Miina Supinen on helsinkiläinen kirjailija ja toimittaja, joka  kokeilee kaikkea ainakin kerran. Twitter: @MiinaSupinen
Miina Supinen on helsinkiläinen kirjailija ja toimittaja, joka kokeilee kaikkea ainakin kerran. Twitter: @MiinaSupinen

Miten pääset minilomalle? Vaella kotikaupunkisi tuntemattomiin osiin, kehottaa Miina Supinen.

Töihin, kauppaan, kotiin. Jos arjen kulkureiteistä piirtäisi gps-kartan, sama rinkula toistuisi päivittäin. Välillä rinkulasta työntyisi pieniä väkäsiä jumppasalille, kantakahvilaan tai kaverin luo. Nekin ovat aina samat.

Rutiineissa on oma kauneutensa. Ne luovat turvaa ja jatkuvuuden tuntua. Mindfulnessin harrastajat kehottavat keskittymään arkikokemuksiin kuin ensi kertaa. Mutta ei voi mitään – joskus arki puuduttaa niin, että sen vetää läpi puolinukuksissa. Silloin tarvitaan virkistävä miniloma.

Matkailija kulkee auki ja aistit valmiina.

Matkailija kulkee auki ja aistit valppaina. Vieraan maan metropoleissa kaikki on kiehtovaa ja romanttista. Jokainen pienikin aistimus piirtyy mieleen kirkkaana. Kotiin palaa virkistynyt olento, joka näkee tutut kuvionsa kuin uusin silmin.

Uudet silmät saa lähempääkin. Tuntemattomat maisemat sijaitsevat aivan tuttujen reittien vieressä. Niille vain täytyy hoksata lähteä. Hylätyt talot, sivukadut, tontit ja joutomaat tarjoavat uusia ja outoja näkyjä, salaperäistä kauneutta ja yllättäviä yksityiskohtia.

Kirjailija ja urbaani seikkailija Jukka Laajarinne kirjoittaa Tiloissa-esseekokoelmassa kiinnostavasti kaupunkien arkkitehtuurista. Valot ja ruutukaavat ohjaavat kaupunkilaisten askeleita. Meitä paimennetaan kauppapaikoille ja sinne, missä muutkin ihmiset ovat. Se on eräänlaista massojen hallintaa.

Omien reittien etsiminen on kapinaa, lavealta tieltä poikkeamista. Monet urban exploring -harrastajat rikkovat mielellään pikkuisen lakia. He murtautuvat hylättyihin tehtaisiin, autiotaloihin ja viemäreihin ja postaavat kuvia kielletyiltä reissuiltaan. Pääsy kielletty -kyltti on heille kuin houkutin.

Autioituneisiin kaupunkitiloihin liittyy myös vaaran tuntua. Millaista sakkia varjoissa vaanii? Saako siellä edes olla?

Todellisuudessa läheskään kaikki sivupolut ja joutomaat eivät ole kiellettyjä, saati vaarallisia. Haurainkin mummeli voi lähteä turvallisesti tutkimaan niitä.

Entä jos joku huomaa ja tulee kysymään, mitä ihmettä rouva oikein hakee?

Tuntemattomissa kaupunginosissa, joutomailla ja takapihoilla vaeltelua kannattaa kokeilla, vaikka se voi tuntua aluksi oudolta. Katvealueilta löytyy yllättävää kauneutta, kaupunkiluonnon ihmeitä ja runollista tunnelmaa.

Mutta entä jos joku huomaa ja tulee kysymään, mitä ihmettä rouva oikein hakee?

Yksi hyvä keino on ottaa kamera mukaan. Kuvauskohdetta hakiessa katse sitä paitsi tarkentuu uusiin, kiinnostaviin yksityiskohtiin. Maailma ja elämä näyttävät taas uudelta ja tuoreelta.

Viikonloppuna lähdin tutkimusmatkalle omaan kotikaupunkiini. Näin lokkien ja meriharakoiden ilmataistelun, kiipesin kivenlohkareiden päälle ja katselin kauas merelle ja eksyin kahvilaan, jossa näytettiin VHS:ltä Emmanuellea. Ties mitä muuta Helsingistä löytyykään.

Lue kaikki Me Naisten kolumnit täältä.

Anna Perho punnitsee ainoastaan mahdollisuuksiaan ottaa toinenkin glögi. Kuva: Juha Salminen

Anna Perho heitti vaakansa kaatopaikalle – ja sai rauhan.

Viitisen vuotta sitten osallistuin projektiin, jossa testattiin kehonkoostumusmittareita. Mittarit ovat niitä vempaimia, joita ostetaan Sirkka-tädille joululahjaksi, kun mitään muutakaan ei keksitä. Niillä leikitään aattoiltana, ja sitten ne muuttuvat osaksi muovipyörrettä, joka lopulta tukehduttaa meidät kaikki.

Härveli sylki ulos joitain lukuja, joita projektin asiantuntija sitten arvioi. Tuomio oli tyly: olin läskistyvä toljake, jonka pitäisi tehdä ”täydellinen elämänmuutos”.

Olin ensin surullinen ja turhautunut. Kaikki nämä vuodet jumpassa, ja tässä tulos. Mitä väliä millään on?

Mutta mitä pidempään ajattelin ravintoshamaanin narinaa, sitä kiukkuisemmaksi tulin. Muistin Pekka Hiltusen kirjan Iso, jossa lihava nainen tuhoaa vaakansa kerran vuodessa manifestinä painovaatimuksia vastaan.

Pitää pysyä polulla, ja kun lipsahtaa, niin pitää vain palata rivakasti takaisin.

Katselin koostumusmittareita. Niiden harmaat näytöt näyttivät Muumilaakson Mörön silmiltä. Pienessä ohjekirjasessa muistutettiin suomeksi, ruotsiksi, hollanniksi ja urduksi, että tulokset ovat viitteellisiä, ja että jos koet epämääräistä oirehdintaa, hakeudu lääkäriin.

Päätin hakeutua kaatopaikan elektroniikkaromupisteelle, enkä katsonut taakseni.

Aluksi fiilis oli outo. Hakeuduin aamuisin automaattisesti kohti nurkkaa, missä vaaka oli jököttänyt. Muutaman päivän päästä aivojeni autopilotti alkoi uskoa, että vaaka has left the building.

Olen aina vierastanut termiä ”kehon kuuntelu”, koska se tuo mieleen kuvajaisen, jossa tutkitaan omaa naiseuttaan peilin avulla ja keskustellaan siitä Anaïs Ninin hengessä isoissa piirimuodostelmissa. Mutta kuten ihminen vanhetessaan joutuu huomaamaan, takin kääntämiseen ei kuole. Aloin kuin aloinkin kuunnella kehoani.

Ja yllätys, se ei sanonut mitään. Päässäni vallitsi täydellinen rauha, samanlainen hiljaisuus kuin suomalaisessa luentosalissa sen jälkeen kun esiintyjä on kysynyt ”onko täällä ketään vapaaehtoisia”. Ei pihaustakaan.

Aivoni olivat lopettaneet maanisen kalorialgoritmien jauhamisen. Jos huomasin olevani nälkäinen, söin jotain pääsääntöisesti järkevää. Keskityin ensisijaisesti ruuan tarjoamiin fiiliksiin. Syöminen kiinnittyi mielihyvään, ei välttelyyn tai South Beach -dieetin sääntöjen muisteluun.

Tajusin, että syöminen on samanlaista touhua kuin liikunnan harrastaminen: mikään ei koskaan lopu. Pitää pysyä polulla, ja kun lipsahtaa, niin pitää vain palata rivakasti takaisin.

Kun vaa’an lukema lakkasi johtamasta päivän tunnelmaa, pystyin keskittymään muihin asioihin (luin Danten runoutta ja pohdin minuuden rakennetta, eli ehdin olla enemmän Twitterissä ja seurata Good Wifea).

Tänä vuonna osallistuin treeniohjelmaan, jossa kysyttiin painoa. Käväisin nopeasti kuntosalin vaa’alla. Luku oli yhtä kuin nolla, merkityksetön.

Suomi 100 -juhlallisuuksien yllä leijuu outo ankeuden aura. Putsataan se!

Suomi 100 -vuoden katsotuin kotimainen elokuva so far: Kolmanteen kertaan tehty Tuntematon sotilas.

Myydyin elämäkerta: Jere. 42-vuotiaan entisen jääkiekkoilijan summaus kuluneiden vuosien huume- ja muista ongelmista.

Jyräävin tapahtuma: Äärioikeistolainen 612-kulkue, jonka tieltä saavat itsenäisyyspäivänä väistyä niin lapset kuin alpakatkin.

Tätäkö on suomalaisuus vuonna 2017 – taaksepäin katsomista, päihdesekoilujen muistelua ja uusnatsien väistelyä?

Ilo loistaa tässä ilottelussa poissaolollaan. Miten perin suomalaista, kyynikko voisi todeta. Mutta ei olla kyynisiä, ollaan almoja!

Alma aikoo marssia Suomen leijona kaulassa Linnan juhliin. Hänelle leijonariipus on merkki siitä, että on ylpeä kotimaastaan.

Suomen sadannen itsenäisyyspäivän inspiroivin hahmo on popsensaatio Alma Miettinen. Hän aikoo marssia Suomen leijona kaulassa Linnan juhliin. Almalle leijonariipus on merkki siitä, että on ylpeä kotimaastaan.

Alma on nero! Juuri näin meidän kaikkien normaalien ihmisten pitäisi toimia. Ottaa takaisin haltuun suomalaisuuden ikonit, sillä meillehän ne kuuluvat.

Ei siis muuta kuin liput liehumaan, soihdut palamaan, leijonariipus kaulaan ja alpakoita rapsuttamaan. 

Paljon onnea, Suomi! Olet rakas!

Vierailija

Ole kuin Alma! Jokaisen tavallisen suomalaisen kannattaisi ripustaa Suomi-leijona kaulaan

Vierailija kirjoitti: Se on rasistista vain silloin jos sen (niinkuin monen muunkin asian) tekee valkoinen heteromies. Jos saman asian taas tekee nainen tai vähemmistön edustaja se on hienoa, kannatettavaa, uraaurtavaa, rohkeaa ja vaikka mitä. Kaksoisstandardit... Ei, kyllä se on ihan rasisti itse joka sotkee tuon tunnuksen ja rasismin samaan mielikuvaan öyhöämällä ripus kaulassa pöljyyksiään. Ketään muuta ei voi siitä syyttää.
Lue kommentti