Kutsuisitko miehen morsiussaunaasi, kysyy Emmi Laukkanen.

Olen juhlinut tänä keväänä kaksia polttareita. Kumpiinkin on osallistunut ainoastaan naisia. Juhlat ovat olleet ikimuistoiset, mutta sukupuolijakauma on herättänyt kysymyksiä. Eikö maailma ole vielä 2010-luvullakaan valmis sekapolttareille?

Ymmärrän hyvin, jos naisten skumpparingin ainoa mies tuntee olonsa orvoksi. Mutta eikö ole loukkaavaa olla antamatta hänelle edes tilaisuutta viihtyä? En usko, että kumpienkaan polttareiden tunnelma olisi vaivaantunut, vaikka seuraan olisi liittynyt pari miespuolista ystävää.

Ehkä sukupuoliroolittuneet polttarit ovat vain heterosuhteiden vitsaus. Eihän heteronormatiivinen hääperinne ole muutenkaan vapaa sukupuolirooleista.

Keksin nais- ja miespolttareille yhden kelvollisen syyn. Se on yksinkertainen: kaikki morsiamen tai sulhasen lähimmät ystävät nyt vain ovat samaa sukupuolta hänen kanssaan. Kukaan tuskin haluaa olla polttareiden kiintiömies tai kiintiönainen.

Kaikki muut vuosien saatossa kuulemani perustelut ovat syystä tai toisesta ontuneet.

Tekosyy 1: Sauna. Menee hankalaksi, kun kaikki eivät pääse morsiussaunaan samaan aikaan.

Tämä on tekosyistä hatarin. Kaatuuko maailma, jos lauteilla kohtaa vastakkaisen sukupuolen edustajan? Tai särkyykö tunnelma, jos polttariseurue hajaantuu tunniksi eri pukuhuoneisiin? Jos kummankin sukupuolen edustajia on useampi, kukaan ei joudu saunomaan yksin omalla puolellaan. Kaupan päälle villi idea: polttarit ilman saunaa.

Tekosyy 2: Mustasukkaisuus. Herranen aika, ties mitä voi sattua, jos miehet ja naiset päästetään yöpymään keskenään!

Jos puoliso on niin mustasukkainen, että vastakkaista sukupuolta edustavilta ystäviltä on evättävä pääsy polttareihin, suhteessa lienee jotain muutakin pielessä.

Tekosyy 3: Eksät. Entisten heilojen ruotiminen ei sovellu vastakkaisen sukupuolen korville.

Ehkä siinä tapauksessa, jos kutsutut ovat itse näitä ruotimisen kohteeksi joutuvia eksiä. Puhua voidaan silloinkin, ehkä astetta hienovaraisemmin. Jos eksä on niin hyvä ystävä, että hänet halutaan polttareihin, välit kestänevät myös suhteen (lempeän) julkisen puimisen.

Tekosyy 4: Traditio. Polttarit ovat perinne, jota on tarpeetonta uudistaa. Mitä häistäkään tulisi ilman morsiamenryöstöä ja sukkanauhan etsintää?

Näin on aina ollut ja tulee aina olemaan -perusteluun vetoaminen on ankeaa ja absurdia. Jos häitäkään ei vietetä samoin kuin vuosikymmeniä sitten, miksi polttareita pitäisi?

Jos minä menen joskus naimisiin, antakaa minulle polttarit, joihin kutsutaan kaikki lähimmät ystäväni riippumatta siitä, mitä sukupuolta he ovat. Jos se vaatii morsiussaunasta luopumista, olen valmis uhrautumaan.

Lue lisää:

Näin Nasima Razmyar yllätettiin polttareissaan – katso hauska video!

Tällaiset ovat suomalaiset polttarit – neljä viidestä juo alkoholia

10 kuuminta uutta häätrendiä maailmalta

On aika hemmetin vaikeaa rakastaa kroppaa, joka paisuu yhden syksyn aikana lähes seitsemän kiloa.

Kuten useimmat tuntemani naiset, olen ollut ulkonäkööni tyytymätön noin kahdeksanvuotiaasta. Nyt olen oppinut, etten saisi olla. Olisi trendikkäämpää syleillä näitä ainutkertaisia muotojani ja arvostaa sitä, mihin kehoni pystyy, ei sitä, miltä se näyttää.

Kanankakat. Siitä on kehopositiivisuus kaukana, kun yhden syksyn aikana lihoo lähes seitsemän kiloa. Yhtään ei tee mieli syleillä näitä entisten kurvien päälle kasvaneita uusia kurveja. Ne tarkoittavat, että saan kantaa taas läjän lempifarkkuja ja hintavia ulkovaatteita kirppiskeräykseen.

Paisuminen tuntui lisäksi epäreilulta. Syksyn ajan olin treenannut enemmän kuin ikinä, noin neljästi viikossa. En mässäillyt, mutta ehkä juoksukoulu kasvatti ruokahaluani samaan tahtiin kuin lähestyvät nelikymppiset hidastivat aineenvaihduntaani. (Vai hidastivatko sittenkään? Taas yksi asia, josta niillä mokomilla on kiistanalaisia näkemyksiä.)

Hetken sain kyllä uskoteltua itselleni, että lisäkilot ovat vain lihasmassaa. Ehkä viidesosa niistä onkin.

 

”Muinoin, kun vielä verhouduimme mammutinnahkoihin, 38-vuotias nainen oli lähinnä biojätettä. Minun kehoni ei ole.”

Ironista on, että biologian puolesta voisin olla kehooni aika tyytyväinen. Muinoin, kun vielä verhouduimme mukavasti väljiin mammutinnahkoihin emmekä pillifarkkuihin, 38-vuotias nainen oli lähinnä biojätettä. Minun kehoni ei ole.

Se jaksaa juosta kympin ja hiihtää kaksi. Se kyykkää neljä tuntia putkeen (suppilovahveroiden perässä, ei muuten), kiipeää leikkipuistossa hämähäkinverkon huipulle ja nostaa kymmeniä kiloja suorille käsille. Se on tehnyt lähes tyhjästä, synnyttänyt ja ruokkinut kolme uutta ihmistä. Loistokapine oikeastaan.

Saan kai silti vähän surra sitä, minkä olen menettänyt? Nimittäin luottamukseni siihen, että reippaasti liikkumalla ja fiksusti syömällä pysyn sen näköisenä kuin toivon.

”En aio olla loppuelämääni pussikeittodieetillä tai tuplata treenimäärääni nykyisestä, joten näillä mennään.”

Kun kehopositiivisuus tuntuu liian vaikealta, treenaan kehorealismia. En aio olla loppuelämääni pussikeittodieetillä tai tuplata treenimäärääni nykyisestä 3-4 kerrasta viikossa, joten näillä mennään. En ehkä enää koskaan mahdu siihen 38-kokoiseen ruusumekkoon, jossa muutama vuosi sitten juhlin veljeni häitä, mutta voin ostaa uuden ja yhtä kauniin, kokoa 42.

Ei kehoaan tarvitse joka päivä niin ylenpalttisesti rakastaa, mutta sen kanssa kannattaa tulla toimeen. Tämän minäkin yritän muistaa – myös sitten, kun (yllättävän pian) kroppani lakkaa olemasta biologinen loistokapine.

Kysely

Oletko tyytyväinen ulkomuotoosi?

Koetan kierrättää, ostaa reilun kaupan tuotteita ja kulkea joukkoliikenteellä. Ja silti tunnen syyllisyyttä, kirjoittaa kolumnissaan Ulla Virtanen.

Aina silloin tällöin törmään mainoksiin ja juttuihin yksinäisistä seuraa kaipaavista vanhuksista. Silloin minuun jysähtää yhtäkkinen syyllisyys: miksi en ole pitämässä seuraa isovanhemmilleni? Kunnes saman tien muistan, ettei minulla ole enää isovanhempia ja kohdistan syyllisyydentunteen tuntemattomiin ikäihmisiin.

Menen ruokakauppaan ja mietin, kutsuisinko kassalla asioivan vanhuksen meille kahville. Sitten tajuan sääliväni tuntematonta, joka voi oikeasti olla paraikaa ostoksilla vaikka bilehilepappojen pokeri-iltaa varten. Mistäs minä tiedän. Tämä pappaparka muuttuu minun syyllisyydentuntoni ilmentymäksi. Teoksi hän ei välttämättä muutu, sillä olen kovin arka kysymään vieraalta, mitä kuuluu.

Tunnen oloni syylliseksi, koska olen varma, että feissari ajattelee, että valehtelen.

Syyllisyys iskee myös vastatessani hyväntekeväisyysjärjestön feissarin ”olisiko sulla hetki aikaa” -kysymykseen ”sori, olen jo jäsen”. Tunnen oloni syylliseksi, koska olen varma, että feissari ajattelee, että valehtelen. Kuinka noloa onkaan juosta feissarin perässä ja huutaa ”hei oisko sulla hetki aikaa, haluaisin vain vakuuttaa, että ihan oikeasti olen jo jäsen.”

Syyllisyyttä herättävät myös avustusjärjestöjen arvat, joita postitetaan kotiin. Niitä ostamalla tukee ihmisoikeuksia Kiinassa ja voi voittaa auton. Jos arvoista ei halua maksaa, ne voi palauttaa avaamattomina. Pohdin, voisinko kurkata ensiksi voitinko. Mikäli voitto osuisi kohdalle, maksaisin arvat. Minua kiinnostaa suuresti ihmisoikeuksien parantaminen, ja aivan erityisesti, jos voitan samalla löylysetin.

Vaan sitten syyllisyys huutaa taas mielessäni: Etkö aio maksaa arvasta ennen avaamista? Tai palauttaa niitä avaamattomina? Arvat tuottavat minulle suurta ahdistusta. Päätän olla avaamatta niitä.

Koetan kierrättää, ostaa reilun kaupan tuotteita ja kulkea joukkoliikenteellä. Ja sitten keitän itselleni kapselikahvit. Samalla kun kuuma ihana kahvi valuu kurkusta alas, nousee syyllisyyden puna. Tuhoanko tässä maailmaa yksi kapseliroska kerrallaan? Kuulen jo, kuinka kalat huutavat meressä nimeäni samalla, kun vajoavat saastemutaan. Minulla ei ole mitään käsitystä, miten paljon pahaa oikeasti teen. Tunnen silti varmuuden vuoksi syyllisyyttä.

Syyllisyydentunteen tarkoitus on ohjata ihmistä erottamaan oikea ja väärä. Toki syyllisyyttä voi kantaa myös turhaan, ja pahimmillaan se voi olla lamaannuttava tila. Terveessä mielessä se voi kuitenkin olla keino muistuttaa siitä, että asioita voi muuttaa ja korjata.

Ehkä voisin lahjoittaa hieman enemmän aikaani hyväntekeväisyyteen ja ottaa paremmin selvää ekologisuudesta. Ja ostaa sen löylysetin, ettei tarvitse laskea arpojen varaan.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Vierailija

Terve syyllisyys muistuttaa siitä, että asioita voi muuttaa ja korjata

Jaa-a, tie helvettiin on kivetty... Muutenkin olen itse tuumaillut, että kannattaa viettää aikaa niiden omien vanhustensa vanhempiensa kanssa niin ei tarvitse jälkikäteen miettiä jossain tuherruksissa, että harmi kun ehtivät potkaista tyhjää. Sujuu ehkä tuo luonnollinen poistumakin hieman kepeämmin. Jotenkin sitä silti on mielenkiintoista seurata miten sitä ihminen mietiskelee syvällisesti tai vähemmän syvällisesti ongelmaa joka on ihminen itse, sivuuttaen sen asian kaikenlaiseen hömpötykseen...
Lue kommentti