Miina Supinen on helsinkiläinen kirjailija ja toimittaja, joka  kokeilee kaikkea ainakin kerran. Twitter: @MiinaSupinen
Miina Supinen on helsinkiläinen kirjailija ja toimittaja, joka kokeilee kaikkea ainakin kerran. Twitter: @MiinaSupinen

Kaipaan puheliaiden papupatojen kunnianpalautusta, Miina Supinen kirjoittaa.

Voi introvertti-ressuja. Heillä mussukoilla on aina niin rankkaa. Ujot ja estyneet persoonat jäävät syrjään kutsuilla, joutuvat sulautumaan tapettiin eivätkä saa palavereissa ideoitaan läpi. Ja kuitenkin heillä olisi niin paljon annettavaa.

Onhan se niin, että herkät ja hiljaiset ovat hölösuita fiksumpia. Sanovathan sananlaskutkin sen. Tyhjät tynnyrit kolisevat kovimmin. Viisas vaikenee.

Suoraan sanottuna kaipaan puheliaiden papupatojen kunnianpalautusta. He ovat sosiaalisten tilanteiden sankareita. Tuppisuiden pitäisi olla kiitollisia heille. Ilman vilkkaita rupattelijoita häissä, työpaikoilla ja seminaareissa vallitsisi haudanhiljaisuus. Ja se vasta kiusallista olisikin.

Ihminen voi olla sekä hiljainen että täysi pässinpää.

Onkohan sosiaaliseen kömpelyyteen usein liitetty ajatus ylivertaisesta älystä jonkinlainen lohdutusyritys? Et ehkä pääse mukaan keskusteluun, mutta ainakin olet paljon, paljon fiksumpi kuin nuo kaakattavat kanat? Onhan se lohduttava ajatus, ainakin introvertille itselleen.

Todellisuudessa ihminen voi olla sekä hiljainen että täysi pässinpää. Ja puhelias voi olla myös fiksu.

Ajatus hiljaisten henkevyydestä voi johtua osittain siitä, että niin kauan kuin ihminen on vaiti, hän ei paljasta typeryyttään. Kaukaisuuteen katsova erakko saattaa ajatella vaikka Unelmien poikamiehen uusia käänteitä, mutta näyttää siltä kuin miettisi suhteellisuusteoriaa. Kimeällä äänellä lörpöttelevä blondi näyttää kaukaa katsottuna monien mielestä hattarapäältä, mutta saattaa puhua ties kuinka syvällisiä.

Jokaisen kannattaisi osallistua keskusteluun kykyjensä mukaan. Se on kohteliasta ja reilua.

Introverteiksi julistautuneiden ihmisten asema on joskus aika kadehdittava. Sosiaalisten tilanteiden johtaminen ja sujuva seurustelu voi olla kovaa hommaa – ja jonkun on pakko tehdä se. On vapaamatkustamista jättää seurustelu-upseerin hommat aina toisten harteille. Ehkä toisetkin haluaisivat joskus vetäytyä puutarhajuhlissa taaksepäin boolilasin kanssa ja tarkkailla pilvimuodostelmia?

Joskus puheliaisuus on raskas ammattirooli. Ehkäpä suvereenin oloinen supliikkinainen menee kokkareilta kotiin rättiväsyneenä ja sulkeutuu pimeään huoneeseen korvatulpat korvissa keräämään voimia. Joskus seurueeseen sattuu pelkkiä ujoja introverttejä. Silloinkin jonkun on vain vedettävä keskustelua.

Ujous ja syrjäänvetäytyvyys ovat osittain synnynnäisiä luonteenpiirteitä, enkä tarkoita vähätellä niitä – olen itsekin ajoittain melkoinen erakko. Joskus sosiaaliset tilanteet voivat olla vaikeita, jopa ylivoimaisia. Silti jokaisen kannattaisi osallistua seurusteluun kykyjensä mukaan. Se on kohteliasta ja reilua. Suulaiden kannattaa joskus vaieta ja antaa toisille puheenvuoro. Ja hiljaisten kannattaa ottaa se puheenvuoro.

Vaihtelu tekee hyvää kaikille.

Kaikki Me Naisten kolumnit voit lukea täältä.

Tilaa Me Naisten uutiskirje, voit tilata sen kautta lehden maksuttoman näytenumeron kotiisi.

Vierailija

Tuppisuiden pitäisi olla kiitollisia

Nyt on sekaisin ujous, introverttius ja sosiaaliset taidot. Introvertti ei ole automaattisesti ujo, saati estynyt, ekstrovertti ei automaattisesti omaa hyviä sosiaalisia taitoja. Kaikkein rasittavin ihmistyyppi on koko ajan kälättävä sosiaalisesti taitamaton henkilö, joka höpötyksellään pilaa kokoukset ja palaverit, jaarittelee omiaan kahvipöydässä huomaamatta kiusallista hiljaisuutta, joka ei johdu muitten ujoudesta vaan huonosta seurasta ja myötähäpeästä.
Lue kommentti
Anna

Tuppisuiden pitäisi olla kiitollisia

Miina Supisen kolumni osoitti, että ei ymmärretä mitä introvertti tarkoittaa. Introvertin ärsykkeensietokyky on alhaisempi kuin muilla. Se on synnynnäinen ominaisuus.Sen takia he eivät viihdy kovin hyvin ihmisten seurassa; ei siis ole kysymys siitä että seura olisi huonoa. Introvertit eivät välttämättä ole ujoja tai edes hiljaisia. Kolumni oli ikävä mutta niin tyypillinen suhtautumistapa meihin introvertteihin.
Lue kommentti
Anna Perho punnitsee ainoastaan mahdollisuuksiaan ottaa toinenkin glögi. Kuva: Juha Salminen

Anna Perho heitti vaakansa kaatopaikalle – ja sai rauhan.

Viitisen vuotta sitten osallistuin projektiin, jossa testattiin kehonkoostumusmittareita. Mittarit ovat niitä vempaimia, joita ostetaan Sirkka-tädille joululahjaksi, kun mitään muutakaan ei keksitä. Niillä leikitään aattoiltana, ja sitten ne muuttuvat osaksi muovipyörrettä, joka lopulta tukehduttaa meidät kaikki.

Härveli sylki ulos joitain lukuja, joita projektin asiantuntija sitten arvioi. Tuomio oli tyly: olin läskistyvä toljake, jonka pitäisi tehdä ”täydellinen elämänmuutos”.

Olin ensin surullinen ja turhautunut. Kaikki nämä vuodet jumpassa, ja tässä tulos. Mitä väliä millään on?

Mutta mitä pidempään ajattelin ravintoshamaanin narinaa, sitä kiukkuisemmaksi tulin. Muistin Pekka Hiltusen kirjan Iso, jossa lihava nainen tuhoaa vaakansa kerran vuodessa manifestinä painovaatimuksia vastaan.

Pitää pysyä polulla, ja kun lipsahtaa, niin pitää vain palata rivakasti takaisin.

Katselin koostumusmittareita. Niiden harmaat näytöt näyttivät Muumilaakson Mörön silmiltä. Pienessä ohjekirjasessa muistutettiin suomeksi, ruotsiksi, hollanniksi ja urduksi, että tulokset ovat viitteellisiä, ja että jos koet epämääräistä oirehdintaa, hakeudu lääkäriin.

Päätin hakeutua kaatopaikan elektroniikkaromupisteelle, enkä katsonut taakseni.

Aluksi fiilis oli outo. Hakeuduin aamuisin automaattisesti kohti nurkkaa, missä vaaka oli jököttänyt. Muutaman päivän päästä aivojeni autopilotti alkoi uskoa, että vaaka has left the building.

Olen aina vierastanut termiä ”kehon kuuntelu”, koska se tuo mieleen kuvajaisen, jossa tutkitaan omaa naiseuttaan peilin avulla ja keskustellaan siitä Anaïs Ninin hengessä isoissa piirimuodostelmissa. Mutta kuten ihminen vanhetessaan joutuu huomaamaan, takin kääntämiseen ei kuole. Aloin kuin aloinkin kuunnella kehoani.

Ja yllätys, se ei sanonut mitään. Päässäni vallitsi täydellinen rauha, samanlainen hiljaisuus kuin suomalaisessa luentosalissa sen jälkeen kun esiintyjä on kysynyt ”onko täällä ketään vapaaehtoisia”. Ei pihaustakaan.

Aivoni olivat lopettaneet maanisen kalorialgoritmien jauhamisen. Jos huomasin olevani nälkäinen, söin jotain pääsääntöisesti järkevää. Keskityin ensisijaisesti ruuan tarjoamiin fiiliksiin. Syöminen kiinnittyi mielihyvään, ei välttelyyn tai South Beach -dieetin sääntöjen muisteluun.

Tajusin, että syöminen on samanlaista touhua kuin liikunnan harrastaminen: mikään ei koskaan lopu. Pitää pysyä polulla, ja kun lipsahtaa, niin pitää vain palata rivakasti takaisin.

Kun vaa’an lukema lakkasi johtamasta päivän tunnelmaa, pystyin keskittymään muihin asioihin (luin Danten runoutta ja pohdin minuuden rakennetta, eli ehdin olla enemmän Twitterissä ja seurata Good Wifea).

Tänä vuonna osallistuin treeniohjelmaan, jossa kysyttiin painoa. Käväisin nopeasti kuntosalin vaa’alla. Luku oli yhtä kuin nolla, merkityksetön.

Suomi 100 -juhlallisuuksien yllä leijuu outo ankeuden aura. Putsataan se!

Suomi 100 -vuoden katsotuin kotimainen elokuva so far: Kolmanteen kertaan tehty Tuntematon sotilas.

Myydyin elämäkerta: Jere. 42-vuotiaan entisen jääkiekkoilijan summaus kuluneiden vuosien huume- ja muista ongelmista.

Jyräävin tapahtuma: Äärioikeistolainen 612-kulkue, jonka tieltä saavat itsenäisyyspäivänä väistyä niin lapset kuin alpakatkin.

Tätäkö on suomalaisuus vuonna 2017 – taaksepäin katsomista, päihdesekoilujen muistelua ja uusnatsien väistelyä?

Ilo loistaa tässä ilottelussa poissaolollaan. Miten perin suomalaista, kyynikko voisi todeta. Mutta ei olla kyynisiä, ollaan almoja!

Alma aikoo marssia Suomen leijona kaulassa Linnan juhliin. Hänelle leijonariipus on merkki siitä, että on ylpeä kotimaastaan.

Suomen sadannen itsenäisyyspäivän inspiroivin hahmo on popsensaatio Alma Miettinen. Hän aikoo marssia Suomen leijona kaulassa Linnan juhliin. Almalle leijonariipus on merkki siitä, että on ylpeä kotimaastaan.

Alma on nero! Juuri näin meidän kaikkien normaalien ihmisten pitäisi toimia. Ottaa takaisin haltuun suomalaisuuden ikonit, sillä meillehän ne kuuluvat.

Ei siis muuta kuin liput liehumaan, soihdut palamaan, leijonariipus kaulaan ja alpakoita rapsuttamaan. 

Paljon onnea, Suomi! Olet rakas!

Vierailija

Ole kuin Alma! Jokaisen tavallisen suomalaisen kannattaisi ripustaa Suomi-leijona kaulaan

Vierailija kirjoitti: Se on rasistista vain silloin jos sen (niinkuin monen muunkin asian) tekee valkoinen heteromies. Jos saman asian taas tekee nainen tai vähemmistön edustaja se on hienoa, kannatettavaa, uraaurtavaa, rohkeaa ja vaikka mitä. Kaksoisstandardit... Ei, kyllä se on ihan rasisti itse joka sotkee tuon tunnuksen ja rasismin samaan mielikuvaan öyhöämällä ripus kaulassa pöljyyksiään. Ketään muuta ei voi siitä syyttää.
Lue kommentti