteikkaasti söpöihin avuntarvitsijoihin, mutta ohitamme kalsean oloiset kohteet. Usein ratkaisun avaimet ovat kuitenkin rakenteissa eivätkä pikku yksityiskohdissa.

Luonnonkatastrofeista ja sodista saa vetoavia kuvia keräyskampanjaan, mutta miten pitäisi markkinoida globaalin veronkierron vastainen kampanja?

Joskus hyvä tarkoitus johtaa tunarointiin. Fiksu organisointi ja liike-elämälle ominainen tehokkuusajattelu tekisi monesti hyvää lahjoituksille ja vapaaehtoishommille.

Hyviä esimerkkejä ovat viime syksyn keräyskampanjat, joissa suomalaiset lahjoittivat turvapaikanhakijoille vanhoja vaatteitaan. Apu oli tarpeen, mutta puuhassa oli absurdeja piirteitä: Lahjoitus­kama oli suurelta osalta kelvotonta. Vapaaehtoiset käyttivät tuhansia työtunteja kierrättämällä tekstiilijätettä ja etsimällä bilemekkojen, korkkarien ja lumppujen seasta talvitakkeja ja muuta käyttökelpoista. Koko Suomi taisi konmarittaa vaatekaappinsa lämmin tunne rinnassaan.

Perusturvallisuus pitää turvata pysyvien rakenteiden kautta. Sitä yhteiskunta tarkoittaa.

Raskas humanitäärinen työ ei sovi harrasteluksi. Pelissä on liian paljon. Jos työ on henkisesti tai fyysisesti vaativaa, työntekijöiden pitäisi saada koulutus ja palkka työstään. Avusta riippuvaisten ihmisten pitäisi tietää, ettei heidän elämänsä ole jonkun hyväsydämisen tyypin varassa, joka tulee ehkä jeesailemaan, jos muilta kiireiltään ehtii.

Kaikkien Suomessa olevien ihmisten perusturvallisuus pitää turvata pysyvien rakenteiden kautta. Sitä yhteiskunta tarkoittaa. Siksi me maksamme veroja. Voimakas eriarvoistuminen pilaa kaikkien elämän – myös rikkaiden.

Yritetään tuoda valoa pimeyteen lahjoituksilla, vapaaehtoistöillä ja pienillä, reiluilla teoilla – mutta myös vaatimalla päättäjiltä vastuullista politiikkaa.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Ovatko nykynaiset liian kranttuja, kun ei tavalliset pulliaiset kelpaa? Todennäköisesti eivät – päinvastoin.

Miehillä on vaikeaa deittirintamalla. Ainakin viimeaikaisten tutkimusten valossa.

Väestöliiton Finsex-tutkimuksen mukaan miesten on keskimäärin ”jonkin verran” vaikeampaa löytää kumppani kuin naisten. Tutkimus kertoo myös, että sinkkumiehistä noin puolet kaipaa parisuhdetta, kun taas sinkkunaisista kumppanista haaveilee vain neljännes.

Joka neljäs naissinkku ei tutkimuksen mukaan halua itselleen suhdetta ollenkaan. Miessinkuilla vastaava luku on vain seitsemän prosenttia.

Heterovinkkelistä katsottuna miehet ottavat siis parisuhdemarkkinoilla takkiin. 

Naiset eivät haaveile heistä, vaikka saatavilla olisi ”ihan kiva, tavallinen suomalainen mies”. Sellaisista usein keskustelupalstoilla puhutaan, kun arvuutellaan, miksi naiset eivät innostu jostakusta.

Tuoreessa Helsingin Sanomien jutussa kaksi nuorta miestä puhuu samasta aiheesta, eli naisten ja miesten ”parisuhdemarkkinoiden kohtaamattomuudesta”. Jutussa helsinkiläiset Valtteri ja Kharouf kertovat ennen kaikkea omista syrjäytymiskokemuksistaan. Jostain syystä heidän sanansa kääntyvän kuitenkin yhä uudelleen naisiin.

– Kaikista pahinta tässä tilanteessa [syrjäytymisessä] on, ettei kukaan älykäs ja kaunis nainen halua seurustella työttömän, kouluttamattoman miehen kanssa, 28-vuotias Valtteri kertoo.

Sitten hän toteaa, että tapasi vähän aikaa sitten tytön, jonka vei baarista kotiin. Kohtaaminen ei kuitenkaan johtanut siitä mihinkään, koska Valtterin mielestä kemiaa ei ollut ja tytöllä oli luokattoman surkea musiikkimaku. Tyttö olisi kuitenkin halunnut nähdä hänet uudestaan.

”Kaikista pahinta tässä tilanteessa [syrjäytymisessä] on, ettei kukaan älykäs ja kaunis nainen halua seurustella työttömän, kouluttamattoman miehen kanssa.”

Myös Kharoufin mielestä naisilla on ihan liian usein epärealistiset odotukset miehistä.

– He odottavat, että prinssi saapuu ja kohtelee heitä kuin prinsessaa. Miehellä pitäisi olla naista paremmat tulot ja statusta. Miehet eivät odota naisilta samalla tavalla asioita, 26-vuotias mies kertoo.

Sitä hän ei kuitenkaan pidä erityisenä ongelmana, että on töräyttänyt sitä sun tätä – tai siis ”ollut liian rehellinen” – ihmille, jotka ovat osoittaneet kiinnostusta häntä kohtaan.

Yksikään nuori ei ansaitse joutua syrjäytymiskierteeseen. Ei Valtteri, ei Kharouf eikä kukaan muukaan. Yksikään ei ansaitse olla vasten tahtoaan työtön – saati yksinäinen tai päihdeongelmainen. Jokaisen apua kaipaavan pitäisi sitä hyvinvointivaltiossa saada.

Mutta täydellinen puoliso ei kuitenkaan ole kansalaisoikeus, kuten asunto, koulutus tai valmiudet muuten hyvään elämään. Puoliso ei ole myöskään ratkaisu, joka saa kaikki muut ongelmat kaikkoamaan. Se on yksinkertaisesti liikaa vaadittu yhdeltä ihmiseltä. 

Toki kiva kumppani voi olla todellinen plussa elämään. Mutta usein sen kivan ihmisen löytäminen vaatii myös itseltä jotain.

Tätä mieltä on myös seksuaaliterapeutti Anu Kinnunen, joka tutki lopputyössään sinkkumiesten haasteita. HS:n haastattelussa ”sinkkujen puolia pitävä” Kinnunen totesi, että ei se sinkkuus ole aina niistä toisista ihmisistä kiinni:

– Jos haluaa, että tilanne muuttuu, pitää olla valmis katsomaan itseään uudella tavalla ja muuttumaan, oppimaan pois omista tavoista.

Prosessin voisi aloittaa esimerkiksi siitä, ettei syytä tuosta noin kaikkia naisia pinnallisiksi kullankaivajiksi, joille ei kelpaa mikään.

Niminerkki

Hei sinä, joka voivottelet kumppanin puutetta! Kaunis ja älykäs puoliso ei ole mikään kansalaisoikeus

Naisen pitäisi olla kaunis ja älykäs työttömälle ja ehkä vähän syrjäytyneellekin miehelle. Kukas sitten huolii vähän yksinkertaisemmat ilman geenilotossa jackpotia vaille jääneet naiset? Vai onko heillä ja heidän parisuhdetoiveillaan mitään väliä? Työtön, syrjäytynyt sovinisti tarjolla. Ihme homma, kun ei naisille mikään kelpaa!
Lue kommentti
Vierailija

Hei sinä, joka voivottelet kumppanin puutetta! Kaunis ja älykäs puoliso ei ole mikään kansalaisoikeus

Toimittaja on oikeassa. Juuri sama ajatus tuli mieleen iltalehti hesarin otsikosta. No tällä kertaa sentään jutun lähteillä oli nimet. Jos tuo on nuorten miesten taso, eli mennään lähellä mt-ongelmia narsismia ym niin en toivo suomalaisten geeniperimän jatkuvan. Enkä nuorille naisille taakakseen tuollaisia Jotkut nuoret miehet sitten ehkä ostavat naisen muualta, kuten joku väitti. No, rahallahan on aina paikkailtu omien ominaisuuksien puutetta, jonka rahaan fiksoitunut itse tiedostaa.
Lue kommentti

Kyllä, näköjään on olemassa myös pomminvarmoja bisnesmalleja.

Tuttuni toimitti pienenä omaa sanomalehteä. Se menestyi hyvin: perheen ja naapureiden oli aina pakko ostaa lehden uusin numero. Tilauspakko oli elinikäinen. Kaveri harmittelee, ettei ole aikuisena enää keksinyt yhtä pomminvarmaa bisnesmallia.

Mutta moni muu on! Esimerkiksi ne firmat, joilla voi vaihdattaa autoon talvirenkaat: he kiristävät pultit koneellisesti niin tiukalle, ettei renkaita voi enää vaihtaa itse. Pakko käydä siellä ensi kerrallakin.

Heidän kuppikokonsa ovat isommat kuin kilpailijoilla. Joten koska haluan päästä helpolla, menen ensi kerralla samaan liikkeeseen.

Aika nerokas bisnesmalli on myös sillä kohtuuhintaisella alusvaateketjulla, jossa käyn joka kolmas vuosi ostamassa rintaliivejä. Heillä on hirmu ystävällinen palvelu. Myyjä löytää heti sopivankokoiset liivit ja osaa kehua istuvuutta juuri silloin, kun ihminen kaipaa kehuja. Nerokkuus piilee firman omintakeisessa kokotaulukossa: heidän kuppikokonsa ovat isommat kuin kilpailijoilla.

Joten koska haluan päästä helpolla, menen ensi kerralla samaan liikkeeseen ostamaan samankokoiset liivit. Lisäksi vihjaan puolisolleni, että joululahja kannattaa ostaa sieltä, oikea koko löytyy kassalta nimellä ja osoitteella.

Elinikäinen ostopakko, eikä edes harmita! Istuvissa liiveissä.