Miksi ihmeessä lahjakkaista naisurheilijoista keskustellessa niin usein nostetaan esiin ulkonäkö pelitaitojen sijaan? 

Maailman lahjakkaimpana tennispelaajana pidetty Serena Williams on pärjännyt hyvin Ranskan Grand Slam -turnauksessa. Eilen Serena voitti Ashley Bargeyn kolmessa erässä (3–6, 6–3, 6–4) ja eteni kolmannelle kierrokselle. Miten hienoa!

Valitettavasti Serenan pelitaitoja enemmän joitain kiinnosti ottelussa ihan muut asiat. Sosiaalisessa mediassa huomio on keskittynyt lähinnä Serenan vaatteisiin.

Serenalla oli ottelussa yllään ihonmyötäinen haalaripuku. Hänellä on ollut pitkään ongelmia veritulppien kanssa, ja tiukka puku parantaa verenkiertoa.

Joidenkin mielestä Serenan asu oli terveyssyistäkin huolimatta vääränlainen. Somessa on viime päivinä pohdittu, onko Serenan haalaripuku tenniksen sääntöjen mukainen. Monet ovat sitä mieltä, ettei nainen voi käyttää tennisareenoilla muuta kuin hametta.

Tenniksen säännöt eivät kuitenkaan erikseen kiellä pitkiä housuja. 

Miksi Serena ei siis olisi saanut vetää niitä päälleen? Senkö takia, että kyllä naisen nyt vain pitää edelleen vuonna 2018 pelata hame päällään?

Maailmaan ei tarvita enää yhtään areenaa, joka kyseenalaistaa naisen oikeuden näyttää omalta itseltään. Hameettomuuden kommentoiminen lähinnä pönkittää kulttuuria, jonka mukaan naisten pitää mahtua tiukasti muottiin.

Valitettavasti ”housukohu” ei ole ensimmäinen kerta, kun Serena on joutunut älyttömien kommenttien kohteeksi. Vuonna 2016 jotkut pöyristyivät siitä, että hänen nänninsä näkyivät urheilutopin lävitse. Toisinaan Serenasta on puhuttu äitipelaajana. Joillekin hänen vartalonsa on liian miehekäs.

Ulkonäöstä, nänneistä ja äitiydestä puhumisen sijaan olisi mukavaa, jos naispuolisten urheilijoidenkin kohdalla keskityttäisiin urheiluun itseensä. Serena on yksi maailman parhaista urheilijoista, ellei jopa paras.

Eiköhän siis keskitytä hänen vaatteidensa sijaan ylistämään hänen taitojaan.

Serenan asu on ihana! Kuva: Christiann Hartmann / Reuters
Serenan asu on ihana! Kuva: Christiann Hartmann / Reuters
Vierailija

Serena Williams on yksi maailman parhaista urheilijoista – eiköhän siis puhuta jostain ihan muusta kuin hänen ulkonäöstään

Tämä saattaa tulla kirjoittajalle yllätyksenä mutta kyllä, urheilulajeilla voi olla hyvinkin tiukat vaatimukset siitä mitä pelikentälle saa päälleen laittaa. Ja jos tenniksen säännöissä niin sanotaan niin myös vuonna 2018 naisilla on kentällä hame päällä. Tosin en tunne tenniksen säännöstöä niin hyvin että voisin asian faktana esittää mutta kuitenkin. Ai niin. Ne säännöt koskevat kyllä miehiäkin. Eivät ne ole samoja mutta kyllä miehilläkin pukeutumissäännöt urheilussa on.
Lue kommentti

Suomalainen katukuva vilisee tatuointeja, ja moni jaksaa haukkua niitä suureen ääneen. Miksi juuri tatuointeja pidetään suurimpana tyylisyntinä ja niiden perusteella tehdään tulkintoja tuntemattomista ihmisistä?

Oli itsellä ihossa mustetta tai ei, monelle meistä tatuointi ei ole vain tatuointi. Ajatellaan, että jos antaa kuvioida ihoonsa jotain pysyvää, siihen on liityttävä jotain suurta ja merkityksellistä. Monella tatuoinnin ottajalla liittyykin.

Ehkä siksi tatuoinnin nähdessään on niin helppoa siirtyä suoraan johtopäätöksiin. Tuorein esimerkki on noin viikon takaa Ensitreffit alttarilla -ohjelmasta. Tulevan vaimonsa vasta tavanneen Heikin katse tarkentui nopeasti tatuointeihin, jotka hääpuku paljasti.

Miina vaikutti eri tyyliseltä siinä heti ensi hetkillä. Ehkä persoonallisuudeltaan, ulkonäöltään, tatuoinneiltaan. Ehkä semmosia epäilyksen tunteita tuli, Heikki totesi Miinasta.

Heikin puolustukseksi on toki sanottava, että samassa jaksossa hän myös analysoi olevansa sellainen tyyppi, joka herkästi tuomitsee ihmiset ensivaikutelman perusteella. Se kertonee, että Heikki muistutti itseään ohjelman ideasta: ole avoin ja anna toiselle mahdollisuus.


Tatuointi ei välttämättä ole kuva, joka kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Sitä tosiaan toivoisi sekä Heikiltä että kaikilta muilta tatuointeja arvostelevilta. Suomessa tatuointeja näkyy todella paljon, ja vähintään yhtä äänekästä on niiden haukkuminen. Jälkimmäinen ei tee ihmisestä yhtään parempaa tai tyylikkäämpää.

Tatuointi voi olla kuin osa persoonallisuutta. Se voi myös olla vain kuva, joka sattuu miellyttämään kantajaansa. Tai sitten se voi olla etelänlomalla otettu, parissa vuosikymmenessä jo venähtänyt ja haalistunut muisto. Tulipa hankittua, joten roikkukoon mukana. Vähän kuin se jo nuhjaantunut sohva tai kallis mutta vähän oudon värinen neulepaita, jonka osti ajatellen, että tämä on hyvä valinta vuosiksi eteenpäin.

Tatuointi ei välttämättä ole kuva, joka kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Sen taustat selviävät vain, jos kuvan kantaja haluaa niistä kertoa. Ja persoonallisuudestakin on helpompi päätellä jotain, kun ihminen ei ole tälläytyneenä hääeleganssiin. 

Kenenkään pystyvyyttä tai elämäntilannetta ei pidä arvioida kodin perusteella. Kauniissakin kodissa voi asua onneton ihminen, kirjoittaa toimittaja Milla Kukkonen. 

Rento pellossa elelijä, jonkun mielestä jopa sottapytty. Sellainen olen aina ollut. 

Nuoruudessani vanhempani päivittelivät viikoittain, miten huoneeseeni pääsee sisälle asti. Lattia oli vuorattu tavaroilla niin, että jalansijaa oli kieltämättä vaikea löytää. Nykyään omistan vähemmän roinaa, joten tilanne on hieman parempi. Siistiksi harva minua siltikään kutsuu.

Leväperäisestä siisteyskäsityksestäni huolimatta tietyssä mielentilassa sisuksistani kuoriutuu todellinen kodinhengetär. Sellainen tyyppi, joka viikkaa pikkuhousutkin pystyyn.

Ahdistuneena petaan pedin jämptisti. Stressaantuneena tuolien selkänojilla ei riipu vaatteita. Surullisena tiskipöytä kiiltää. Kun jaksamiseni on niin äärirajoilla, etten pysty nukkumaan, löydän sydämestäni rakkauden sinipiikaa kohtaan.

Siistiä kotia on pitkään pidetty kunnon kansalaisen mittana, totesi ammattijärjestäjä Ilana Aalto Helsingin Sanomissa. Ihmisillä on tapana arvioida toisiaan kotien kautta. Kunnollinen ihminen elää siivossa kodissa; sottapyttyn elämä lienee siis muuta kuin kunnollista. Myös viranomaiset mittaavat ihmisen kykeneväisyyttä kodin kautta.

”Tutkimusten mukaan esimerkiksi huoltajuus- ja huostaanottotilanteissa sosiaaliviranomaiset kiinnittävät huomiota kodin siisteyteen eli niin tavallaan mitataan myös vanhemman pätevyyttä”, Aalto kertoo HS:lle.

Murtumisen partaalla kodista huolehtiminen valaa tunteen siitä, että huh! Ainakin voin hallita tätä kotia.

Jos hakeutuu masennuksen takia vastaanotolle, ei ole epätavallista joutua vastaamaan siihen, kuinka kodinhoito luonnistuu. Terveydenhuollon piirissä sitä, ettei jaksa hoitaa kotiaan, pidetään yhtenä merkkinä toimintakyvyn alenemisesta.

Omalla kohdallani homma menee päinvastoin. Murtumisen partaalla varmaotteinen kodista huolehtiminen valaa tunteen siitä, että huh! Ainakin voin hallita tätä kotia. Lisäksi se antaa valheellisen vakuutuksen siitä, että hyvinhän mä vedän. Ei hätää, minähän jaksan siivotakin! Muuta en aina ole sitten jaksanutkaan. 

Jokaisen sotkulla on syynsä. Syy voi olla synkkä, kuten sairaus, suru tai ero. Mutta voi sotkun takana olla jotain arkista ja ihanaakin: kiirettä, ruuhkavuosia tai juhlimista.

Kun minulla menee mukavasti, tiskivuori notkuu, peti on mytyssä, eivätkä pyykit löydä tietään kuivaustelineestä kaappiin. Kaiken rullatessa lähden nimittäin kaikista mieluiten kavereiden kanssa kaljalle, harrastan tai luen. Siivoaminen nousee vihoviimeisenä mieleeni.

Jokainen koti kertoo jotain asukistaan, mutta kaikkea puitteet eivät voi koskaan paljastaa. Koti ei ole ihmisen sielun peili. Siksi ei ole mistään kotoisin vetää johtopäätöksiä ihmisen pystyvyydestä tai elämäntilanteesta pelkän sotkun tai siivon perusteella. Moinen johtaa ainoastaan siihen, että ihmiset häpeilevät ihan normaaleja, vähän tuhnuisia kotejaan.

Todellisuudessa siisti ja sievä koti ei ole mikään meriitti. Sekin on loppupeleissä vain koti.