Anna Perho kuuluu sisäpiiriin, jossa vertaillaan kokemuksia ruusukaalin paistamisesta.
Anna Perho kuuluu sisäpiiriin, jossa vertaillaan kokemuksia ruusukaalin paistamisesta.

Miksi, oi miksi, niillä seksikokemuksilla on pakko rehvastella – ne kun ovat harvoin kuulemisen arvoisia, kirjoittaa toimittaja Anna Perho kolumnissaan.

Työskentelin toimistossa, jossa parin työntekijän mielestä hauskinta maailmassa oli puhua jatkuvasti sisäpiirijuttuja niin, että kaikki varmasti kuulivat.

Ummehtuneen sisällön lisäksi heidän verbaalisuutensa sahasi jossain Jallun lukijakirjeiden ja yläasteen vessajuttujen välissä. Koin syvää kiusaantuneisuutta näiden luomakunnan kruunujen puolesta. He olivat panoautismissaan kyvyttömiä huomaamaan sitä vaivaantuneisuutta, jota levittivät ympärilleen kuin kyynelkaasua.

Esimerkkini sankarihahmot ovat miehiä, mutta toki naiset pystyvät varmasti samaan.

Seksillä rehvastelu voi siis olla keino hallita pelkoa ja epävarmuutta.

Yksi syy seksikokemusten kollektiiviseen jakamiseen on statuksen pönkittäminen. Jos oman haippiringin hierarkia rakentuu pippelihohotukselle, mukana on pysyttävä. Lisäksi juoruilu sisältää tärkeää informaatiota koodista; tavasta, jolla tietyssä mikrokulttuurissa toimitaan. Siitä on oltava tietoinen, jotta asema laumassa pysyy tai paranee.

Seksillä rehvastelu voi siis olla keino hallita pelkoa ja epävarmuutta. Tai sitten se on ihan vain puhdasta urpoutta.

Seksijutuille nyrpistely tulkitaan usein jonkinlaiseksi moraaliseksi kannanotoksi. Mutta nyt uutisia kaikille niille, jotka ovat huolestuneita hiekkapimperoista: toisten seksijuttujen kuunteleminen on yleensä yhtä riemullista kuin seuraisi äänensä menettänyttä, ensimmäistä keikkaansa vetävää stand up-koomikkoa. Kiusaantuneisuus ei siis johdu huumorintajuttomuudesta vaan siitä, että kuulijan viihdyttämisen eteen pitäisi tsempata vähän enemmän.

Ja mitä kliinisemmäksi kuvaukset käyvät, sitä enemmän kuulijasta alkaa tuntua, että hän on vankina palsamoituja sisäelimiä esittelevässä Body Worlds -näyttelyssä.

Itse olen kuullut elämässäni tasan yhden superkiinnostavan seksitarinan.

Toisiin ihmisiin kohdistuva epäarvostava ja halveksuva puhe on alkanut ylipäätään kyllästyttää tässä trumpien ja kiemunkien ajassa.

Onko aivan mahdotonta edellyttää, että persoonansa herkimmän alueen toiselle paljastava osapuoli voisi luottaa siihen, ettei hänestä tule kehnoa meemiä?

Tietenkin kaikki juttelevat seksistä kavereidensa kanssa. Mutta kuten sanottua, tarinat ovat harvoin kuulemisen arvoisia.

Itse olen kuullut elämässäni tasan yhden superkiinnostavan seksitarinan, jossa Anaïs Nin kohtasi Teho-osaston. Tarinan pääosassa oli toisistaan villiintynyt pariskunta, traaginen horjahdus, kammottava amputaation uhka ja ryhmä ällistyneitä lääketieteen opiskelijoita.

Jätettäköön loppu mielikuvituksen varaan – ja pidetään se ihan vain siellä.

Me Naisten kaikki kolumnit löydät täältä.

Vierailija

Sinunkin työpaikallasi voi olla haippirinki: 5 analyysia seksillä rehentelijöistä

Noh Anna on näitä b-luokan julkkuja kuten Jari Tervokin. Heillä on joku kummallinen tarve keksiä jotain näppäriä "uudissanoja" tms. Annan kohdalla sen jotenkin ehkä ymmärtää kun se ei ole varsinaisesti mikään erityisen sivistynyt ihminen, mutta Jari Tervolta voisi ehkä jonkinlaista ymmärrystä odottaakin, varsinkin kun hän itsekin kärsii mielenterveyden häiriöistä.
Lue kommentti
4-vuotiaan autistisen lapsen äiti

Sinunkin työpaikallasi voi olla haippirinki: 5 analyysia seksillä rehentelijöistä

Vierailija kirjoitti: Pakko kysyä: mikä kumman panoautismi? On surullista, että autismista on tullut haukkumasana. Kahden autistisen lapsen äitinä sekä autistisen nuoren kanssa työskentelevänä minua häiritsee autismi-sanan väärä käyttö. Luin juuri lehdestä kolumnin, ja tulin kommentoimaan samaa asiaa. Samassa kolumnissa käytetään autismi-sanaa haukkumiseen, ja myöhemmässä kappaleessa selostetaan kuinka toisiin ihmisiin kohdistuva epäarvostava ja halveksuva puhe kyllästyttää. Mieluummin...
Lue kommentti

Koetan kierrättää, ostaa reilun kaupan tuotteita ja kulkea joukkoliikenteellä. Ja silti tunnen syyllisyyttä, kirjoittaa kolumnissaan Ulla Virtanen.

Aina silloin tällöin törmään mainoksiin ja juttuihin yksinäisistä seuraa kaipaavista vanhuksista. Silloin minuun jysähtää yhtäkkinen syyllisyys: miksi en ole pitämässä seuraa isovanhemmilleni? Kunnes saman tien muistan, ettei minulla ole enää isovanhempia ja kohdistan syyllisyydentunteen tuntemattomiin ikäihmisiin.

Menen ruokakauppaan ja mietin, kutsuisinko kassalla asioivan vanhuksen meille kahville. Sitten tajuan sääliväni tuntematonta, joka voi oikeasti olla paraikaa ostoksilla vaikka bilehilepappojen pokeri-iltaa varten. Mistäs minä tiedän. Tämä pappaparka muuttuu minun syyllisyydentuntoni ilmentymäksi. Teoksi hän ei välttämättä muutu, sillä olen kovin arka kysymään vieraalta, mitä kuuluu.

Tunnen oloni syylliseksi, koska olen varma, että feissari ajattelee, että valehtelen.

Syyllisyys iskee myös vastatessani hyväntekeväisyysjärjestön feissarin ”olisiko sulla hetki aikaa” -kysymykseen ”sori, olen jo jäsen”. Tunnen oloni syylliseksi, koska olen varma, että feissari ajattelee, että valehtelen. Kuinka noloa onkaan juosta feissarin perässä ja huutaa ”hei oisko sulla hetki aikaa, haluaisin vain vakuuttaa, että ihan oikeasti olen jo jäsen.”

Syyllisyyttä herättävät myös avustusjärjestöjen arvat, joita postitetaan kotiin. Niitä ostamalla tukee ihmisoikeuksia Kiinassa ja voi voittaa auton. Jos arvoista ei halua maksaa, ne voi palauttaa avaamattomina. Pohdin, voisinko kurkata ensiksi voitinko. Mikäli voitto osuisi kohdalle, maksaisin arvat. Minua kiinnostaa suuresti ihmisoikeuksien parantaminen, ja aivan erityisesti, jos voitan samalla löylysetin.

Vaan sitten syyllisyys huutaa taas mielessäni: Etkö aio maksaa arvasta ennen avaamista? Tai palauttaa niitä avaamattomina? Arvat tuottavat minulle suurta ahdistusta. Päätän olla avaamatta niitä.

Koetan kierrättää, ostaa reilun kaupan tuotteita ja kulkea joukkoliikenteellä. Ja sitten keitän itselleni kapselikahvit. Samalla kun kuuma ihana kahvi valuu kurkusta alas, nousee syyllisyyden puna. Tuhoanko tässä maailmaa yksi kapseliroska kerrallaan? Kuulen jo, kuinka kalat huutavat meressä nimeäni samalla, kun vajoavat saastemutaan. Minulla ei ole mitään käsitystä, miten paljon pahaa oikeasti teen. Tunnen silti varmuuden vuoksi syyllisyyttä.

Syyllisyydentunteen tarkoitus on ohjata ihmistä erottamaan oikea ja väärä. Toki syyllisyyttä voi kantaa myös turhaan, ja pahimmillaan se voi olla lamaannuttava tila. Terveessä mielessä se voi kuitenkin olla keino muistuttaa siitä, että asioita voi muuttaa ja korjata.

Ehkä voisin lahjoittaa hieman enemmän aikaani hyväntekeväisyyteen ja ottaa paremmin selvää ekologisuudesta. Ja ostaa sen löylysetin, ettei tarvitse laskea arpojen varaan.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Vierailija

Terve syyllisyys muistuttaa siitä, että asioita voi muuttaa ja korjata

Jaa-a, tie helvettiin on kivetty... Muutenkin olen itse tuumaillut, että kannattaa viettää aikaa niiden omien vanhustensa vanhempiensa kanssa niin ei tarvitse jälkikäteen miettiä jossain tuherruksissa, että harmi kun ehtivät potkaista tyhjää. Sujuu ehkä tuo luonnollinen poistumakin hieman kepeämmin. Jotenkin sitä silti on mielenkiintoista seurata miten sitä ihminen mietiskelee syvällisesti tai vähemmän syvällisesti ongelmaa joka on ihminen itse, sivuuttaen sen asian kaikenlaiseen hömpötykseen...
Lue kommentti

 Ostitko sinä rontti taas meikkejä sähkölaskurahoilla? 

Piti maksaa lasten päiväkotimaksut, mutta meninkin näköjään sitten manikyyriin. Ups!

Olin matkalla pankkiin keskustelemaan marginaaleista, mutta päädyinkin ostamaan maskaraa. Mitä väliä!

Valtakunnankohauttaja, Väestöliiton parisuhdekeskuksen johtaja Heli Vaaranen nosti niin sanotun talouskissan pöydälle tuoreessa kolumnissaan. Suomalaisissa parisuhteissa muhii epätasa-arvo.

Vaarasen tiedon mukaan suomalaiset naiset eivat kerta kaikkiaan maksa laskuja. 

Nyt kyse ei ole kotitöiden jakautumisesta, vaan uudenlaisesta taloudellisen epätasa-arvon alalajista. Ei, ei siitä, että naiset tienaavat miehiä vähemmän. Tällä kertaa puhutaan miesten harteille jäävästä laskunmaksu-urakasta. Vaarasen tiedon mukaan suomalaiset naiset eivat kerta kaikkiaan maksa laskuja. Jos muistat niin tehneesi, muistat nyt väärin!

– Eniten ihmettelen tätä: miehet maksavat kotitalouden laskut. Joskus yhteiseltä tililtä ja joskus omalta, mutta useimmiten ne ovat miehiä, jotka ottavat kontolleen laskujen maksamisen vaativan ajan ja harmin, Vaaranen päivittelee kolumnissa.

Hänen tietonsa perustuvat ”miesten kanssa käytyihin keskusteluihin”. Tuekseen hän tempaisee myös kuuden vuoden takaisin tasa-arvobarometrin, jonka mukaan vastuu taloudesta jää useammin miehille kuin naisille.

Totta. Voi sen barometrin niinkin tulkita. Suora lainaus kuuluu: Väittämään ”Miehellä on ensisijainen vastuu perheen toimeentulosta” miehet vastasivat naisia huomattavasti perinteisemmin pitäen miestä useammin päävastuullisena kuin naiset.  Suomeksi: Miehet siis kokevat tilanteen näin. 

Koska laskujen maksamisen sukupuolijakaumaa ei Suomessa ole toistaiseksi selvitetty (ihme!), Vaaranen tähyää maailmalta ”kansainvälisiä tutkimuksia ja selvityksiä”.

–  Iso-Britanniassa yksi kolmesta naisesta unohtuu ostelemaan meikkejä rahalla, jota tarvittaisiin laskujen maksuun, Vaaranen iskee lukuja pöytään.

Onneksi naisille ei makseta enempää. Ei luonto kestäisi sitä kemikaalikuormaa.

I beg your pardon?

Perustan väitteeni nyt puhtaasti naisten kanssa käymiini keskusteluihin, mutta tasan nolla prosenttia naisista toimii näin. 

On ihanan virkistävää, että rinnakkain elää monta naisten vinoutunutta rahasuhdetta käsittelevää debattia. Naiset rasittavat miehiä laskunmaksuasioilla ja shoppailevat sekopäinä! Naiset ruikuttavat pienemmistä palkoistaan, vaikka kaikki on hyvin!

Naiset haluavat varmaan enemmän liksaakin vain sen tähden, että saavat haalittua lisää meikkejä. Onneksi naisille ei makseta enempää. Ei luonto kestäisi sitä kemikaalikuormaa. Ja miesten maksutaakka vain kasvaisi, kun heidän pitäisi hoitaa ne erääntyneet yvesrocherin laskutkin.

Anteeksi miehet, anteeksi luonto!

Lähden lisäämään vähän ripsiväriä.

Käyttäjä12223
Seuraa 
Liittynyt19.11.2017

Nainen, rasitatko sinäkin miestäsi etkä maksa laskujasi? Yritä edes!

Just joo. olen kyllä eronnut miehestä, joka ei hallinnut edes omia raha-asioitaan, saati sitten perheen. Lainat maksettiin puoliksi, ja yllätys yllätys, minä hoidin ruokamenot, lasten menot ja osani laskuista. kun ero tuli, onneksi olin huolehtinut avioehdon. Sain ihan kivan kodin, kun talosta kaksi kolmasosaa oli minun. Velkaa toki tuli uudestakin kodista. minä olen olen ainoa, joka avustaa täysi-ikäisiä lapsia heidän ajokorteissaan, takuuvuokrissaan ym. Jaksaa kyllä huvittaa noi Vaarasen...
Lue kommentti