Vietätkö sinäkin uutisvapaata kevättä? Ei ehkä kannattaisi. 

Bongasin somevirrastani kutsun viettämään uutisvapaata kevättä 1.4.–15.4. Vapaudu uutisista -tapahtuman ideana on kannustaa ihmisiä irti ”uutistulvasta, jota meille syötetään joka puolelta”. Täkyyn tarttui ainakin bloggaaja ja ex-tosi-tv-tähti Maria Nordin,joka kirjoitti Kotitalouskriisi-blogissaan, kuinka aikoi lakata lukemasta Hesaria, koska vain ahdistui tapahtumista, joille ei voinut mitään.

Kampanja ei näyttänyt lähtevän lentoon – onneksi. Siitä huolimatta nykyään törmää aika usein jurnutukseen, kuinka media kertoo vain ikäviä asioita, eikö nyt löytyisi mitään kivaa kerrottavaa.

Blogihötön ja onnellisuusohjeiden kuluttaminen voi tehdä omasta olosta kevyemmän, mutta ei takuulla maailmasta parempaa paikkaa.

Median tehtävä ei ole kertoa ihmisille maailmasta sellaisena, kuin he sen haluvat nähdä, vaan pikemminkin viedä epämukavuusalueelle.

Sanotaan, että tieto lisää tuskaa, mutta kyllä se on mieluummin tietämättömyys, joka lisää välinpitämättömyyttä ja tekee ihmisistä epäempaattisia ja itsekeskeisiä. Pelkän blogihötön ja onnellisuusohjeiden kuluttaminen voi tehdä omasta olosta kevyemmän, mutta ei takuulla maailmasta parempaa paikkaa.

Meikäläinen oikeus vapaaseen tiedonvälitykseen on asia, jota kannattaisi ahdistumisen sijasta arvostaa. Maailmassa on paljon ihmisiä, joille ei ole tarjolla uutisia, ainoastaan propagandaa. 

Höttöinformaatiolle pysyvät rajat

Uutisvapaa kevät on yhtä kuin älyvapaa kevät

Sopiva määrä mediatiedotusta on kokemukseni mukaan yhdet uutiset ja nettilehden otsikot max. kerran päivässä. On päiviä jolloin en avaa radiota, tv:tä, PC:tä, tablettia, puhelinta. Tilalle olen löytänyt taas aikaa itselle, ihmisten kanssa jutustelulle, luonnossa liikkumiselle ja harrastuksille. Iltaisin on kiva tehdä esim. käsitöitä, suunnitella kesälomaa, lukea hyvä kirja tai vain olla. Nyt huomaa paremmin myös kotimaisen aivopesun määrän ja etenkin mainosten todella taitavat manipuloinnit,...
Lue kommentti
Näyttelijä Ulla Virtanen seisoo perässäsi jonossa. Kuva: Juha Salminen

Vaikka ohitus vaikuttaa pieneltä asialta elämässä, se kertoo ihmisestä paljon, Ulla Virtanen kirjoittaa.

Jonotin lentokentällä rahanvaihtoon. Käytössä oli kaksi kassaa ja keskellä yksi jono. Lähellä rahanvaihtopistettä seisoskeli kolme tyyppiä juttelemassa. Jono eteni hyvää vauhtia, ja pian olin jo ensimmäinen jonossa.

Kun toinen kassoista vapautui, porukasta yksi huudahti vaihtavansa rahaa ja spurttasi nopeasti ohitseni kassalle. Suuni loksahti auki. Hän oli ihan selvästi nähnyt jonon.

Tällaisiin asioihin on puututtava heti ennen kuin tilanne menee ohi. Ei kannata lentää Teneriffalle porukan perässä vain kertoakseen siellä, että hei olit sikamainen nilkki! Keräsinkin itseni ja sanoin: ”Etuilitpa ikävästi.” Ohittaja tuhahti jotain vahingosta ja jatkoi asioimistaan. Sanattomana törkeydestä loin tyyppiin inhoavia katseita ja murehdin loppupäivän ihmiskunnan tilaa.

Ihmiskunnan tuhoon on monia syitä, yksi niistä on ohittaminen, tuo itsekkyyden sivuhaara. Ohittaja kuuluu ihmistyyppiin, joka on mielestään tärkeämpi kuin muut ja myös osoittaa sen.

”Minä väittäisin, että kyse on mulkerosta itsekeskeisestä luonteesta.”

Saattaahan joku ohittaa vahingossakin. Itsekin olen joskus etuillut, koska olenhan ajatuksissakulkija, joka kävelee päin tolppia. Mutta en tee sitä tahallani. Vahinko-ohittaja lehahtaa punaiseksi ja pyytelee anteeksi. Ohituspahis ei. Hän saattaa ohittaessaan jopa katsoa silmiin. Mistä nämä tyypit tulevat ja ennen kaikkea, miten he kehtaavat?

Luulen, että taipumus kehittyy jo lapsuudessa. Olin muinoin laivan leikkihuoneessa töissä. Tein kasvomaalauksia, ja lapset jonottivat kiltisti vuoroaan. Yhtäkkiä paikalle tuli äiti, joka laittoi taaperon eteeni istumaan: ”Hän ottaa perhosen”. Ohjasin äitiä jonon hännille, jolloin tämä ärähti: ”Hän on niin pieni, että hänen ei todellakaan kuulu jonottaa!”

Joku sanoisi, että kyse on omansa suojelemisesta, leijonaäidin vaistosta. Minä väittäisin, että kyse on mulkerosta itsekeskeisestä luonteesta.

Tämä selittää myös ison osan maapallomme ongelmista. Vaikka ohitus vaikuttaa pieneltä asialta elämässä, se kertoo ihmisestä paljon. Jos ihminen pistää itsensä toisen edelle niin, että on valmis aiheuttamaan toiselle mielipahaa ja rikkoo samalla yleisiä käytössääntöjä, on sympatian kyky pieni. Toisella ei ole väliä.

Tämä johtaa helposti isompiin ongelmiin. Amerikassa republikaanit eivät halua satsata yleiseen terveydenhuoltoon, koska ”minä ensin, minun rahat”. Miksi minun pitäisi vastata toisten ongelmista? Miksi minun pitäisi välittää siitä, että tuo toinen oli ennen minua jonossa? Minulla on nyt kiire.

Tie parempaan maailmaan vie pienten asioiden kautta. Älä ole itsekäs, älä ohita.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Missä viipyvät sankarillisista anopeista kertovat toimintaleffat?

”En todellakaan ole mikään äitipuoli. Ne on ilkeitä.”

Olen kuunnellut puolella korvalla lasten leikkimistä, mutta nyt meinaan kierähtää sohvalta alas. Miten lapsi voi tänä uusperheiden kulta-aikana ajatella ensimmäisenä, että äitipuoli on varmasti vastenmielinen tyyppi?

No, tietysti sen tähden, että klassikkosaduissa äitipuolien kohtalot ovat harvoin olleet niitä hauskimpia. Lumikin äitipuoli tanssii itsensä hengiltä hehkuvat rautakengät jalassaan, Hannun ja Kertun nälkäkuolemaan kiikuttanut eukko kohtaa itse kuoleman.

Viihteen voima on järkyttävän suuri.

Löytyy meiltä toki toinenkin latautunut perhetitteli, anoppi. Tästä lienee kiittäminen modernimpaa vitsiperinnettä. Toki vetävät tarinat vaativat aina roistonroolinsa, mutta missä ovat kettuilut pahantahtoisista appiukoista ja sadut saatanallisista isäpuolista?

Viihteen voima on järkyttävän suuri. Tilannetta tasapainottamaan tarvitsisimme valkokankaan täydeltä supersankariäitipuolia ja agenttianoppeja. Heitähän on oikeasti maailma pullollaan, joten ei luulisi olevan vaikea löytää?