Tiedämme jo, millainen on suomalainen mies. Entä millainen on suomalainen nainen?

Öö, siis ei kai mun tartte puhua tässä englantia? Kun mä en yhtään osaa puhua sitä! Oon siis tietysti lukenut sitä yhdeksän vuotta koulussa ja yliopistossa ne pakolliset kurssit ja englanninkieliset tenttikirjat, mutta puhun sitä kauheen huonosti! Niin noloa! Joo, en osaa yhtään, on pitänyt monta vuotta mennä jollekin kurssille.

Enivei kun se yksi Heikki kirjoitti, että millainen on suomalainen mies, niin suomalainen nainen on... ootas, mä vastaan tähän puhelimeen, se on mun lapsi. ”Mitä kulta? Joo kulta, ai sun sukat on märät. No vaihda ne. Ne sun sukat on siinä sukkalaatikossa, muistatko. Se laatikko, missä on sukkia. Just aamulla otit siitä sukat. Löysitkö? No niin, puspus kulta, äiti rakastaa sinua.”

Niin mitä mä olin puhumassa. Ai kauhee, mulla on tässä neuleessa reikä. Ostin tän viime syksynä Lindexistä, ja oon käyttänyt tätä koko talven, tää on niin mukava, tällainen löysä ja harmaa. Ei silleen kaikki makkarat näy. Me ollaan kyllä menossa Seijan kanssa Anna Perhon seminaariin, jossa kerrotaan, miten laihdutetaan viisi kiloa. Niinku ihan helposti ja pysyvästi.

Niin, suomalainen nainen on mun mielestä, se on rehellinen ja aito... Ootas, mä vastaan tähän, se on mun mies. ”Moi kulta? Ai missä on Veetin sukat. Ne on siellä Veetin sukkalaatikossa Veetin vaatekaapissa. Muistaksä mikä Veetin vaatekaappi on? Se on siellä Veetin huoneessa se korkea Ikean kaappi, jonka mä Seijan kanssa kokosin viime kesänä sillä aikaa, kun sulla oli se poikien golf-, mökki- ja festarireissu. No joo, on se mahollista, että sä et koskaan aiemmin nähnyt sitä, mutta se on sen huoneen korkein kaappi. Puspus, kulta kyllä sä löydät.”

Ai kauheeta, anteeks kauheesti, mä laitan tän puhelimen nyt pois.

Niin, se suomalainen nainen. Tää on aika vaikee, kun toisaalta me ollaan ihan kauheen erilaisia kaikki, yksilöitä. Niin kuin Tommy Hellsten sanoi jossain haastattelussa, että minullakin on oikeus minun tunteisiin. Vai oliko se joku muu? Joka tapauksessa tunteista pitäisi mun mielestä puhua enemmän ja ottaa ne huomioon, niinku esimerkiksi vanhustenhoidossakin... No taas se soi, mun on vastattava, tää on mun äiti. ”No, joo, mä oon matkalla sinne jo. Olen ihan vartin päästä siellä. Pesen sitten ne ikkunat ja käydään apteekissa. Joo, joo, heippa.”

Joo, mun pitää siis nyt lähteä menemään, mutta jos mä ajattelisin jotain, mikä yhdistää kaikkia suomalaisia naisia, niin se on kyllä se, että me kaikki kaivataan tosi kipeästi arkeen uusia broilerisuikalereseptejä.

Lue lisää:

Suomessa elokuvat katsotaan hiljaa ja hievahtamatta. Piste.

Kolmekymppinen! Tässä 5 merkkiä, että olet vanhempi kuin luulit

Latteäitisodan veteraani muistelee

Anna Perho punnitsee ainoastaan mahdollisuuksiaan ottaa toinenkin glögi. Kuva: Juha Salminen

Anna Perho heitti vaakansa kaatopaikalle – ja sai rauhan.

Viitisen vuotta sitten osallistuin projektiin, jossa testattiin kehonkoostumusmittareita. Mittarit ovat niitä vempaimia, joita ostetaan Sirkka-tädille joululahjaksi, kun mitään muutakaan ei keksitä. Niillä leikitään aattoiltana, ja sitten ne muuttuvat osaksi muovipyörrettä, joka lopulta tukehduttaa meidät kaikki.

Härveli sylki ulos joitain lukuja, joita projektin asiantuntija sitten arvioi. Tuomio oli tyly: olin läskistyvä toljake, jonka pitäisi tehdä ”täydellinen elämänmuutos”.

Olin ensin surullinen ja turhautunut. Kaikki nämä vuodet jumpassa, ja tässä tulos. Mitä väliä millään on?

Mutta mitä pidempään ajattelin ravintoshamaanin narinaa, sitä kiukkuisemmaksi tulin. Muistin Pekka Hiltusen kirjan Iso, jossa lihava nainen tuhoaa vaakansa kerran vuodessa manifestinä painovaatimuksia vastaan.

Pitää pysyä polulla, ja kun lipsahtaa, niin pitää vain palata rivakasti takaisin.

Katselin koostumusmittareita. Niiden harmaat näytöt näyttivät Muumilaakson Mörön silmiltä. Pienessä ohjekirjasessa muistutettiin suomeksi, ruotsiksi, hollanniksi ja urduksi, että tulokset ovat viitteellisiä, ja että jos koet epämääräistä oirehdintaa, hakeudu lääkäriin.

Päätin hakeutua kaatopaikan elektroniikkaromupisteelle, enkä katsonut taakseni.

Aluksi fiilis oli outo. Hakeuduin aamuisin automaattisesti kohti nurkkaa, missä vaaka oli jököttänyt. Muutaman päivän päästä aivojeni autopilotti alkoi uskoa, että vaaka has left the building.

Olen aina vierastanut termiä ”kehon kuuntelu”, koska se tuo mieleen kuvajaisen, jossa tutkitaan omaa naiseuttaan peilin avulla ja keskustellaan siitä Anaïs Ninin hengessä isoissa piirimuodostelmissa. Mutta kuten ihminen vanhetessaan joutuu huomaamaan, takin kääntämiseen ei kuole. Aloin kuin aloinkin kuunnella kehoani.

Ja yllätys, se ei sanonut mitään. Päässäni vallitsi täydellinen rauha, samanlainen hiljaisuus kuin suomalaisessa luentosalissa sen jälkeen kun esiintyjä on kysynyt ”onko täällä ketään vapaaehtoisia”. Ei pihaustakaan.

Aivoni olivat lopettaneet maanisen kalorialgoritmien jauhamisen. Jos huomasin olevani nälkäinen, söin jotain pääsääntöisesti järkevää. Keskityin ensisijaisesti ruuan tarjoamiin fiiliksiin. Syöminen kiinnittyi mielihyvään, ei välttelyyn tai South Beach -dieetin sääntöjen muisteluun.

Tajusin, että syöminen on samanlaista touhua kuin liikunnan harrastaminen: mikään ei koskaan lopu. Pitää pysyä polulla, ja kun lipsahtaa, niin pitää vain palata rivakasti takaisin.

Kun vaa’an lukema lakkasi johtamasta päivän tunnelmaa, pystyin keskittymään muihin asioihin (luin Danten runoutta ja pohdin minuuden rakennetta, eli ehdin olla enemmän Twitterissä ja seurata Good Wifea).

Tänä vuonna osallistuin treeniohjelmaan, jossa kysyttiin painoa. Käväisin nopeasti kuntosalin vaa’alla. Luku oli yhtä kuin nolla, merkityksetön.

Suomi 100 -juhlallisuuksien yllä leijuu outo ankeuden aura. Putsataan se!

Suomi 100 -vuoden katsotuin kotimainen elokuva so far: Kolmanteen kertaan tehty Tuntematon sotilas.

Myydyin elämäkerta: Jere. 42-vuotiaan entisen jääkiekkoilijan summaus kuluneiden vuosien huume- ja muista ongelmista.

Jyräävin tapahtuma: Äärioikeistolainen 612-kulkue, jonka tieltä saavat itsenäisyyspäivänä väistyä niin lapset kuin alpakatkin.

Tätäkö on suomalaisuus vuonna 2017 – taaksepäin katsomista, päihdesekoilujen muistelua ja uusnatsien väistelyä?

Ilo loistaa tässä ilottelussa poissaolollaan. Miten perin suomalaista, kyynikko voisi todeta. Mutta ei olla kyynisiä, ollaan almoja!

Alma aikoo marssia Suomen leijona kaulassa Linnan juhliin. Hänelle leijonariipus on merkki siitä, että on ylpeä kotimaastaan.

Suomen sadannen itsenäisyyspäivän inspiroivin hahmo on popsensaatio Alma Miettinen. Hän aikoo marssia Suomen leijona kaulassa Linnan juhliin. Almalle leijonariipus on merkki siitä, että on ylpeä kotimaastaan.

Alma on nero! Juuri näin meidän kaikkien normaalien ihmisten pitäisi toimia. Ottaa takaisin haltuun suomalaisuuden ikonit, sillä meillehän ne kuuluvat.

Ei siis muuta kuin liput liehumaan, soihdut palamaan, leijonariipus kaulaan ja alpakoita rapsuttamaan. 

Paljon onnea, Suomi! Olet rakas!

Vierailija

Ole kuin Alma! Jokaisen tavallisen suomalaisen kannattaisi ripustaa Suomi-leijona kaulaan

Vierailija kirjoitti: Se on rasistista vain silloin jos sen (niinkuin monen muunkin asian) tekee valkoinen heteromies. Jos saman asian taas tekee nainen tai vähemmistön edustaja se on hienoa, kannatettavaa, uraaurtavaa, rohkeaa ja vaikka mitä. Kaksoisstandardit... Ei, kyllä se on ihan rasisti itse joka sotkee tuon tunnuksen ja rasismin samaan mielikuvaan öyhöämällä ripus kaulassa pöljyyksiään. Ketään muuta ei voi siitä syyttää.
Lue kommentti