Näyttelijä Jenni Kokander rakastaa hyvää tarinaa, oli se totta tai ei. Twitter: @JKokander
Näyttelijä Jenni Kokander rakastaa hyvää tarinaa, oli se totta tai ei. Twitter: @JKokander

Valehtelu on vertaistukea, toisen ilahduttamista, maailman tekemistä rikkaammaksi, kirjoittaa näyttelijä Jenni Kokander kolumnissaan. Kokander aloittaa nyt Me Naisten uutena kolumnistina.

Joulukuun alussa meidän keittiömme kaapiston alle muuttaa Tonttu Koponen. Koponen on kotitonttu, jonka tehtävänä on tuoda joulun odotus taloon ja tarkkailla lasten kiltteyttä. Koposta ei voi nähdä, mutta hänen pienet jalanjälkensä voi huomata ikkunalaudalla ja Koponen vastaa kiitollisena hänelle lähetettyihin kirjeisiin. Tonttu rakastaa pipareita ja käy yön aikana syömässä illalla kaapin alle jätetyt herkut.

Koponenhan on tietysti huijausta. Suunniteltu valhe. Koposelle lähetettyihin kirjeisiin vastaan minä, ja mieheni Jukka polttaa stendarilla kirjeiden reunat autenttisen vaikutelman saavuttamiseksi. Pienet jalanjäljet ikkunalaudalle tehdään Barbien jalkoja apuna käyttäen.

Saako lasta huijata näin? Saa ja pitää. Vanhemman tehtävä on ruokkia lapsen mielikuvitusta ja rikastaa hänen maailmaansa monin kepulikonstein.

Mikä on tylsempää kuin ihminen, joka ei väritä?

Aikuisetkin kaipaavat huijatuksi tulemista, pientä värikynää, joka saa tarinan tuntumaan kiinnostavammalta ja ehkä jopa houkuttelee kertomaan sen eteenpäin omana juttuna.

Mikä on tylsempää kuin ihminen, joka ei väritä? Jos tarinassa ei ole tarpeeksi aineksia, voi sitä vähän tuunata. Pari vuotta sitten (varmaan viisitoista, mutta sitä ei kannata sanoa, koska mitä tuoreempi juttu muka on, sitä tehokkaammin se uppoaa ja lähtee ehkä jopa uudelle kierrokselle) kiersi vitsi Loirista ja Lordista. Minä kuulin sen kollegaltani tarinana, jossa hänen lähihoitajavaimonsa oli selaillut lehtiä erään asiakkaansa kanssa ja vastaan oli tullut Lordin kuva. Tähän mummo oli tokaissut, että onpas tuo Loiri mennyt huonon näköiseksi. Tätä nauroin pitkään, kunnes juttu tuli vastaan toisessa muodossa, anonyyminä vitsinä. Ei naurattanut, mutta en myöskään ajatellut, että kollegani valehteli kertoessaan jutun omana sattumuksenaan. Eihän siitä voi olla vihainen, että joku haluaa viihdyttää minua ja saada minut nauramaan.

Valehteleminen on myös vertaistukea. Lähes päivittäin, kun joku kertoo itseään rasittavasta ongelmasta, tokaisen: ”Mä niin tiedän miltä susta tuntuu, mulla on toi ihan sama.”

Valheen tulee olla kuulijan iloksi ja hyvinvoinnin parantamiseksi.

Toki rajansa kaikella. Annoin kerran leikkisän kysymys-vastaushaastattelun, jossa kerroin, että lapsille pitää valehdella, että joulupukki on olemassa. Myöhemmin sain teatterille käsin kirjoitetun kirjeen, jossa ”Maili” kertoi, kuinka häntä oli lapsena peloteltu. Kuinka hän oli istunut kylmässä eteisessä, ettei olisi häirinnyt vanhempiaan tai vahingossa sanonut tai tehnyt jotain, joka antaisi joulupukille syyn rangaista häntä.

Värikynän tarkoitus on tehdä maailmasta jännittävämpi, rikkaampi ja kiinnostavampi. Valhetta ei saa käyttää loukkaamiseksi tai oman selustan turvaamiseksi. Valheen tulee olla kuulijan iloksi ja hyvinvoinnin parantamiseksi.

Hyvällä valheella on pitkät jäljet. Maailma on täynnä tarinoita, jotka saavat kansakunnat yhteisten perinteiden äärelle.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Turhasta tavarasta luopuminen on vapauttavaa, mutta kulutuskäyttäytymistä pitäisi järkeistää jollakin ihan muulla tavalla.

Yhden roska on toisen aarre! Tällainen kaunis ajatus on monella kierrättäjällä mielessä. Valitettavasti se ei enää pidä paikkaansa.

Tavarat ovat yhä kertakäyttöisempiä, lähes roskaa jo syntymähetkellään. Sukkahousut kestävät yhden illan, koska sellainen on markkinoiden logiikka, ja Kiinasta saa tilattua melkein mitä vain eurolla tai parilla, kunhan ummistaa silmänsä hetkeksi laadulta, tekijänoikeuksilta, työoloilta, haitallisilta kemikaaleilta ja ympäristöltä.

Toki on myös aarteita, joista saa käytettynäkin hyvän hinnan – hittimerkkien lastenvaatteita, aikaa ja muotivirtauksia kestäviä huonekaluja, design-astioita, merkkikenkiä – mutta eivät ne ole roskaa myyjällekään. 

Konmari ei riitä

Japanilaisen järjestelyguru Marie Kondon Konmari-siivouskirjasta tuli jättihitti muutama vuosi sitten. Kirjassa kehotettiin heittämään pois kaikki, mikä ei tuota iloa – ja ihmisethän heittivät.

Siivosin itsekin konmaripäissäni silloisen huushollini. Tuloksena oli kassikaupalla roskaa, mutta myös paljon hyvää tavaraa, jonka suunnittelin myyväni pois halvalla opiskelijajärjestön kirpputorilla. 

Kauppa vain ei käynyt. Potentiaaliset ostajat olivat parikymppisiä, hyvin pienituloisia ja vasta muutama vuosi sitten omilleen muuttaneita, mutta heilläkin oli kaikilla niin paljon tavaraa, etteivät he halunneet mitään lisää edes ilmaiseksi. Sain myytyä ja annettua pois muutaman tavaran, ja loput kiikutin yliopistolla sijainneeseen kierrätyshuoneeseen, josta sai ottaa ilmaiseksi tavaraa. 

Poistuin keirrätyshuoneesta helpottuneena, mutta samalla itseäni inhoten. Olin päässyt eroon tavarasta, mutta tavara oli edelleen olemassa, ja luultavasti vain pieni osa siitä ilahdutti enää koskaan ketään.


Tavaroita lopuksi elämää

Konmari-ajattelu hillitsi ostohalujani jonkin aikaa, mutta nyt useampaa vuotta myöhemmin minulla on taas paljon enemmän tavaraa kuin oikeasti tarvitsen. Ja taas vain murto-osa tavaroista, jotka ovat minulle roskaa, on jollekulle aarteita.  

Tosiasioiden sisäistäminen vie valitettavan paljon aikaa, mutta alan pikkuhiljaa tajuta: jokaiseen tavaraan pitäisi sitoutua loppuiäksi. Tavaroiden heittäminen pois ei ratkaise niiden ylituotantoa ja laatuongelmia. Pitää ostaa vain parasta, tarpeellisinta ja ihaninta, ja sitäkin harvoin.

Ehkä osaan jättää seuraavan tavaran ostamatta.

Haastattelin hiljattain Kati Välimäkeä, joka kirjaa ylös ja kuvaa jokaisen tavaran, joka tulee hänen kotinsa kynnyksen yli. Hän on todennut, että paras tapa hillitä turhan tavaran kertymistä on se, ettei päästä kotiinsa turhaa tavaraa. Kati on oikeilla jäljillä.

Ostohalujen hillintään tarjotaan usein lääkkeeksi sitä, että ostoksia tehdessä pitäisi pohtia, tarvitseeko ostamiaan tavaroita todella. Se voi auttaa jonkin verran, mutta tarpeita on ihan liian helppo keksiä. Parempi kysymyslitania ennen kaupan kassan tai Facebook-kirppiksen kommenttikentän lähestymistä  olisi seuraava:

Haluanko sitoutua tähän tavaraan loppuiäkseni tai kunnes tavara on kulunut puhki?

Rakastanko ja tarvitsenko tätä niin paljon, että haluan muuttaa tämän myös seuraavaan ja sitä seuraavaan ja sitä seuraavaankin asuntooni?

Lupaanko olla antamatta tavaraa ilmaiseksi kiertoon ja myydä sen vain, jos joku todella haluaa sen ja maksaa siitä hyvän hinnan?

Tällaisen seulan läpäisisi aika harva tavara. 

Harmi vain, että hienolla kysymyspatteristolla ei saa kotia minimalisoitua yhtä kätevästi kuin vaikka Konmari-metodilla, eli heittämällä puolet omaisuudestaan kaatopaikalle. 

Tavarasta luopuminen on parhaimmillaan kivaa ja vapauttavaa. Se, että joutuu säilömään asunnossaan kaikkia niitä tavaroita, jotka on joskus heikomman harkinnan hetkenä ostanut, ei ole kivaa, mutta se on opettavaista. 

Ehkä osaan jättää seuraavan tavaran ostamatta.

On aika hemmetin vaikeaa rakastaa kroppaa, joka paisuu yhden syksyn aikana lähes seitsemän kiloa.

Kuten useimmat tuntemani naiset, olen ollut ulkonäkööni tyytymätön noin kahdeksanvuotiaasta. Nyt olen oppinut, etten saisi olla. Olisi trendikkäämpää syleillä näitä ainutkertaisia muotojani ja arvostaa sitä, mihin kehoni pystyy, ei sitä, miltä se näyttää.

Kanankakat. Siitä on kehopositiivisuus kaukana, kun yhden syksyn aikana lihoo lähes seitsemän kiloa. Yhtään ei tee mieli syleillä näitä entisten kurvien päälle kasvaneita uusia kurveja. Ne tarkoittavat, että saan kantaa taas läjän lempifarkkuja ja hintavia ulkovaatteita kirppiskeräykseen.

Paisuminen tuntui lisäksi epäreilulta. Syksyn ajan olin treenannut enemmän kuin ikinä, noin neljästi viikossa. En mässäillyt, mutta ehkä juoksukoulu kasvatti ruokahaluani samaan tahtiin kuin lähestyvät nelikymppiset hidastivat aineenvaihduntaani. (Vai hidastivatko sittenkään? Taas yksi asia, josta niillä mokomilla on kiistanalaisia näkemyksiä.)

Hetken sain kyllä uskoteltua itselleni, että lisäkilot ovat vain lihasmassaa. Ehkä viidesosa niistä onkin.

 

”Muinoin, kun vielä verhouduimme mammutinnahkoihin, 38-vuotias nainen oli lähinnä biojätettä. Minun kehoni ei ole.”

Ironista on, että biologian puolesta voisin olla kehooni aika tyytyväinen. Muinoin, kun vielä verhouduimme mukavasti väljiin mammutinnahkoihin emmekä pillifarkkuihin, 38-vuotias nainen oli lähinnä biojätettä. Minun kehoni ei ole.

Se jaksaa juosta kympin ja hiihtää kaksi. Se kyykkää neljä tuntia putkeen (suppilovahveroiden perässä, ei muuten), kiipeää leikkipuistossa hämähäkinverkon huipulle ja nostaa kymmeniä kiloja suorille käsille. Se on tehnyt lähes tyhjästä, synnyttänyt ja ruokkinut kolme uutta ihmistä. Loistokapine oikeastaan.

Saan kai silti vähän surra sitä, minkä olen menettänyt? Nimittäin luottamukseni siihen, että reippaasti liikkumalla ja fiksusti syömällä pysyn sen näköisenä kuin toivon.

”En aio olla loppuelämääni pussikeittodieetillä tai tuplata treenimäärääni nykyisestä, joten näillä mennään.”

Kun kehopositiivisuus tuntuu liian vaikealta, treenaan kehorealismia. En aio olla loppuelämääni pussikeittodieetillä tai tuplata treenimäärääni nykyisestä 3-4 kerrasta viikossa, joten näillä mennään. En ehkä enää koskaan mahdu siihen 38-kokoiseen ruusumekkoon, jossa muutama vuosi sitten juhlin veljeni häitä, mutta voin ostaa uuden ja yhtä kauniin, kokoa 42.

Ei kehoaan tarvitse joka päivä niin ylenpalttisesti rakastaa, mutta sen kanssa kannattaa tulla toimeen. Tämän minäkin yritän muistaa – myös sitten, kun (yllättävän pian) kroppani lakkaa olemasta biologinen loistokapine.

Kysely

Oletko tyytyväinen ulkomuotoosi?