Aina löytyy niitä tyyppejä, jotka eivät Osaa Käydä Oikein Elokuvissa. Heitä pitää läksyttää.

Japanissa elokuvateatterit ovat high-techiä. Istuimet saa räväytettyä melkein makuuasentoon, ja niiden vierellä on pieni pöytä. Siihen voi laskea vaikka viinilasin, jonka on ostanut hetkeä aiemmin teatterin loungesta.

Latviassa taputetaan, kun pirullinen pääpahis kuolee. Käydään välillä ulkona röökillä, ehkä vastataan puheluun. Mikään ei ole niin justiinsa. Lattia tulvii popparia.

Briteissä leffateattereissa voi litkiä olutta. Mainoksien ja elokuvan välillä on odotteluaikaa. Pissattaa.

Suomessa elokuvateatterikokemus on sääntöjä rakastavan kansansa näköinen. Jokaisella on oma reviirinsä, jolle toinen ei ole tervetullut. Kun valot sammuvat, meillä ollaan hiljaa ja odotetaan. Elokuvaa kunnioitetaan.

Villeimmät taputtavat ensi-illoissa tai elokuvafestivaaleilla leffaelämyksensä jälkeen. Tiukimmat katsovat taputtajia kuin niitä turisteja, jotka antavat kapteenille aplodit onnistuneen laskeutumisen jälkeen. Ei noin, noloa.

Leffassa käyminen on meille helppoa, koska suurin osa toimii samalla tavalla – hillitysti ja nuhteessa, vähän Herran pelossa – mutta aina löytyy soraääniä. Niitä tyyppejä, jotka eivät Osaa Käydä Oikein Elokuvissa. Niitä, joita pitää valistaa, jotta kaikkien loppujen katseluelämys olisi täydellinen.

Vanhana elokuvateatterityöntekijänä ja intohimoisena elokuvissakävijänä minusta on kasvanut sääntöfriikki, joka toivoo salaa, että muut pelaisivat samaa peliä. Näin se menee:

1. Tule elokuviin ajoissa, istu teatterissa kiltisti yli mainosten. Tällä tavalla et järkytä koko muuta katsomoa poukkoillessasi jo istuvien ihmisten syleissä.

2. Käy ennen teatteriin tulemista vessassa. Vähän niin kuin lapsetkin!

3. Jos syöt tai juot jotain, avaa pussisi ja pullosi etukäteen. Älä mässytä! Mieluiten älä syö mitään. Pariin tuntiin. Et kuole, ihan varmasti.

4. Ole ihan hiljaa. Tämä on vaikeinta! Kankaalla tapahtuu kaikkea jännittävää, mutta siltikään ei ole ihan pakko mölytä tai supattaa. Ei edes sille vieressä istuvalle ystävälle. Elokuvan jälkeen saa puhua, annan luvan. Tätä puhumista voi mennä harrastamaan vaikka kapakkaan! Siellä voi sitten toteuttaa myös vielä edessä olevaa kohtaa 10.

5. Älä hajustaudu. Ajattele, että koko muu katsomo on täynnä astmaatikkomummoja, jotka saavat kohtauksen, jos sinä haiset.

6. Ihanaa, että vieressäsi istuu joku rakas, ihana, himottava, mutta yritä pidättäytyä elokuvan ajan suuteloista ja käpälöinnistä.

7. Älä potki edessäsi istuvan selkänojaa. Kyllä se sen tuntee.

8. Pidä kengät jalassa hajuhaittojen takia.

9. Kun elokuva loppuu, älä pinkaise pystyyn ja jää käytävälle pönöttämään niin pitkäksi aikaa, että muutkin varmasti tajuavat, että nyt on sinun mielestäsi aika poistua. Ole ihan rauhassa.

10. Ai niin, ÄLÄKÄ KÄNNÄÄ. Älä sammu. Älä kuorsaa. Älä huuda, mesoa, pidä kännisiä monologeja kesken leffan. Älä ramppaa humalaisena vessassa, pissaa leffakäytävään. Älä tule ulosheitetyksi ja saa porttikieltoa teatteriin. Ajattelen tässä nyt vain sinun parastasi.

Ja tässä vielä bonus oikein kilteille ja kivoille: kerää roskasi. Siis pullo, pussi, popparipahvi. Vie ne roskapönttöön. Siihen pömpeliin, joka on noin kymmenen askeleen päässä sinusta.

Nautinnollista leffakokemusta – ihan jokaiselle!

Kaikki Tätä mieltä -kolumnit löydät täältä.

Lue myös:

Jos katsot tänä vuonna vain yhden elokuvan, katso tämä

Geena Davis tekee elokuvamaailmasta vähän paremman

Näitä elokuvia et ehkä ole nähnyt, mutta sinun pitäisi

Anna Perho punnitsee ainoastaan mahdollisuuksiaan ottaa toinenkin glögi. Kuva: Juha Salminen

Anna Perho heitti vaakansa kaatopaikalle – ja sai rauhan.

Viitisen vuotta sitten osallistuin projektiin, jossa testattiin kehonkoostumusmittareita. Mittarit ovat niitä vempaimia, joita ostetaan Sirkka-tädille joululahjaksi, kun mitään muutakaan ei keksitä. Niillä leikitään aattoiltana, ja sitten ne muuttuvat osaksi muovipyörrettä, joka lopulta tukehduttaa meidät kaikki.

Härveli sylki ulos joitain lukuja, joita projektin asiantuntija sitten arvioi. Tuomio oli tyly: olin läskistyvä toljake, jonka pitäisi tehdä ”täydellinen elämänmuutos”.

Olin ensin surullinen ja turhautunut. Kaikki nämä vuodet jumpassa, ja tässä tulos. Mitä väliä millään on?

Mutta mitä pidempään ajattelin ravintoshamaanin narinaa, sitä kiukkuisemmaksi tulin. Muistin Pekka Hiltusen kirjan Iso, jossa lihava nainen tuhoaa vaakansa kerran vuodessa manifestinä painovaatimuksia vastaan.

Pitää pysyä polulla, ja kun lipsahtaa, niin pitää vain palata rivakasti takaisin.

Katselin koostumusmittareita. Niiden harmaat näytöt näyttivät Muumilaakson Mörön silmiltä. Pienessä ohjekirjasessa muistutettiin suomeksi, ruotsiksi, hollanniksi ja urduksi, että tulokset ovat viitteellisiä, ja että jos koet epämääräistä oirehdintaa, hakeudu lääkäriin.

Päätin hakeutua kaatopaikan elektroniikkaromupisteelle, enkä katsonut taakseni.

Aluksi fiilis oli outo. Hakeuduin aamuisin automaattisesti kohti nurkkaa, missä vaaka oli jököttänyt. Muutaman päivän päästä aivojeni autopilotti alkoi uskoa, että vaaka has left the building.

Olen aina vierastanut termiä ”kehon kuuntelu”, koska se tuo mieleen kuvajaisen, jossa tutkitaan omaa naiseuttaan peilin avulla ja keskustellaan siitä Anaïs Ninin hengessä isoissa piirimuodostelmissa. Mutta kuten ihminen vanhetessaan joutuu huomaamaan, takin kääntämiseen ei kuole. Aloin kuin aloinkin kuunnella kehoani.

Ja yllätys, se ei sanonut mitään. Päässäni vallitsi täydellinen rauha, samanlainen hiljaisuus kuin suomalaisessa luentosalissa sen jälkeen kun esiintyjä on kysynyt ”onko täällä ketään vapaaehtoisia”. Ei pihaustakaan.

Aivoni olivat lopettaneet maanisen kalorialgoritmien jauhamisen. Jos huomasin olevani nälkäinen, söin jotain pääsääntöisesti järkevää. Keskityin ensisijaisesti ruuan tarjoamiin fiiliksiin. Syöminen kiinnittyi mielihyvään, ei välttelyyn tai South Beach -dieetin sääntöjen muisteluun.

Tajusin, että syöminen on samanlaista touhua kuin liikunnan harrastaminen: mikään ei koskaan lopu. Pitää pysyä polulla, ja kun lipsahtaa, niin pitää vain palata rivakasti takaisin.

Kun vaa’an lukema lakkasi johtamasta päivän tunnelmaa, pystyin keskittymään muihin asioihin (luin Danten runoutta ja pohdin minuuden rakennetta, eli ehdin olla enemmän Twitterissä ja seurata Good Wifea).

Tänä vuonna osallistuin treeniohjelmaan, jossa kysyttiin painoa. Käväisin nopeasti kuntosalin vaa’alla. Luku oli yhtä kuin nolla, merkityksetön.

Suomi 100 -juhlallisuuksien yllä leijuu outo ankeuden aura. Putsataan se!

Suomi 100 -vuoden katsotuin kotimainen elokuva so far: Kolmanteen kertaan tehty Tuntematon sotilas.

Myydyin elämäkerta: Jere. 42-vuotiaan entisen jääkiekkoilijan summaus kuluneiden vuosien huume- ja muista ongelmista.

Jyräävin tapahtuma: Äärioikeistolainen 612-kulkue, jonka tieltä saavat itsenäisyyspäivänä väistyä niin lapset kuin alpakatkin.

Tätäkö on suomalaisuus vuonna 2017 – taaksepäin katsomista, päihdesekoilujen muistelua ja uusnatsien väistelyä?

Ilo loistaa tässä ilottelussa poissaolollaan. Miten perin suomalaista, kyynikko voisi todeta. Mutta ei olla kyynisiä, ollaan almoja!

Alma aikoo marssia Suomen leijona kaulassa Linnan juhliin. Hänelle leijonariipus on merkki siitä, että on ylpeä kotimaastaan.

Suomen sadannen itsenäisyyspäivän inspiroivin hahmo on popsensaatio Alma Miettinen. Hän aikoo marssia Suomen leijona kaulassa Linnan juhliin. Almalle leijonariipus on merkki siitä, että on ylpeä kotimaastaan.

Alma on nero! Juuri näin meidän kaikkien normaalien ihmisten pitäisi toimia. Ottaa takaisin haltuun suomalaisuuden ikonit, sillä meillehän ne kuuluvat.

Ei siis muuta kuin liput liehumaan, soihdut palamaan, leijonariipus kaulaan ja alpakoita rapsuttamaan. 

Paljon onnea, Suomi! Olet rakas!

Vierailija

Ole kuin Alma! Jokaisen tavallisen suomalaisen kannattaisi ripustaa Suomi-leijona kaulaan

Vierailija kirjoitti: Se on rasistista vain silloin jos sen (niinkuin monen muunkin asian) tekee valkoinen heteromies. Jos saman asian taas tekee nainen tai vähemmistön edustaja se on hienoa, kannatettavaa, uraaurtavaa, rohkeaa ja vaikka mitä. Kaksoisstandardit... Ei, kyllä se on ihan rasisti itse joka sotkee tuon tunnuksen ja rasismin samaan mielikuvaan öyhöämällä ripus kaulassa pöljyyksiään. Ketään muuta ei voi siitä syyttää.
Lue kommentti