"Olen pyrkinyt olemaan puuttumatta netissä kuumiin perunoihin", Jenni Kokander kirjoittaa. Kuva: Juha Salminen
"Olen pyrkinyt olemaan puuttumatta netissä kuumiin perunoihin", Jenni Kokander kirjoittaa. Kuva: Juha Salminen

Jenni Kokanderin on vaikea asettua somessa minkään lipun alle.

Minulle on ollut lapsesta asti itsestään selvää, että olen etuoikeutettu. Äitini oli kansainvälisen hyväntekeväisyysjärjestön palveluksessa, ja osasin jo alle kouluikäisenä selittää, mitä on humanitaarinen työ.

Olin mukana lipaskeräyksissä ja sain istua Neumannin sylissä hyväntekeväisyyskonsertin bäkkärillä.

Muistot mielenosoituksista ovat kirkkaina mielessäni. Rauhanmarsseilla ihmiset kävelivät hiljaa, jotkut itkivät, laulettiin, joku soitti ehkä rumpua. Laskettiin lyhdyt Töölönlahteen, ja niiden mukana universumiin äänetön toive maailmasta, jossa kukaan ei jäisi yksin.

Kun lähetin lelujani kehitysmaiden lapsille, sain muutaman kuukauden päästä katsella vhs-kasetilta, kuinka rekka ajaa hiekkakentälle ja pieni tyttö löytää säkistä nalleni ja hänen äitinsä pukeutuu oman äitini collegepukuun.

Tiedän, olin kermaperse. Minulla oli aitiopaikka katsoa, kuinka hyvää tehdään. En koskaan nähnyt vihaa tai halveksuntaa. Ihmiset keskittivät energiansa paremman maailman rakentamiseen.

Nykyään pelkään mielenosoituksia. En ymmärrä, miksi ihmiset asettuvat tuomareiksi ja viheltävät pilleihinsä. Lapsilla pitää olla peltorit päässä, koska kaikki huutavat.

Sitten on some. Tuntuu että usein on tärkeämpää laittaa itsestään selfie kansalaistorilta kuin osallistua konkreettiseen rauhantyöhön. Kun Nenäpäivänä pistin punanenäkuvan Instagramiin, mietin omiakin motiivejani. Toisaalta, jos oman sädekehän kiillottaminen saa ihmiset toimimaan, onhan se jo puoli voittoa. Jos kakku on leivottu vain kuvaa varten ja mielenosoitukseen osallistutaan, jotta sen voi jakaa somessa, ei maailma siitä tietenkään happane.

Minulle on ollut todella vaikea asettua somessa minkään lipun alle. Olen pyrkinyt olemaan puuttumatta netissä kuumiin perunoihin, vaikka todellisessa maailmassa otankin ärhäkästi kantaa ja ihailen ihmisiä, joilla on rohkeutta lähteä sosiaalisen median myrskynsilmään.

Ehkä juuri henkilökohtaisuutensa vuoksi #metoo on ollut minulle erityisen hankala. Olen ollut hämmentynyt, kun minut on liitetty useampaankin kampanjan Facebook-ryhmään, vaikka mietin edelleen, mikä olisi minulle luonteva tapa osallistua tähän tärkeään asiaan.

Rakkaat siskot, tunnen syvää ja nöyrää kunnioitusta rohkeudestanne avata haavojanne ja uskon, että kampanjalla on globaalisti suuri merkitys. Peräänkuulutan silti oikeutta päättää, millä tavoilla ja foorumeilla kukin yrittää muuttaa maailmaa paremmaksi.

Itse pidän tärkeimpänä opettaa lapsilleni solidaarisuuden ja pasifismin ajatusta, ja lupaan pitää kiinni tavastani postata Facebookiin Liisa Tavin Jäähyväiset aseille vähintään kerran vuodessa.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.