Sukupuolineutraalius ei estä ketään toteuttamasta sukupuoltaan – päin vastoin.

Minusta on ihanaa olla nainen. Ei ole pakko mennä armeijaan. Voi meikata ja pitää pitkää tukkaa ilman, että kukaan tulee vaatimaan henkilöllisyystodistusta ratikassa. Saa rakastaa pinkkiä väriä, kimalletta ja hevosia ilman, että joutuu kyseenalaistetuksi. 

En selvästikään ole ajatuksineni yksin. Kun hiljattain haastattelin naisia siitä, mikä naiseudessa on parasta, haastateltavat keksivät vaikka mitä hienoa. Myös Helsingin Sanomien mielipidepalstalla vuosi sitten ilmestynyt naiseuden iloja ylistävä kirjoitus on tällä viikolla noussut uudestaan keskustelunaiheeksi. Kirjoituksessa Linda Mikander kertoo pesevänsä mielellään miehensä pyykit renkaidenvaihtoa vastaan ja rakastavansa sitä, että mies hoitaa kotona inhottavat miehiset työt. Sekin tuo hyvän mielen, kun mies maksaa laskun ravintolassa tai avaa oven.

Vaikka leluja, töitä ja vessoja ei jaoteltaisi erikseen miehille ja naisille sopiviksi, Nainen isolla n-kirjaimella voisi edelleen valita itseään miellyttävät lelut, työt ja vessat.

Mikander kysyy, onko ihmisten tasavertaistaminen mennyt liian pitkälle, kun leluista, töistä ja yleisövessoista halutaan sukupuolineutraalit. 

Minulla on vastaus: ihmisten tasavertaistaminen ei ole mennyt liian pitkälle, eikä mene. Tasa-arvohan perustuu siihen, että kaikki ovat yhtä arvokkaita. Siinä ei voi mennä liian pitkälle.

Myöskään sukupuolineutraalius ei ole uhka naisellisille naisille tai kenellekään muullekaan. Vaikka leluja, töitä ja vessoja ei jaoteltaisi erikseen miehille ja naisille sopiviksi, Nainen isolla n-kirjaimella voisi edelleen valita itseään miellyttävät lelut, työt ja vessat. Kotitöiden jaostakin voisi yhä päättää kumppaninsa kanssa kaksin.

Mikander kertoo mielipidekirjoituksessaan, etteivät perinteiset sukupuoliroolit ole uhka hänen uralleen miesvaltaisella alalla. Hyvä juttu! Se tarkoittaa, että sukupuolineutraaliudessa ja vanhojen roolien romuttamisessa on päästy niin pitkälle, että nainen voi menestyä urallaan, ja vieläpä miesten keskuudessa. Ei ole pakko olla kotirouvana kaiken päivää, jos ei halua. 

Sukupuolineutraalius ja yhdenvertaisuus ovat mielestäni enemmän kuin tervetulleita pyrkimyksiä. 

Vaikka esimerkiksi minä ja Mikander olemme päässeet nauttimaan naisena olemisen hyvistä puolista, jonkun muun kokemus sukupuolirooleista ja sukupuolittavasta yhteiskunnasta voi olla ihan toinen. Jos kokee syrjintää sukupuoli-identiteettinsä vuoksi, ei varmaan paljon lohduta, että joku tarjoutuu kantamaan kauppakasseja tai vaihtamaan autonrenkaat. Siksi sukupuolineutraalius ja yhdenvertaisuus ovat mielestäni enemmän kuin tervetulleita pyrkimyksiä. 

Pystyn olemaan nainen, vaikkei yhteiskunta pönkittäisi sukupuoltani joka käänteessä. Keksin aika monta parempaa tapaa toteuttaa naiseuttani kuin naistenvessassa käyminen.

Kirjoitusta muokattu 25.2.2017: korjattu HS:n mielipidekirjoituksen julkaisuajankohta oikein.

On aika hemmetin vaikeaa rakastaa kroppaa, joka paisuu yhden syksyn aikana lähes seitsemän kiloa.

Kuten useimmat tuntemani naiset, olen ollut ulkonäkööni tyytymätön noin kahdeksanvuotiaasta. Nyt olen oppinut, etten saisi olla. Olisi trendikkäämpää syleillä näitä ainutkertaisia muotojani ja arvostaa sitä, mihin kehoni pystyy, ei sitä, miltä se näyttää.

Kanankakat. Siitä on kehopositiivisuus kaukana, kun yhden syksyn aikana lihoo lähes seitsemän kiloa. Yhtään ei tee mieli syleillä näitä entisten kurvien päälle kasvaneita uusia kurveja. Ne tarkoittavat, että saan kantaa taas läjän lempifarkkuja ja hintavia ulkovaatteita kirppiskeräykseen.

Paisuminen tuntui lisäksi epäreilulta. Syksyn ajan olin treenannut enemmän kuin ikinä, noin neljästi viikossa. En mässäillyt, mutta ehkä juoksukoulu kasvatti ruokahaluani samaan tahtiin kuin lähestyvät nelikymppiset hidastivat aineenvaihduntaani. (Vai hidastivatko sittenkään? Taas yksi asia, josta niillä mokomilla on kiistanalaisia näkemyksiä.)

Hetken sain kyllä uskoteltua itselleni, että lisäkilot ovat vain lihasmassaa. Ehkä viidesosa niistä onkin.

 

”Muinoin, kun vielä verhouduimme mammutinnahkoihin, 38-vuotias nainen oli lähinnä biojätettä. Minun kehoni ei ole.”

Ironista on, että biologian puolesta voisin olla kehooni aika tyytyväinen. Muinoin, kun vielä verhouduimme mukavasti väljiin mammutinnahkoihin emmekä pillifarkkuihin, 38-vuotias nainen oli lähinnä biojätettä. Minun kehoni ei ole.

Se jaksaa juosta kympin ja hiihtää kaksi. Se kyykkää neljä tuntia putkeen (suppilovahveroiden perässä, ei muuten), kiipeää leikkipuistossa hämähäkinverkon huipulle ja nostaa kymmeniä kiloja suorille käsille. Se on tehnyt lähes tyhjästä, synnyttänyt ja ruokkinut kolme uutta ihmistä. Loistokapine oikeastaan.

Saan kai silti vähän surra sitä, minkä olen menettänyt? Nimittäin luottamukseni siihen, että reippaasti liikkumalla ja fiksusti syömällä pysyn sen näköisenä kuin toivon.

”En aio olla loppuelämääni pussikeittodieetillä tai tuplata treenimäärääni nykyisestä, joten näillä mennään.”

Kun kehopositiivisuus tuntuu liian vaikealta, treenaan kehorealismia. En aio olla loppuelämääni pussikeittodieetillä tai tuplata treenimäärääni nykyisestä 3-4 kerrasta viikossa, joten näillä mennään. En ehkä enää koskaan mahdu siihen 38-kokoiseen ruusumekkoon, jossa muutama vuosi sitten juhlin veljeni häitä, mutta voin ostaa uuden ja yhtä kauniin, kokoa 42.

Ei kehoaan tarvitse joka päivä niin ylenpalttisesti rakastaa, mutta sen kanssa kannattaa tulla toimeen. Tämän minäkin yritän muistaa – myös sitten, kun (yllättävän pian) kroppani lakkaa olemasta biologinen loistokapine.

Kysely

Oletko tyytyväinen ulkomuotoosi?

Koetan kierrättää, ostaa reilun kaupan tuotteita ja kulkea joukkoliikenteellä. Ja silti tunnen syyllisyyttä, kirjoittaa kolumnissaan Ulla Virtanen.

Aina silloin tällöin törmään mainoksiin ja juttuihin yksinäisistä seuraa kaipaavista vanhuksista. Silloin minuun jysähtää yhtäkkinen syyllisyys: miksi en ole pitämässä seuraa isovanhemmilleni? Kunnes saman tien muistan, ettei minulla ole enää isovanhempia ja kohdistan syyllisyydentunteen tuntemattomiin ikäihmisiin.

Menen ruokakauppaan ja mietin, kutsuisinko kassalla asioivan vanhuksen meille kahville. Sitten tajuan sääliväni tuntematonta, joka voi oikeasti olla paraikaa ostoksilla vaikka bilehilepappojen pokeri-iltaa varten. Mistäs minä tiedän. Tämä pappaparka muuttuu minun syyllisyydentuntoni ilmentymäksi. Teoksi hän ei välttämättä muutu, sillä olen kovin arka kysymään vieraalta, mitä kuuluu.

Tunnen oloni syylliseksi, koska olen varma, että feissari ajattelee, että valehtelen.

Syyllisyys iskee myös vastatessani hyväntekeväisyysjärjestön feissarin ”olisiko sulla hetki aikaa” -kysymykseen ”sori, olen jo jäsen”. Tunnen oloni syylliseksi, koska olen varma, että feissari ajattelee, että valehtelen. Kuinka noloa onkaan juosta feissarin perässä ja huutaa ”hei oisko sulla hetki aikaa, haluaisin vain vakuuttaa, että ihan oikeasti olen jo jäsen.”

Syyllisyyttä herättävät myös avustusjärjestöjen arvat, joita postitetaan kotiin. Niitä ostamalla tukee ihmisoikeuksia Kiinassa ja voi voittaa auton. Jos arvoista ei halua maksaa, ne voi palauttaa avaamattomina. Pohdin, voisinko kurkata ensiksi voitinko. Mikäli voitto osuisi kohdalle, maksaisin arvat. Minua kiinnostaa suuresti ihmisoikeuksien parantaminen, ja aivan erityisesti, jos voitan samalla löylysetin.

Vaan sitten syyllisyys huutaa taas mielessäni: Etkö aio maksaa arvasta ennen avaamista? Tai palauttaa niitä avaamattomina? Arvat tuottavat minulle suurta ahdistusta. Päätän olla avaamatta niitä.

Koetan kierrättää, ostaa reilun kaupan tuotteita ja kulkea joukkoliikenteellä. Ja sitten keitän itselleni kapselikahvit. Samalla kun kuuma ihana kahvi valuu kurkusta alas, nousee syyllisyyden puna. Tuhoanko tässä maailmaa yksi kapseliroska kerrallaan? Kuulen jo, kuinka kalat huutavat meressä nimeäni samalla, kun vajoavat saastemutaan. Minulla ei ole mitään käsitystä, miten paljon pahaa oikeasti teen. Tunnen silti varmuuden vuoksi syyllisyyttä.

Syyllisyydentunteen tarkoitus on ohjata ihmistä erottamaan oikea ja väärä. Toki syyllisyyttä voi kantaa myös turhaan, ja pahimmillaan se voi olla lamaannuttava tila. Terveessä mielessä se voi kuitenkin olla keino muistuttaa siitä, että asioita voi muuttaa ja korjata.

Ehkä voisin lahjoittaa hieman enemmän aikaani hyväntekeväisyyteen ja ottaa paremmin selvää ekologisuudesta. Ja ostaa sen löylysetin, ettei tarvitse laskea arpojen varaan.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Vierailija

Terve syyllisyys muistuttaa siitä, että asioita voi muuttaa ja korjata

Jaa-a, tie helvettiin on kivetty... Muutenkin olen itse tuumaillut, että kannattaa viettää aikaa niiden omien vanhustensa vanhempiensa kanssa niin ei tarvitse jälkikäteen miettiä jossain tuherruksissa, että harmi kun ehtivät potkaista tyhjää. Sujuu ehkä tuo luonnollinen poistumakin hieman kepeämmin. Jotenkin sitä silti on mielenkiintoista seurata miten sitä ihminen mietiskelee syvällisesti tai vähemmän syvällisesti ongelmaa joka on ihminen itse, sivuuttaen sen asian kaikenlaiseen hömpötykseen...
Lue kommentti