Anna Perho vaikenee paljon harvemmin kuin moni toivoisi. Twitter: @annaperho
Anna Perho vaikenee paljon harvemmin kuin moni toivoisi. Twitter: @annaperho

Kestävän parisuhteen keskeisin lause ei ole ”rakastan sinua”, kirjoittaa toimittaja Anna Perho kolumnissaan.

Ystävä oli riidellyt puolisonsa kanssa. Pikkuasiasta oli saatu aikaan Trump vs. Clinton -tason vastakkainasettelu. Loukkaantumisia ja vastaloukkaantumisia, pikkumaisuutta ja tulkintaa.

Kysyin, miten he lopulta selvittivät tapauksen.

”Me emme vain puhuneet siitä”, ystäväni tokaisi sävyyn, jolla hän olisi voinut pyytää ojentamaan ketsupin.

Kysyin, mitä hän oikein tarkoittaa.

”No me ei sillai puhuta vaikeista asioista”, ystävä sanoi.

Tunsin raikkaan tuulahduksen. Aktiivinen puhumattomuus on ikäpolvemme edustajille yhtä radikaali valinta kuin jos joku ilmoittaisi syövänsä pelkkiä eineksiä. Ei niin vain tehdä!

Johan meille on lapsuudesta saakka hoettu, että kaikesta pitää puhua koko ajan ja tutkia omia tunteita, koska ukilla ei ollut talvisodassa mahdollisuutta tehdä niin, ja siksi on viinanjuontia ja masennusta.

Tietenkin asioiden puheeksi ottaminen on usein mielenterveydelle hyväksi. Pahoja salaisuuksia ei kannata kantaa yksin. Mutta kyllä sydämeensä mahtuu paljon kätkemäänkin arkea häiritsemästä.

Useimmat riidat pystyy halutessaan tiivistämään merkitsevään huokaukseen.

Kestävän parisuhteen keskeisin lause ei ole ”rakastan sinua”, vaan ”antaa olla, mitä sitten”.

Useimmat riidat pystyy halutessaan tiivistämään merkitsevään huokaukseen. Ja oikein tiukoissa paikoissa toinen voi lähteä koiran kanssa ulos (mikä onkin tyylikkäämpää kuin saapastella suutuspäissään tuulikaappiin ja tajuta vasta siellä, että eihän tässä nyt voi oikeasti mihinkään lähteä, arki-ilta ja pian alkaa Hurjat Rakkauskilotkin).

Ja sitten annetaan pulssin tasaantua eikä lässytetä, että ”puhutaan nyt kuin aikuiset”. Arvokkaampaa on vaieta kuin aikuinen.

Myös tunteiden läpikäyminen on usein silkkaa ajanhukkaa. Tunteethan vaihtelevat kuin säätilat: rakastat häntä juuri nyt, mutta tunnin päästä haluat kuristaa saman ihmisen, koska se naksuttelee kaukosäädintä ärsyttävästi. Sellaisia veijareita ovat tunteet.

Sosiologian professori Richard Sennett puhuu ”intiimiyden hirmuvallasta”, jossa ihanteellinen ihmissuhde määritellään tunteisiin pohjautuvaksi kohtaamiseksi. Mutta kun tunteet ovat aina pinnassa ja suu käy kuin konekivääri, ihmiset tulevat loukanneeksi toisiaan paljon useammin kuin vaietessaan.

Ikuisuuden näkökulmasta mielipahan aiheuttajat ovat mitättömiä asioita.

Sivistynyt käytös, johon kuuluu tietynlainen stoalainen pidättyväisyys, on Sennetin mukaan kanssakäymisen muoto, joka mahdollistaa nautittavan yhdessäolon . Naamion pitäminen kasvoilla tekee Sennetin mukaan mahdolliseksi ”järkiperäisten kohtaamisen”, mille olisi todellakin kysyntää nykyään.

Ja aina voi ajatella Rooman keisari Marcus Aureliusta, joka piti asioiden merkityksettömyyttä perusteena olla suuttumatta. Ikuisuuden näkökulmasta mielipahan aiheuttajat ovat mitättömiä asioita, sillä lopulta kaikki on luotu tuhoutumaan. Siis myös hän, jonka kanssa riitelet. Ah!

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

On aika hemmetin vaikeaa rakastaa kroppaa, joka paisuu yhden syksyn aikana lähes seitsemän kiloa.

Kuten useimmat tuntemani naiset, olen ollut ulkonäkööni tyytymätön noin kahdeksanvuotiaasta. Nyt olen oppinut, etten saisi olla. Olisi trendikkäämpää syleillä näitä ainutkertaisia muotojani ja arvostaa sitä, mihin kehoni pystyy, ei sitä, miltä se näyttää.

Kanankakat. Siitä on kehopositiivisuus kaukana, kun yhden syksyn aikana lihoo lähes seitsemän kiloa. Yhtään ei tee mieli syleillä näitä entisten kurvien päälle kasvaneita uusia kurveja. Ne tarkoittavat, että saan kantaa taas läjän lempifarkkuja ja hintavia ulkovaatteita kirppiskeräykseen.

Paisuminen tuntui lisäksi epäreilulta. Syksyn ajan olin treenannut enemmän kuin ikinä, noin neljästi viikossa. En mässäillyt, mutta ehkä juoksukoulu kasvatti ruokahaluani samaan tahtiin kuin lähestyvät nelikymppiset hidastivat aineenvaihduntaani. (Vai hidastivatko sittenkään? Taas yksi asia, josta niillä mokomilla on kiistanalaisia näkemyksiä.)

Hetken sain kyllä uskoteltua itselleni, että lisäkilot ovat vain lihasmassaa. Ehkä viidesosa niistä onkin.

 

”Muinoin, kun vielä verhouduimme mammutinnahkoihin, 38-vuotias nainen oli lähinnä biojätettä. Minun kehoni ei ole.”

Ironista on, että biologian puolesta voisin olla kehooni aika tyytyväinen. Muinoin, kun vielä verhouduimme mukavasti väljiin mammutinnahkoihin emmekä pillifarkkuihin, 38-vuotias nainen oli lähinnä biojätettä. Minun kehoni ei ole.

Se jaksaa juosta kympin ja hiihtää kaksi. Se kyykkää neljä tuntia putkeen (suppilovahveroiden perässä, ei muuten), kiipeää leikkipuistossa hämähäkinverkon huipulle ja nostaa kymmeniä kiloja suorille käsille. Se on tehnyt lähes tyhjästä, synnyttänyt ja ruokkinut kolme uutta ihmistä. Loistokapine oikeastaan.

Saan kai silti vähän surra sitä, minkä olen menettänyt? Nimittäin luottamukseni siihen, että reippaasti liikkumalla ja fiksusti syömällä pysyn sen näköisenä kuin toivon.

”En aio olla loppuelämääni pussikeittodieetillä tai tuplata treenimäärääni nykyisestä, joten näillä mennään.”

Kun kehopositiivisuus tuntuu liian vaikealta, treenaan kehorealismia. En aio olla loppuelämääni pussikeittodieetillä tai tuplata treenimäärääni nykyisestä 3-4 kerrasta viikossa, joten näillä mennään. En ehkä enää koskaan mahdu siihen 38-kokoiseen ruusumekkoon, jossa muutama vuosi sitten juhlin veljeni häitä, mutta voin ostaa uuden ja yhtä kauniin, kokoa 42.

Ei kehoaan tarvitse joka päivä niin ylenpalttisesti rakastaa, mutta sen kanssa kannattaa tulla toimeen. Tämän minäkin yritän muistaa – myös sitten, kun (yllättävän pian) kroppani lakkaa olemasta biologinen loistokapine.

Kysely

Oletko tyytyväinen ulkomuotoosi?

Koetan kierrättää, ostaa reilun kaupan tuotteita ja kulkea joukkoliikenteellä. Ja silti tunnen syyllisyyttä, kirjoittaa kolumnissaan Ulla Virtanen.

Aina silloin tällöin törmään mainoksiin ja juttuihin yksinäisistä seuraa kaipaavista vanhuksista. Silloin minuun jysähtää yhtäkkinen syyllisyys: miksi en ole pitämässä seuraa isovanhemmilleni? Kunnes saman tien muistan, ettei minulla ole enää isovanhempia ja kohdistan syyllisyydentunteen tuntemattomiin ikäihmisiin.

Menen ruokakauppaan ja mietin, kutsuisinko kassalla asioivan vanhuksen meille kahville. Sitten tajuan sääliväni tuntematonta, joka voi oikeasti olla paraikaa ostoksilla vaikka bilehilepappojen pokeri-iltaa varten. Mistäs minä tiedän. Tämä pappaparka muuttuu minun syyllisyydentuntoni ilmentymäksi. Teoksi hän ei välttämättä muutu, sillä olen kovin arka kysymään vieraalta, mitä kuuluu.

Tunnen oloni syylliseksi, koska olen varma, että feissari ajattelee, että valehtelen.

Syyllisyys iskee myös vastatessani hyväntekeväisyysjärjestön feissarin ”olisiko sulla hetki aikaa” -kysymykseen ”sori, olen jo jäsen”. Tunnen oloni syylliseksi, koska olen varma, että feissari ajattelee, että valehtelen. Kuinka noloa onkaan juosta feissarin perässä ja huutaa ”hei oisko sulla hetki aikaa, haluaisin vain vakuuttaa, että ihan oikeasti olen jo jäsen.”

Syyllisyyttä herättävät myös avustusjärjestöjen arvat, joita postitetaan kotiin. Niitä ostamalla tukee ihmisoikeuksia Kiinassa ja voi voittaa auton. Jos arvoista ei halua maksaa, ne voi palauttaa avaamattomina. Pohdin, voisinko kurkata ensiksi voitinko. Mikäli voitto osuisi kohdalle, maksaisin arvat. Minua kiinnostaa suuresti ihmisoikeuksien parantaminen, ja aivan erityisesti, jos voitan samalla löylysetin.

Vaan sitten syyllisyys huutaa taas mielessäni: Etkö aio maksaa arvasta ennen avaamista? Tai palauttaa niitä avaamattomina? Arvat tuottavat minulle suurta ahdistusta. Päätän olla avaamatta niitä.

Koetan kierrättää, ostaa reilun kaupan tuotteita ja kulkea joukkoliikenteellä. Ja sitten keitän itselleni kapselikahvit. Samalla kun kuuma ihana kahvi valuu kurkusta alas, nousee syyllisyyden puna. Tuhoanko tässä maailmaa yksi kapseliroska kerrallaan? Kuulen jo, kuinka kalat huutavat meressä nimeäni samalla, kun vajoavat saastemutaan. Minulla ei ole mitään käsitystä, miten paljon pahaa oikeasti teen. Tunnen silti varmuuden vuoksi syyllisyyttä.

Syyllisyydentunteen tarkoitus on ohjata ihmistä erottamaan oikea ja väärä. Toki syyllisyyttä voi kantaa myös turhaan, ja pahimmillaan se voi olla lamaannuttava tila. Terveessä mielessä se voi kuitenkin olla keino muistuttaa siitä, että asioita voi muuttaa ja korjata.

Ehkä voisin lahjoittaa hieman enemmän aikaani hyväntekeväisyyteen ja ottaa paremmin selvää ekologisuudesta. Ja ostaa sen löylysetin, ettei tarvitse laskea arpojen varaan.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Vierailija

Terve syyllisyys muistuttaa siitä, että asioita voi muuttaa ja korjata

Jaa-a, tie helvettiin on kivetty... Muutenkin olen itse tuumaillut, että kannattaa viettää aikaa niiden omien vanhustensa vanhempiensa kanssa niin ei tarvitse jälkikäteen miettiä jossain tuherruksissa, että harmi kun ehtivät potkaista tyhjää. Sujuu ehkä tuo luonnollinen poistumakin hieman kepeämmin. Jotenkin sitä silti on mielenkiintoista seurata miten sitä ihminen mietiskelee syvällisesti tai vähemmän syvällisesti ongelmaa joka on ihminen itse, sivuuttaen sen asian kaikenlaiseen hömpötykseen...
Lue kommentti