Anna Perho on nainen, äiti ja ihminen. Hänellä on myös räjäytyslupa. Twitter: @annaperho
Anna Perho on nainen, äiti ja ihminen. Hänellä on myös räjäytyslupa. Twitter: @annaperho

Kun katsoin kirppikselle päätynyttä turhan tavaran kokoelmaa, mietin, onko kyse hyvän tekemisestä vai vahingon kierrättämisestä, Anna Perho kirjoittaa.

Sain kiukkuisen viestin KonMari-aktivistilta. Hän oli suivaantunut twiitistä, jossa vitsailin varomattomasti tämän verrattoman aatteen kustannuksella.

Toisten vakaumuksen pilkkaaminen onkin mautonta, mutta toisaalta mitä voi odottaa kaltaiseltani ihmiseltä, joka on tehnyt tv-ohjelmaa anuksenvalkaisuvoiteista?

Tosiasiassa pidän KonMarin pointeista erittäin paljon, kirjojen tuhoamista ja sitä älytöntä paitojen rullausta lukuun ottamatta. Ihmisellä pitäisi tosiaan olla vain sellaista kamaa, mitä todella, todella rakastaa.

Naiset rakastavat esineitä, joiden sisään voi laittaa esineitä.

Muistan tämän aina, kun katson yöpöydälläni nököttävää, ananaksen muotoista posliinirasiaa. Se on ihana, joskin hyödytön, koska sen sisälle ei oikein mahdu mitään, ja jos mahtuukin, sitä ei saa sieltä ulos. Mutta erään miespuolisen ystäväni sanoin: naiset rakastavat esineitä, joiden sisään voi laittaa esineitä. (Voi itse asiassa olla, että hän lainasi tämän Freudilta.)

Toisaalta Konmari on uskomattoman inspiroiva kirja. Miten tyydyttävältä tuntuikaan viedä kirjaston lahjoitushyllyyn Keke Rosbergin elämäkerta! Tosin kun katsoin hyväntekeväisyyskirppikselle päätynyttä turhan tavaran kokoelmaa, mietin, onko kyse hyvän tekemisestä vai vahingon kierrättämisestä.

Maritus on muotia, mutta tosiasiassa ajatus siitä, että kiiltävä koti takaa hyvän elämän, asettui läntiseen maailmaan jo ensimmäisen maailmansodan päättyessä. Modernin arkkitehtuurin ihanteet ujuttivat mieliimme ajatuksen hyveellisyyden ja alituisen siivoamisen yhteydestä. Lopulta olemme tilanteessa, jossa sisustuslehtiä pitää lukea aurinkolasit päässä ja spontaani ovikellon soitto herättää keskivaikean paniikkikohtauksen, koska olohuoneen pöydällä on muutakin kuin lasimaljakkoon pudotettu limehedelmä.

Silloin koko perhe saattoi huomata energiakenttien voimistuneen!

Kirjailja Will Wiles on verrannut alituista siivoamismaniaa terapiaan. Uskomme puhtauden, järjestyksen ja mielenterveyden kolmiyhteyteen on niin luja, että hinkkaamme neuroottisesti tiskipöytää silloinkin, kun oman fiiliksen kannalta olisi järkevää antautua vaikkapa, noh, roskaviihteelle.

Mielenrauhaa voi tavoitella monenlaisilla siivousmetodeilla. Luin helmikuussa artikkelin, jossa sanottiin ”kodin energiakenttien puhdistuvan”, jos saisin asunnossa aikaan voimakkaan ristivedon ja ripottelisin makuuhuoneen luoteisnurkkaan karkeaa merisuolaa. Suolauksen jälkeen avasin makuuhuoneen ikkunan ja unohdin koko jutun siihen saakka, kun mieheni liukastui suolakiteisiin hyiseksi jäähtyneelle lattialle. Silloin koko perhe saattoi huomata energiakenttien voimistuneen!

Mutta mikä on esine, jota todella, todella rakastan?

Siivoojan auto, joka kiidättää tämän siunatun ammattilaisen kotiini joka toinen perjantai. Toivon, että se kestää ikuisesti.

Lue kaikki Me Naisten kolumnit täältä

Tilaa Me Naisten uutiskirje, saat parhaat juttumme sähköpostiisi joka arkipäivä.

Äippä

Suututin KonMari-aktivistin

Ja itse ainakin marituskirjan luettuani ja siitä itselleni parhaat palat otettuani en ole joutunut siivoamaan läheskään niin usein ja se on niin paljon helpompaa, kuin aikaisemmin. Olen ostanut pelkästää käytettyä tavaraa, mistä oikeasti pidän. Kuluttaminen on vähentynyt 90 %. Asioita ei pidä vaan ottaa niin mustavalkoisesti. Annetaan kaikkien kukkien kukkia!
Lue kommentti
Anna Perho punnitsee ainoastaan mahdollisuuksiaan ottaa toinenkin glögi. Kuva: Juha Salminen

Anna Perho heitti vaakansa kaatopaikalle – ja sai rauhan.

Viitisen vuotta sitten osallistuin projektiin, jossa testattiin kehonkoostumusmittareita. Mittarit ovat niitä vempaimia, joita ostetaan Sirkka-tädille joululahjaksi, kun mitään muutakaan ei keksitä. Niillä leikitään aattoiltana, ja sitten ne muuttuvat osaksi muovipyörrettä, joka lopulta tukehduttaa meidät kaikki.

Härveli sylki ulos joitain lukuja, joita projektin asiantuntija sitten arvioi. Tuomio oli tyly: olin läskistyvä toljake, jonka pitäisi tehdä ”täydellinen elämänmuutos”.

Olin ensin surullinen ja turhautunut. Kaikki nämä vuodet jumpassa, ja tässä tulos. Mitä väliä millään on?

Mutta mitä pidempään ajattelin ravintoshamaanin narinaa, sitä kiukkuisemmaksi tulin. Muistin Pekka Hiltusen kirjan Iso, jossa lihava nainen tuhoaa vaakansa kerran vuodessa manifestinä painovaatimuksia vastaan.

Pitää pysyä polulla, ja kun lipsahtaa, niin pitää vain palata rivakasti takaisin.

Katselin koostumusmittareita. Niiden harmaat näytöt näyttivät Muumilaakson Mörön silmiltä. Pienessä ohjekirjasessa muistutettiin suomeksi, ruotsiksi, hollanniksi ja urduksi, että tulokset ovat viitteellisiä, ja että jos koet epämääräistä oirehdintaa, hakeudu lääkäriin.

Päätin hakeutua kaatopaikan elektroniikkaromupisteelle, enkä katsonut taakseni.

Aluksi fiilis oli outo. Hakeuduin aamuisin automaattisesti kohti nurkkaa, missä vaaka oli jököttänyt. Muutaman päivän päästä aivojeni autopilotti alkoi uskoa, että vaaka has left the building.

Olen aina vierastanut termiä ”kehon kuuntelu”, koska se tuo mieleen kuvajaisen, jossa tutkitaan omaa naiseuttaan peilin avulla ja keskustellaan siitä Anaïs Ninin hengessä isoissa piirimuodostelmissa. Mutta kuten ihminen vanhetessaan joutuu huomaamaan, takin kääntämiseen ei kuole. Aloin kuin aloinkin kuunnella kehoani.

Ja yllätys, se ei sanonut mitään. Päässäni vallitsi täydellinen rauha, samanlainen hiljaisuus kuin suomalaisessa luentosalissa sen jälkeen kun esiintyjä on kysynyt ”onko täällä ketään vapaaehtoisia”. Ei pihaustakaan.

Aivoni olivat lopettaneet maanisen kalorialgoritmien jauhamisen. Jos huomasin olevani nälkäinen, söin jotain pääsääntöisesti järkevää. Keskityin ensisijaisesti ruuan tarjoamiin fiiliksiin. Syöminen kiinnittyi mielihyvään, ei välttelyyn tai South Beach -dieetin sääntöjen muisteluun.

Tajusin, että syöminen on samanlaista touhua kuin liikunnan harrastaminen: mikään ei koskaan lopu. Pitää pysyä polulla, ja kun lipsahtaa, niin pitää vain palata rivakasti takaisin.

Kun vaa’an lukema lakkasi johtamasta päivän tunnelmaa, pystyin keskittymään muihin asioihin (luin Danten runoutta ja pohdin minuuden rakennetta, eli ehdin olla enemmän Twitterissä ja seurata Good Wifea).

Tänä vuonna osallistuin treeniohjelmaan, jossa kysyttiin painoa. Käväisin nopeasti kuntosalin vaa’alla. Luku oli yhtä kuin nolla, merkityksetön.

Suomi 100 -juhlallisuuksien yllä leijuu outo ankeuden aura. Putsataan se!

Suomi 100 -vuoden katsotuin kotimainen elokuva so far: Kolmanteen kertaan tehty Tuntematon sotilas.

Myydyin elämäkerta: Jere. 42-vuotiaan entisen jääkiekkoilijan summaus kuluneiden vuosien huume- ja muista ongelmista.

Jyräävin tapahtuma: Äärioikeistolainen 612-kulkue, jonka tieltä saavat itsenäisyyspäivänä väistyä niin lapset kuin alpakatkin.

Tätäkö on suomalaisuus vuonna 2017 – taaksepäin katsomista, päihdesekoilujen muistelua ja uusnatsien väistelyä?

Ilo loistaa tässä ilottelussa poissaolollaan. Miten perin suomalaista, kyynikko voisi todeta. Mutta ei olla kyynisiä, ollaan almoja!

Alma aikoo marssia Suomen leijona kaulassa Linnan juhliin. Hänelle leijonariipus on merkki siitä, että on ylpeä kotimaastaan.

Suomen sadannen itsenäisyyspäivän inspiroivin hahmo on popsensaatio Alma Miettinen. Hän aikoo marssia Suomen leijona kaulassa Linnan juhliin. Almalle leijonariipus on merkki siitä, että on ylpeä kotimaastaan.

Alma on nero! Juuri näin meidän kaikkien normaalien ihmisten pitäisi toimia. Ottaa takaisin haltuun suomalaisuuden ikonit, sillä meillehän ne kuuluvat.

Ei siis muuta kuin liput liehumaan, soihdut palamaan, leijonariipus kaulaan ja alpakoita rapsuttamaan. 

Paljon onnea, Suomi! Olet rakas!

Vierailija

Ole kuin Alma! Jokaisen tavallisen suomalaisen kannattaisi ripustaa Suomi-leijona kaulaan

Vierailija kirjoitti: Se on rasistista vain silloin jos sen (niinkuin monen muunkin asian) tekee valkoinen heteromies. Jos saman asian taas tekee nainen tai vähemmistön edustaja se on hienoa, kannatettavaa, uraaurtavaa, rohkeaa ja vaikka mitä. Kaksoisstandardit... Ei, kyllä se on ihan rasisti itse joka sotkee tuon tunnuksen ja rasismin samaan mielikuvaan öyhöämällä ripus kaulassa pöljyyksiään. Ketään muuta ei voi siitä syyttää.
Lue kommentti