Helsingin Pörssiklubi pitää edelleen kynsin hampain kiinni säännöstä, jonka mukaan naiset eivät pääse sen jäseniksi. Hirveän ryhdikästä toimintaa!

– Maailma muuttuu, mutta voi käydä niinkin, että todetaan, ettei tasa-arvoa pidä kaikkiin nurkkiin ängetä, Helsingin Pörssiklubin viestinnästä vastaava jäsen Juhani Mäkinen kertoi Kauppalehdessä.

Mäkinen joutui perustelemaan, miksi vuonna 1910 perustetun Helsingin Pörssiklubin jäseniksi ei vieläkään huolita naisia. Klubissa tykätään vedota pitkiin perinteisiin, mutta sen säännöissä naisten jäsenyys kiellettiin vasta vuonna 1997. Olikohan se oli ensimmäinen kerta, kun joku nainen keksi sinne haluta? Virhe! Täyskielto pamahti heti.

Pörssiklubiin kuuluu nykyään yli 1 700 keskimäärin 55-vuotiasta mieskerholaista. Siellä he ihan kaikessa rauhassa puhuvat yhteiskunnallisista asioista. Ei ole naisia hössöttämässä siinä.

Jäsen Mäkisen asenne on ihana! Maailman muutoksesta ei tosiaan voi tietää.

Naiset siis kelpaavat pörssiyhtiöiden toimitusjohtajiksi, mutta eivät Pörssiklubiin. Koska genitaalit. Jäsen Mäkisen mukaan klubi halutaan pitää herrojen kokoontumispaikkana, mutta Pörssiklubi ei kuitenkaan hänen mukaansa syrji naisia.

– Ei syrji, jäsen Mäkinen perusteli asiaa aukottomasti Kauppalehdessä.

Jäsen Mäkisen asenne on ihana! Maailman muutoksesta ei tosiaan voi tietää. Ehkä iäkäs mieskerholainen näkee tulevaisuuteen selvemmin kuin muut. Voi olla, että me infoähkyn keskellä hylkäämme internetin ja globalisaation, ehkä naiset kyllästyvät start up -pöhinöihin ja palaavat kantamaan vettä kaivolta, synnyttämään ja lypsyhommiin. Miehen ehkä metsästävät, keräilevät ja kertovat toisilleen tarinoita menneestä maailmasta.

Vaikea nähdä sinne saakka. Tai sitten voi tietysti käydä niinkin, että todellinen valta karkaa ovenraoista jonnekin Pörssiklubin ulkopuolelle.

Marja-Leena Haapanen olisi liittynyt Pörssiklubin jäseneksi, jos se olisi ollut mahdollista. Koska klubiin ei kuitenkaan päässyt, hän perusti naisille oman pörssiklubin.

Tänään miesten Pörssiklubin vuokranantaja uhkasi jo irtisanoa herrakerhon sopimuksen. Muutoksen tuulet puhaltavat, hyvät herrat!

Satunnainen Tarkkailija

Voiko noin 55-vuotias mies tietää, minne tasa-arvo pitää ängetä?

Ihme ulinaa taas. Mikä ihme siinä korpeaa naisia niin suunnattomasti, että heitä ei tarvita tai haluta kaikkialle? Maailman on väärällään jos jonkinlaisia vain naisille tarkoitettuja kerhoja, verkostoja ja kannustinohjelmia - ja yhtäkään miestä ei harmita pätkääkään. Olisiko nyt niin, että halutaan vain siksi, että joku sanoo ettet voi saada?
Lue kommentti
Elä ja anna elää...

Voiko noin 55-vuotias mies tietää, minne tasa-arvo pitää ängetä?

-Yh-isänä ollessani sosiaalitäti sanoi ettei minulla ole ikinä mitään asiaa sinne koska mitään en tulisi saamaan sieltä. Ikinä! (Nämä genitaalit.) -Empä ollut vaillakaan mitään. Kunhan paperit saataisiin järjestykseen. Sekakäyttäjä äiti on kuitenkin ammattilaisenkin mielestä parempi vaihtoehto kuin tavallisen turvallinen isä ja koti ilman draamaa ja jatkuvaa kaaosta. -No, lapset ovat nyt aikuisia ja ammateissaan. Mutta vieläkin mietityttää joskus mistä naiset ammentavat sen viisastelevan...
Lue kommentti

Turhasta tavarasta luopuminen on vapauttavaa, mutta kulutuskäyttäytymistä pitäisi järkeistää jollakin ihan muulla tavalla.

Yhden roska on toisen aarre! Tällainen kaunis ajatus on monella kierrättäjällä mielessä. Valitettavasti se ei enää pidä paikkaansa.

Tavarat ovat yhä kertakäyttöisempiä, lähes roskaa jo syntymähetkellään. Sukkahousut kestävät yhden illan, koska sellainen on markkinoiden logiikka, ja Kiinasta saa tilattua melkein mitä vain eurolla tai parilla, kunhan ummistaa silmänsä hetkeksi laadulta, tekijänoikeuksilta, työoloilta, haitallisilta kemikaaleilta ja ympäristöltä.

Toki on myös aarteita, joista saa käytettynäkin hyvän hinnan – hittimerkkien lastenvaatteita, aikaa ja muotivirtauksia kestäviä huonekaluja, design-astioita, merkkikenkiä – mutta eivät ne ole roskaa myyjällekään. 

Konmari ei riitä

Japanilaisen järjestelyguru Marie Kondon Konmari-siivouskirjasta tuli jättihitti muutama vuosi sitten. Kirjassa kehotettiin heittämään pois kaikki, mikä ei tuota iloa – ja ihmisethän heittivät.

Siivosin itsekin konmaripäissäni silloisen huushollini. Tuloksena oli kassikaupalla roskaa, mutta myös paljon hyvää tavaraa, jonka suunnittelin myyväni pois halvalla opiskelijajärjestön kirpputorilla. 

Kauppa vain ei käynyt. Potentiaaliset ostajat olivat parikymppisiä, hyvin pienituloisia ja vasta muutama vuosi sitten omilleen muuttaneita, mutta heilläkin oli kaikilla niin paljon tavaraa, etteivät he halunneet mitään lisää edes ilmaiseksi. Sain myytyä ja annettua pois muutaman tavaran, ja loput kiikutin yliopistolla sijainneeseen kierrätyshuoneeseen, josta sai ottaa ilmaiseksi tavaraa. 

Poistuin keirrätyshuoneesta helpottuneena, mutta samalla itseäni inhoten. Olin päässyt eroon tavarasta, mutta tavara oli edelleen olemassa, ja luultavasti vain pieni osa siitä ilahdutti enää koskaan ketään.


Tavaroita lopuksi elämää

Konmari-ajattelu hillitsi ostohalujani jonkin aikaa, mutta nyt useampaa vuotta myöhemmin minulla on taas paljon enemmän tavaraa kuin oikeasti tarvitsen. Ja taas vain murto-osa tavaroista, jotka ovat minulle roskaa, on jollekulle aarteita.  

Tosiasioiden sisäistäminen vie valitettavan paljon aikaa, mutta alan pikkuhiljaa tajuta: jokaiseen tavaraan pitäisi sitoutua loppuiäksi. Tavaroiden heittäminen pois ei ratkaise niiden ylituotantoa ja laatuongelmia. Pitää ostaa vain parasta, tarpeellisinta ja ihaninta, ja sitäkin harvoin.

Ehkä osaan jättää seuraavan tavaran ostamatta.

Haastattelin hiljattain Kati Välimäkeä, joka kirjaa ylös ja kuvaa jokaisen tavaran, joka tulee hänen kotinsa kynnyksen yli. Hän on todennut, että paras tapa hillitä turhan tavaran kertymistä on se, ettei päästä kotiinsa turhaa tavaraa. Kati on oikeilla jäljillä.

Ostohalujen hillintään tarjotaan usein lääkkeeksi sitä, että ostoksia tehdessä pitäisi pohtia, tarvitseeko ostamiaan tavaroita todella. Se voi auttaa jonkin verran, mutta tarpeita on ihan liian helppo keksiä. Parempi kysymyslitania ennen kaupan kassan tai Facebook-kirppiksen kommenttikentän lähestymistä  olisi seuraava:

Haluanko sitoutua tähän tavaraan loppuiäkseni tai kunnes tavara on kulunut puhki?

Rakastanko ja tarvitsenko tätä niin paljon, että haluan muuttaa tämän myös seuraavaan ja sitä seuraavaan ja sitä seuraavaankin asuntooni?

Lupaanko olla antamatta tavaraa ilmaiseksi kiertoon ja myydä sen vain, jos joku todella haluaa sen ja maksaa siitä hyvän hinnan?

Tällaisen seulan läpäisisi aika harva tavara. 

Harmi vain, että hienolla kysymyspatteristolla ei saa kotia minimalisoitua yhtä kätevästi kuin vaikka Konmari-metodilla, eli heittämällä puolet omaisuudestaan kaatopaikalle. 

Tavarasta luopuminen on parhaimmillaan kivaa ja vapauttavaa. Se, että joutuu säilömään asunnossaan kaikkia niitä tavaroita, jotka on joskus heikomman harkinnan hetkenä ostanut, ei ole kivaa, mutta se on opettavaista. 

Ehkä osaan jättää seuraavan tavaran ostamatta.

On aika hemmetin vaikeaa rakastaa kroppaa, joka paisuu yhden syksyn aikana lähes seitsemän kiloa.

Kuten useimmat tuntemani naiset, olen ollut ulkonäkööni tyytymätön noin kahdeksanvuotiaasta. Nyt olen oppinut, etten saisi olla. Olisi trendikkäämpää syleillä näitä ainutkertaisia muotojani ja arvostaa sitä, mihin kehoni pystyy, ei sitä, miltä se näyttää.

Kanankakat. Siitä on kehopositiivisuus kaukana, kun yhden syksyn aikana lihoo lähes seitsemän kiloa. Yhtään ei tee mieli syleillä näitä entisten kurvien päälle kasvaneita uusia kurveja. Ne tarkoittavat, että saan kantaa taas läjän lempifarkkuja ja hintavia ulkovaatteita kirppiskeräykseen.

Paisuminen tuntui lisäksi epäreilulta. Syksyn ajan olin treenannut enemmän kuin ikinä, noin neljästi viikossa. En mässäillyt, mutta ehkä juoksukoulu kasvatti ruokahaluani samaan tahtiin kuin lähestyvät nelikymppiset hidastivat aineenvaihduntaani. (Vai hidastivatko sittenkään? Taas yksi asia, josta niillä mokomilla on kiistanalaisia näkemyksiä.)

Hetken sain kyllä uskoteltua itselleni, että lisäkilot ovat vain lihasmassaa. Ehkä viidesosa niistä onkin.

 

”Muinoin, kun vielä verhouduimme mammutinnahkoihin, 38-vuotias nainen oli lähinnä biojätettä. Minun kehoni ei ole.”

Ironista on, että biologian puolesta voisin olla kehooni aika tyytyväinen. Muinoin, kun vielä verhouduimme mukavasti väljiin mammutinnahkoihin emmekä pillifarkkuihin, 38-vuotias nainen oli lähinnä biojätettä. Minun kehoni ei ole.

Se jaksaa juosta kympin ja hiihtää kaksi. Se kyykkää neljä tuntia putkeen (suppilovahveroiden perässä, ei muuten), kiipeää leikkipuistossa hämähäkinverkon huipulle ja nostaa kymmeniä kiloja suorille käsille. Se on tehnyt lähes tyhjästä, synnyttänyt ja ruokkinut kolme uutta ihmistä. Loistokapine oikeastaan.

Saan kai silti vähän surra sitä, minkä olen menettänyt? Nimittäin luottamukseni siihen, että reippaasti liikkumalla ja fiksusti syömällä pysyn sen näköisenä kuin toivon.

”En aio olla loppuelämääni pussikeittodieetillä tai tuplata treenimäärääni nykyisestä, joten näillä mennään.”

Kun kehopositiivisuus tuntuu liian vaikealta, treenaan kehorealismia. En aio olla loppuelämääni pussikeittodieetillä tai tuplata treenimäärääni nykyisestä 3-4 kerrasta viikossa, joten näillä mennään. En ehkä enää koskaan mahdu siihen 38-kokoiseen ruusumekkoon, jossa muutama vuosi sitten juhlin veljeni häitä, mutta voin ostaa uuden ja yhtä kauniin, kokoa 42.

Ei kehoaan tarvitse joka päivä niin ylenpalttisesti rakastaa, mutta sen kanssa kannattaa tulla toimeen. Tämän minäkin yritän muistaa – myös sitten, kun (yllättävän pian) kroppani lakkaa olemasta biologinen loistokapine.

Kysely

Oletko tyytyväinen ulkomuotoosi?