Onko kesämökkiä pakko omistaa itse? Vuokramökin kanssa mitään ei tarvitse kunnostaa ja huoltaa, mutta kaikki pysyy vuodesta toiseen paikallaan.

Voiko vuokramökkiin kiintyä yhtä syvästi kuin suvun omistamaan kesämökkiin? Voi, ja pitäisikin. Omistusmökki on kallis ja jatkuvaa huolenpitoa vaativa kohde, vuokramökin kanssa pääsee helpommalla.

Oma lapsuudenperheeni vuokraa joka vuosi kesämökin samasta paikasta, samoilta omistajilta Keski-Suomesta. Tänä vuonna jo 40:tä kertaa. Itsekin olen ollut mukana joka vuosi syntymäni jälkeen.

Minulle kesä ei ole kesä ilman ”meidän mökkiä”. Joka vuosi vietämme siellä viikon, joskus lapsuudessani pidempäänkin. Tuttu vuokramökki on laiskalle lomailijalle kuin unelma: mitään ei tarvitse kunnostaa ja huoltaa, mutta kaikki on silti paikallaan.

”On aika hurjaakin, että moni mökki seisoo niin pitkään tyhjillään.”

Kun muut menevät omille mökeilleen työleirille, meidän mökillämme heittäydytään sängylle ja nostetaan jalat kattoon. Suurinta jännitystä päivään tuo munkkirinkilöiden syöminen läheisellä huoltoasemalla. Rentous ja mitääntekemättömyys on kaiken ydin.

Minua ei häiritse ajatus, että kesäpaikkamme omistaa joku muu ja että se on enimmäkseen käytössä ihmisillä, joita en tunne. Silloinhan siitä saadaan täysi hyöty irti. On aika hurjaakin, että moni mökki seisoo niin pitkään tyhjillään.

San Holo

Perheeni on vuokrannut joka kesä saman mökin jo 40 vuotta – yhdestä syystä

Minusta tämä on oikein kannatettava ja hyvä idea. Ei aina tarvitse omistaa. Jos häiritsee samojen kivien ja kantojen tuijottaminen, niin voi aina vuokrata eri kohteen, ja palata sitten myöhemmin siihen tuttuun kohteeseen. Meidän perheellä on ollut onni vuokrata vuosittain edullisia liiton mökkejä, tosin tänä kesänä kiky iski niin kipeästi, että päätimme pitää kaupunkiloman ja säästää pahan päivän varalle.
Lue kommentti
Tuleva Huoleton

Perheeni on vuokrannut joka kesä saman mökin jo 40 vuotta – yhdestä syystä

Juuri minäkin harkitsen oman mökin myymistä- en jaksa enää maksaa mökistä aiheutuvia kuluja ja olen kyllästynyt mökin putsaamiseen ja korjaamiseen. Pidän sinänsä mökkeilystä , mutta haluan lähtiessä laittaa mökin oven kiinni ja poistua ilman huolia . Vuokratessani mökin ostan siihen myös siivouksen jatkossa.
Lue kommentti
Näyttelijä Ulla Virtanen seisoo perässäsi jonossa. Kuva: Juha Salminen

Vaikka ohitus vaikuttaa pieneltä asialta elämässä, se kertoo ihmisestä paljon, Ulla Virtanen kirjoittaa.

Jonotin lentokentällä rahanvaihtoon. Käytössä oli kaksi kassaa ja keskellä yksi jono. Lähellä rahanvaihtopistettä seisoskeli kolme tyyppiä juttelemassa. Jono eteni hyvää vauhtia, ja pian olin jo ensimmäinen jonossa.

Kun toinen kassoista vapautui, porukasta yksi huudahti vaihtavansa rahaa ja spurttasi nopeasti ohitseni kassalle. Suuni loksahti auki. Hän oli ihan selvästi nähnyt jonon.

Tällaisiin asioihin on puututtava heti ennen kuin tilanne menee ohi. Ei kannata lentää Teneriffalle porukan perässä vain kertoakseen siellä, että hei olit sikamainen nilkki! Keräsinkin itseni ja sanoin: ”Etuilitpa ikävästi.” Ohittaja tuhahti jotain vahingosta ja jatkoi asioimistaan. Sanattomana törkeydestä loin tyyppiin inhoavia katseita ja murehdin loppupäivän ihmiskunnan tilaa.

Ihmiskunnan tuhoon on monia syitä, yksi niistä on ohittaminen, tuo itsekkyyden sivuhaara. Ohittaja kuuluu ihmistyyppiin, joka on mielestään tärkeämpi kuin muut ja myös osoittaa sen.

”Minä väittäisin, että kyse on mulkerosta itsekeskeisestä luonteesta.”

Saattaahan joku ohittaa vahingossakin. Itsekin olen joskus etuillut, koska olenhan ajatuksissakulkija, joka kävelee päin tolppia. Mutta en tee sitä tahallani. Vahinko-ohittaja lehahtaa punaiseksi ja pyytelee anteeksi. Ohituspahis ei. Hän saattaa ohittaessaan jopa katsoa silmiin. Mistä nämä tyypit tulevat ja ennen kaikkea, miten he kehtaavat?

Luulen, että taipumus kehittyy jo lapsuudessa. Olin muinoin laivan leikkihuoneessa töissä. Tein kasvomaalauksia, ja lapset jonottivat kiltisti vuoroaan. Yhtäkkiä paikalle tuli äiti, joka laittoi taaperon eteeni istumaan: ”Hän ottaa perhosen”. Ohjasin äitiä jonon hännille, jolloin tämä ärähti: ”Hän on niin pieni, että hänen ei todellakaan kuulu jonottaa!”

Joku sanoisi, että kyse on omansa suojelemisesta, leijonaäidin vaistosta. Minä väittäisin, että kyse on mulkerosta itsekeskeisestä luonteesta.

Tämä selittää myös ison osan maapallomme ongelmista. Vaikka ohitus vaikuttaa pieneltä asialta elämässä, se kertoo ihmisestä paljon. Jos ihminen pistää itsensä toisen edelle niin, että on valmis aiheuttamaan toiselle mielipahaa ja rikkoo samalla yleisiä käytössääntöjä, on sympatian kyky pieni. Toisella ei ole väliä.

Tämä johtaa helposti isompiin ongelmiin. Amerikassa republikaanit eivät halua satsata yleiseen terveydenhuoltoon, koska ”minä ensin, minun rahat”. Miksi minun pitäisi vastata toisten ongelmista? Miksi minun pitäisi välittää siitä, että tuo toinen oli ennen minua jonossa? Minulla on nyt kiire.

Tie parempaan maailmaan vie pienten asioiden kautta. Älä ole itsekäs, älä ohita.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Hurja

Jonossa etuilijat tuhoavat ihmiskunnan

Hienoa, että valvoit järjestystä: en asu Suomessa ja matkustan työni vuoksi paljon. Jonottaminen toimii erinomaisesti Briteissä ja USA:ssa: Suomessa hotellien virkailijat eivät välitä ollenkaan vaikka varmasti ovat tietoisia ‘ohikkaista’ esim hotelliin saavuttaessa tai lähtiessä. Pidän puoleni ja henkilökunta ei mielestäni suhtaudu asiaan asiallisesti- valitettavasti Scandinavit ovat huonoimpia kiire tilanteissa esim: lentokoneissa ottamaan huomioon kanssa ihmiset:
Lue kommentti
Vierailija

Jonossa etuilijat tuhoavat ihmiskunnan

Onkohan Ulla sellainen täysverinen märehtijä jota jää tuollainen asia kalvamaan pitkiksi ajoiksi, ehkä sillä on myös näyttelijöille tyypillinen hyvä muisti ja muistaa tuon etuilijan kymmenenkin vuoden kuluttua alkaen huutaa sille pää punaisena jossain Lidilissä kun näkee sen, että: m***'u ohit minut kuin pullopersesika lentokentän jonossa! johon toinen ehkä vastaa(luultavasti ei kuitenkaan) ai anteeksi koska kun en ollenkaan muista? Ulla: no tanan kele! vuonna 2017! Asiaahan se Ulla silti...
Lue kommentti

Missä viipyvät sankarillisista anopeista kertovat toimintaleffat?

”En todellakaan ole mikään äitipuoli. Ne on ilkeitä.”

Olen kuunnellut puolella korvalla lasten leikkimistä, mutta nyt meinaan kierähtää sohvalta alas. Miten lapsi voi tänä uusperheiden kulta-aikana ajatella ensimmäisenä, että äitipuoli on varmasti vastenmielinen tyyppi?

No, tietysti sen tähden, että klassikkosaduissa äitipuolien kohtalot ovat harvoin olleet niitä hauskimpia. Lumikin äitipuoli tanssii itsensä hengiltä hehkuvat rautakengät jalassaan, Hannun ja Kertun nälkäkuolemaan kiikuttanut eukko kohtaa itse kuoleman.

Viihteen voima on järkyttävän suuri.

Löytyy meiltä toki toinenkin latautunut perhetitteli, anoppi. Tästä lienee kiittäminen modernimpaa vitsiperinnettä. Toki vetävät tarinat vaativat aina roistonroolinsa, mutta missä ovat kettuilut pahantahtoisista appiukoista ja sadut saatanallisista isäpuolista?

Viihteen voima on järkyttävän suuri. Tilannetta tasapainottamaan tarvitsisimme valkokankaan täydeltä supersankariäitipuolia ja agenttianoppeja. Heitähän on oikeasti maailma pullollaan, joten ei luulisi olevan vaikea löytää?