Miina Supinen on helsinkiläinen kirjailija ja toimittaja, joka  kokeilee kaikkea ainakin kerran. Twitter: @MiinaSupinen
Miina Supinen on helsinkiläinen kirjailija ja toimittaja, joka kokeilee kaikkea ainakin kerran. Twitter: @MiinaSupinen

Rauhallista arkea osaa arvostaa vasta jos se katoaa, kirjoittaa Miina Supinen.

”Mitä tapahtui miehelle, joka sai kaiken mitä hän halusi? Hän eli elämänsä loppuun asti onnellisena.”

Näin päättyy elokuva Jali ja suklaatehdas. Gene Wilderin esittämä karkkitehtailija nousee lasihissillä taivaalle ja opastaa seuraajaansa elämäntaidossa.

Vili Vonkan sanoissa on jotakin radikaalia, melkein kapinallista.

Pulmia ratkoessa kuluvat kouluvuodet, työelämä ja perhearki.

Moni rakastaa tietämättään ongelmia. Niihin me olemme tottuneet. Elämä on täynnä pientä ja suurempaa pulmaa, ja niitä ratkoessa kuluvat kouluvuodet, työelämä ja perhearki.

Täydellisen onnellinen tila on melkein pelottava. Mitä silloin pitäisi tehdä? Elämä on liikettä, ja liikkeen loppuminen – sehän tarkoittaa kuolemaa. Rauhallista arkea osaa arvostaa vasta jos se katoaa.

Inspiroivimmat tarinat kertovat aina ylivoimaisten vastuksien voittamisesta, sisäisestä ja ulkoisesta kasvusta. Romanttisissa komedioissa pääpari riitelee aluksi niin, että kipinät lentelevät. Prinssi saa vastaansa lohikäärmeen, Billy Elliott pilkkakirveet ja Rocky Balboan täytyy hikoilla ja juoda raakoja kananmunia.

Sankaritarinoilla on vastineita todellisessakin elämässä. Supermenestyjät ovat usein sitkeitä ihmisiä, jotka rakastavat stressiä ja kukoistavat paineessa. Sana yrittäjä tuntuu kertovan ikuisesta tsemppaamisesta. Yrittäjä ei ole koskaan onnistuja, hän vain pinnistelee, aivan kuin perille tuleminen olisi sopimatonta ja kiellettyä.

Joskus elämässä käy kuitenkin sellainen onni – tai epäonni – että unelma toteutuu. Yhtäkkiä unelmapoikaystävä, unelmakämppä tai unelmaduuni onkin käden ulottuvilla. Start upista tulee pörssiyhtiö tai sekavasta paperinivaskasta bestseller-romaani.

Mitä onnellisen lopun jälkeen tapahtuu? Sitä ei kerrota missään tarinassa.

Mitä onnellisen lopun jälkeen tapahtuu? Sitä ei kerrota missään tarinassa. Alamme kaivata uusia ongelmia ja odottaa menestyjän lankeamista. Pian poptähti, poliitikko tai urheilija tekee virheen ja löytyy sekoilemasta yökerhosta nakit silmillä.

Antiikin kreikkalaiset puhuivat hybriksestä, liian suuresta onnesta, josta seurasi jumalten kosto. Moni arvelee, että menestyjällä on aina kusta päässä, ja hänet on syytä pudottaa pykälää alemmas.

Jos koko elämä kietoutuu yhden tavoitteen saavuttamiseen, maaliin tulo sekoittaa kaiken.

On luultavasti helpompaa olla hyvä häviäjä kuin hyvä voittaja. Voittajan olo on yksinäinen. Kukaan ei halua kuulla hänen murheitaan, eikä yksikään inspiroiva menestysleffa kerro siitä, kuinka onnenpekka nauttii elämästään. Saati sitten se kivitalon kokoinen identiteettikriisi – jos koko elämä on kietoutunut yhden tavoitteen saavuttamiseen, maaliin tulo sekoittaa kaiken.

Kukaan ei tiedä kestävän onnen salaisuutta. Luulen, että se riippuu tapauksesta. Monille meistä onni on uusi temppurata hypittäväksi.

Tuskin Vili Vonkakaan tyytyi mussuttamaan sohvalla karkkia. Arvelen, että hän lähti lentävällä hissillään etsimään uusia seikkailuja.

Lue kaikki Me Naisten kolumnit täältä.

Kiitollinen raskaista syksyn s...

Rakastamme ongelmia, koska olemme tottuneet niihin

Mielenkiintoinen artikkeli, pakko kommentoida 😊 Onni tulee ja menee, onnellinen olo on väliaikaista. Onnea ei ole ilman epäonnea, elämään kuuluu vastoinkäymiset, vaikeudet, raskaat hetket ja ajat sekä ikävätkin tunteet. Lisäksi ihminen ei ole koskaan tyytyväinen. Tyytyväisyys (rauha, hetkessä eläminen) tulee siitä kun on kiitollinen vastoinkäymisistä, vaikeuksista ja raskaista hetkistä. Silloin on hyväksynyt elämän tässä ja nyt kun ottaa kiitollisena vastaan. Elämä on paljon helpompaa ja huomaa...
Lue kommentti

Ei oikein kukaan, näinä päivinä.

Tiedän! Komerot kuuluu siivota jouluksi vain siinä tapauksessa, että aikoo viettää joulunsa komerossa. Niinhän se marttojen perinteinen adventtiohjeistus kuuluu. Sitä varmasti toistellaan tänäkin vuonna.

Ymmärrän, että joulunaluskiireitä on hyvä kohtuullistaa. Ymmärrän, että armoa tarvitaan tässä sekopäisen suorittamisen ajassa. Mutta komeroni, ne eivät ymmärrä! Jos niitä ei edes joulun alla kuulu siivota, milloin sitten? Jos edes marttoja ei kiinnosta kaappieni tilanne, ne jäävät aivan yksin, sotkuisiksi.

”Seiska miikka riittää” on toinen suosittu sanonta. Niin riittää, ja ei nykyään paljon muuta näykään kuin hutiloituja remontteja, irvistäviä saumoja ja puolivillaisia perusteluja.

En ole ajatellut muuttaa jouluksi komerooni, mutta olen alkanut miettiä, asuuko juuri siellä arjen ja pyhän raja. Jos vain imuroin jouluksi, ansaitsenko karjalanpiirakoita ja after eight -kakkua? Jos en juhlavoita joulunalusaikaa erityissiivouksella, pääsenkö oikeaan tunnelmaan?

”Seiska miikka riittää” on toinen suosittu sanonta. Niin riittää, ja ei nykyään paljon muuta näykään kuin hutiloituja remontteja, irvistäviä saumoja ja puolivillaisia perusteluja. Komeroni, olen sinulle velkaa ainakin ysin.

Vierailija

Joulusiivoaminen uhkaa jättää komeron väliin – kuka ajattelisi komeroa?

Njaah, Haidihou voisi viettää joulunsa rusettipäässä joulupaperissa komerossa syöden vaikka niitä kaupasta ostamiaan retkipiirakoita ihan virkistyksen vuoksi tulisella munatahnalla rämpytellen etusormellaan huuliaan lauleskellen joululauluja niin olisi ehkä jotain jutuntynkääkin kun loppiaisena kannettaisiin kuusen kanssa ulos hankeen jäähtymään.
Lue kommentti

Mielenterveyden ongelmista puhuminen ei ole nyyhkyttämistä, oli diagnoosi mikä tahansa. Milloin ymmärrämme lopettaa kiistelyn siitä, kuka sairastaa oikein?

Viime vuosien aikana lievemmät mielenterveysongelmat ovat arkipäiväistyneet. Niistä kehdataan puhua, ne huomioidaan työpaikoilla ja kynnys hakea apua on madaltunut. On hyvä asia, ettei masennuksesta tai burn outista tarvitse enää potea häpeää.

Suomen psykologiliiton puheenjohtaja Tuomo Tikkanen sanoi muutama vuosi sitten Ylelle, että avoimuuden lisääntymisestä voi kiittää muun muassa julkkiksia.

– Julkisuuden henkilöt ovat kertoneet masennus- tai sairastumisjaksoistaan, ja ne kaikki lieventävät sitä pelkoa, jota on tunnettu mielenterveysongelmia kohtaan.

Sitten tulee psykiatri, Kellokosken sairaalan entinen ylilääkäri Ilkka Taipale ja töräyttää Helsingin Sanomien haastattelussa, että Kansallisteatterin Masennuskomedia-näytelmän päähenkilön tarina on ”tyypillistä naistenlehden kansikuvakamaa”.

– ’Minulla oli burn out, mutta minä toivuin’. Se on ihan eri asia, jos kansikuvajulkkikset kertoisivat sairastuneensa skitsofreniaan ja toipuneensa vähän, mutta sairastavansa sitä edelleen, Taipale sanoo Helsingin Sanomille ja jatkaa:

– En pidä siitä, että julkkikset nyyhkyttävät, hän toteaa tehdäkseen asian vielä selkeämmäksi.

”En pidä siitä, että julkkikset nyyhkyttävät.”

Siinäpä kannustava kommentti kaikille mielenterveytensä kanssa kamppaileville! Julkisuuden henkilö, joka on kohdannut mielenterveyden ongelmia ja saanut niihin mahdollisesti myös diagnoosin ja hoitoa, leimataan nyyhkyttäjäksi. Ikään kuin hän valittaisi turhasta. Jos ei tule verta, ei voi sattua.

Taipaleen kommentti on jatkoa aina silloin tällöin päätään nostavalle väittelylle siitä, kenellä on oikeus valittaa ja kuka on tarpeeksi sairas saadakseen kertoa siitä. Kesällä muun muassa pohdittiin, onko Anna-Leena Härkösen uutuusromaanin päähenkilö ”uskottavasti masentunut”, jos hän käy jumpassa ja elämä näyttää päällisin puolin hyvältä.

Taipale on toki oikeassa siinä, että burn out ja skitsofrenia ovat kaksi eri asiaa, ja hän on tärkeällä asialla vaatiessaan, että vaikeasti mielisairaiden sosiaalinen asema pitää saada kuntoon.

Kummastakaan sairaudesta puhuminen ei silti sulje toista pois. Lievempien mielenterveyden ongelmien esiin tuominen ei ole vakavampia ongelmia väheksyvää, mutta Taipale tulee kyllä nyyhkytyskommentillaan väheksyneeksi kaikkia muita mielenterveyden ongelmia paitsi niitä vaikeimpia.

Aika monelle tulee elämässään vaihe, jolloin mielenterveys joutuu koetukselle. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen mukaan joka viides suomalainen sairastuu masennukseen elämänsä aikana. Monella se uusii ja osalla kroonistuu.

Burn out tai raskauden jälkeinen masennus saattaa olla vaikein asia, jonka ihminen joutuu elämässään kokemaan. Vaikka häpeä ei enää niin suuri kuin joskus aiemmin, kynnys hakea apua saattaa silti olla korkea. Nyyhkyttäjäksi leimaaminen ei varsinaisesti auta asiaa.

Burn out tai raskauden jälkeinen masennus saattaa olla vaikein asia, jonka ihminen joutuu kokemaan.

Sillä, että mielenterveytensä kanssa vaikka vain väliaikaisestikin kamppaileva uskaltaa hakea ja saa apua jo varhaisessa vaiheessa, voidaan ehkäistä ongelmien pahenemista ja yhteiskunnalle aiheutuvia kustannuksia.

Mielenterveyden ongelmat ovat edelleen yleisin työkyvyttömyyseläkkeiden syy. Niiden vuoksi myönnettyjen työkyvyttömyyseläkkeiden määrä on kuitenkin vähentynyt kymmenen vuoden aikana kolmanneksella, vaikka masennustilastot voivat edelleen paksusti.

Voikin kysyä, kuinka suuri merkitys on sillä, että mielenterveydestä on viime vuosina viimein alettu puhua avoimemmin ja että lieviä tai ohimeneviäkään ongelmia ei väheksytä?

Sitä paitsi sen burn outin syvimmässä alhossa saattaa auttaa jo pelkästään tieto siitä, että muutkin ovat tästä toipuneet.

Vierailija

Nyyhkyttäjäksi leimaaminen on viimein asia, jota mielenterveytensä kanssa kamppaileva kaipaa

Mielen sairaus on sairaus siinä kuin muutkin, ja on hyvä että siitä puhutaan. Nostan myös hattua jokaiselle joka "tulee kaapista" sairautensa kanssa. Mutta olen siitä Taipaleen kanssa samaa mieltä että iltapäivä- ja naistenlehdet ovat täynnä näitä "tunnettu tähti avautuu: kärsin masennuksesta/unettomuudesta/ahdistuksesta"- juttuja. Monessa jutussa kuitenkin puhutaan ihan muusta kuin sairaudesta, on ollut väsymystä, kiirettä töissä, ikäviä sattumuksia elämässä, jotka sinänsä ovat ihan tavallisia...
Lue kommentti