Anu Silfverberg on  helsinkiläinen toimittaja  ja kirjailija, joka ei voi  sietää selleriä, populismia  eikä hitaita kävelijöitä.
Anu Silfverberg on helsinkiläinen toimittaja ja kirjailija, joka ei voi sietää selleriä, populismia eikä hitaita kävelijöitä.

Frozenin Elsa on sukua yliluonnollisilla voimilla varustetuille hahmoille, joita pojille on tarjoiltu vuosikymmeniä, kirjoittaa Anu Silfverberg.

Liikutuin kyyneliin kolme kertaa elokuvan aikana.

Se oli erikoista, sillä olin nähnyt sen pätkissä luultavasti noin 47 kertaa itkemättä kertakaan.

Elokuva oli Frozen, loppuunmyyty sing-along-näytös helsinkiläisessä elokuvateatterissa ja teatteri täynnä 4–6-vuotiaita lapsia Disneyn hittielokuvan Elsa-kuningattaren asuissa.

Oikeastaan se oli festivaali: riehaantuneimmat fanit tanssivat valkokankaan edessä. Tapahtumille hurrattiin ja taputettiin spontaanisti. Kun teemabiisi lopputekstien aikana alkoi viimeistä kertaa, osa lapsista nousi seisomaan upottaville tuoleille ja nosti kätensä ilmaan.

Kuka edes kysyy pikkupojalta, mikä on supersankarin tärkein ominaisuus – istuvat trikoot?

Pikkutytöt villinnyttä Frozen-ilmiötä on helppo pilkata umpikaupalliseksi ja tuotteistetuksi. Tottahan se on: tonneittain kimaltavaa krääsää rahdataan kaatopaikoille vielä vuosien päästä. Elokuvan suosiota pohtivat huomioivat senkin, että prinsessoja on jopa kaksi, ja heillä on upeat mekot.

Mutta tämä tulkinta on alentuva ja kertoo enemmän aikuisista kuin leffan faneista.

Nelivuotiaan mielestä päähenkilössä parasta ovat ylivoimaiset taikavoimat. Tietysti. Kuka edes kysyy pikkupojalta, mikä on supersankarin tärkein ominaisuus – istuvat trikoot?

Myös sitä, miksi Elsa on reipasta Anna-siskoaan suositumpi, on ihmetelty, vaikka asiassa ei ole mitään epäselvää. Elsa on supersankari, ja supersankarin tarina on kasvutarina. Ulkopuolisuutta ja muutoksen kokeva hahmo on ilmeinen samastumisen kohde.

Elsa ei ole sukua prinssiä odottaville prinsessoille vaan ennemminkin yliluonnollisilla voimilla varustelluille hahmoille, joita pojille on tarjoiltu vuosikymmeniä. Näissä rainoissa päähenkilö on ulkopuolinen ja outo, mutta selviytyy voittajana, kun oppii hallitsemaan omia voimiaan.

Päähenkilöt saavat kaiken: rakkautta, valtaa, ystäviä, prinsessamekot. Kuin saisi uran ja perheen.

Frozen on pikkutyttöjen kannalta vallankumouksellinen ilmiö. Elokuva lähes hieroo naamaan emansipaatiota. Tarinassa leikitellään pelastavien prinssien traditiolla, mutta asetelma kääntyy päälaelleen ja osoittautuu virheelliseksi.

Sisarten rakkaus voittaa pahan. Elsa on ylivoimainen, itsenäinen ja kypsä. Nuorempi prinsessa Anna on peloton ja hurjapäinen – ja hassu, ominaisuus joka ei ole prinsessoille koskaan kuulunut. Koska loppu on onnellinen, päähenkilöt saavat lopulta kaiken: rakkautta, valtaa, ystäviä, prinsessamekot. Vähän kuin saisi uran ja perheen.

Elokuvateatterissa tunsin liikutusta ja jonkinlaista kateutta. Ei meillä ennen tällaista ollut, ajattelin. Pienten tyttöjen riemu oli ihanaa.

Ensimmäisen kerran murruin, kun satapäinen joukko huusi kuorossa: Taakse jää, taakse jää / enää tyydy en vähempään / taakse jää, taakse jää / myös kiltti tyttö tää!

Kaikki Me Naisten kolumnit voit lukea täältä.

Vierailija

Tämä pikkutyttöjen supersankari saa aikuisen kyyneliin

Jos ei lue kokonaan, eikä ymmärrä edes vähästä lukemastaan mitään, niin kannattaako edes kommentoida? Ai niin, on pakko. Oman heikon itsetunnon yllä pitäminen vaatii sen, että on pakko päästä vähän sivaltamaan henkilökohtaisuuksiin menemällä ja tökkimään kirjoittajaa. Mahdat elää todella ankeaa elämää, pahoittelut siitä.
Lue kommentti

Frida Kahlo -elokuva ei sitten ollutkaan kertomus mahtavan taiteilijan elämästä, vaan yhden pervertikon raivoisa metsästysretki.

Hollywood-tähti Salma Hayek julkaisi eilen The New York Timesissa mielipidekirjoituksen, jonka rinnalla oikeastaan kaikki muut mielipidekirjoitukset kalpenevat. Se on kirjoitettu aiheesta Harvey Weinstein oli minunkin hirviöni. Hayek kertoo elokuvatuottaja Weinsteinin vainonneen häntä sinnikkäästi Fridan kuvauksissa vuonna 2002. 

– En suostunut menemään suihkuun hänen kanssaan. En antanut hänen tulla katselemaan, kun käyn suihkussa. En antanut hänen nuolla minua. En suostunut riisuutumaan toisen naisen kanssa, Hayek kirjoittaa. 

Tiedämme jo aivan liikaa avonaisista kylpytakeista ja viherkasveihin masturboinneista.

Hayek veikkaa, että Weinstein ei kehdannut raiskata häntä sen takia, että Hayek tunsi turhan monta miehen kaveria. Sanattomaksi tuottaja ei silti jäänyt.

– Tapan sinut. Etkö usko, että pystyn siihen? Hayek kertoo Weinsteinin raivonneen tultuaan torjutuksi.

Yli sata naista on tähän mennessä syyttänyt Weinsteinia ahdistelusta, häirinnästä ja raiskauksista. Sinänsä Salma Hayekin, 51, kertomus ei siis ole mitään uutta. Tiedämme jo aivan liikaa avonaisista kylpytakeista, makuuhuoneisiin raahaamisista ja viherkasveihin masturboinneista.

Mikä tässä nimenomaisessa mielipidekirjoituksessa sitten kuristaa kurkkua? Se, että jopa Salma Hayekin on pitänyt kestää moista. Edes hänellä ei ole ollut aseita Hollywoodin voimahahmoa vastaan. Hänen on pitänyt hymyillä ahdistelijansa vieressä yhteiskuvissa ja vaieta kaikesta. Koska muuten ura olisi ollut sitten siinä. Kiva kun kävit!

Weinstein tuottamat elokuvat saivat nyt ihan uuden jälkimaun.

Ja toki riipii myös se, että kerrankin kun naisohjaaja on tehnyt vaikuttavan elämäkertaelokuvan legendaarisesta naistaiteilijasta, selviää, että kuvaukset ovat olleet yhtä naistenvihaajan märkää unta. Weinstein muun muassa pakotti Hayekin alastonkohtaukseen toisen naisen kanssa ja Hayek sai hermoromahduksen kameran edessä. 

– En pystynyt lopettamaan itkemistä, oksensin ja kuvaukset jouduttiin keskeyttämään. Otin rauhoittavia. Niiden avulla itku loppui, mutta oksentaminen ei. 

Kerrassaan viehättävää! Ainakin nämä Weinstein tuottamat elokuvat saivat nyt ihan uuden jälkimaun: Pulp Fiction (1994), Smoke (1995). Englantilainen potilas (1996), Will Hunting (1997), Jackie Brown (1997). Rakastunut Shakespeare (1998), Taru sormusten herrasta (2001–2003), Chicago (2002), Lukija (2008), Nine (2009), Kunniattomat paskiaiset (2009) ja Kuninkaan puhe (2011).

Mukavaa elokuvailtaa!

Anna Perho punnitsee ainoastaan mahdollisuuksiaan ottaa toinenkin glögi. Kuva: Juha Salminen

Anna Perho heitti vaakansa kaatopaikalle – ja sai rauhan.

Viitisen vuotta sitten osallistuin projektiin, jossa testattiin kehonkoostumusmittareita. Mittarit ovat niitä vempaimia, joita ostetaan Sirkka-tädille joululahjaksi, kun mitään muutakaan ei keksitä. Niillä leikitään aattoiltana, ja sitten ne muuttuvat osaksi muovipyörrettä, joka lopulta tukehduttaa meidät kaikki.

Härveli sylki ulos joitain lukuja, joita projektin asiantuntija sitten arvioi. Tuomio oli tyly: olin läskistyvä toljake, jonka pitäisi tehdä ”täydellinen elämänmuutos”.

Olin ensin surullinen ja turhautunut. Kaikki nämä vuodet jumpassa, ja tässä tulos. Mitä väliä millään on?

Mutta mitä pidempään ajattelin ravintoshamaanin narinaa, sitä kiukkuisemmaksi tulin. Muistin Pekka Hiltusen kirjan Iso, jossa lihava nainen tuhoaa vaakansa kerran vuodessa manifestinä painovaatimuksia vastaan.

Pitää pysyä polulla, ja kun lipsahtaa, niin pitää vain palata rivakasti takaisin.

Katselin koostumusmittareita. Niiden harmaat näytöt näyttivät Muumilaakson Mörön silmiltä. Pienessä ohjekirjasessa muistutettiin suomeksi, ruotsiksi, hollanniksi ja urduksi, että tulokset ovat viitteellisiä, ja että jos koet epämääräistä oirehdintaa, hakeudu lääkäriin.

Päätin hakeutua kaatopaikan elektroniikkaromupisteelle, enkä katsonut taakseni.

Aluksi fiilis oli outo. Hakeuduin aamuisin automaattisesti kohti nurkkaa, missä vaaka oli jököttänyt. Muutaman päivän päästä aivojeni autopilotti alkoi uskoa, että vaaka has left the building.

Olen aina vierastanut termiä ”kehon kuuntelu”, koska se tuo mieleen kuvajaisen, jossa tutkitaan omaa naiseuttaan peilin avulla ja keskustellaan siitä Anaïs Ninin hengessä isoissa piirimuodostelmissa. Mutta kuten ihminen vanhetessaan joutuu huomaamaan, takin kääntämiseen ei kuole. Aloin kuin aloinkin kuunnella kehoani.

Ja yllätys, se ei sanonut mitään. Päässäni vallitsi täydellinen rauha, samanlainen hiljaisuus kuin suomalaisessa luentosalissa sen jälkeen kun esiintyjä on kysynyt ”onko täällä ketään vapaaehtoisia”. Ei pihaustakaan.

Aivoni olivat lopettaneet maanisen kalorialgoritmien jauhamisen. Jos huomasin olevani nälkäinen, söin jotain pääsääntöisesti järkevää. Keskityin ensisijaisesti ruuan tarjoamiin fiiliksiin. Syöminen kiinnittyi mielihyvään, ei välttelyyn tai South Beach -dieetin sääntöjen muisteluun.

Tajusin, että syöminen on samanlaista touhua kuin liikunnan harrastaminen: mikään ei koskaan lopu. Pitää pysyä polulla, ja kun lipsahtaa, niin pitää vain palata rivakasti takaisin.

Kun vaa’an lukema lakkasi johtamasta päivän tunnelmaa, pystyin keskittymään muihin asioihin (luin Danten runoutta ja pohdin minuuden rakennetta, eli ehdin olla enemmän Twitterissä ja seurata Good Wifea).

Tänä vuonna osallistuin treeniohjelmaan, jossa kysyttiin painoa. Käväisin nopeasti kuntosalin vaa’alla. Luku oli yhtä kuin nolla, merkityksetön.