Jenni Kokanderin suurin toive on, ettei kenenkään hätää aliarvioitaisi.
Jenni Kokanderin suurin toive on, ettei kenenkään hätää aliarvioitaisi.

Minä paranen trimmaamalla mieheni parran, nimikoimalla uudet kurahousut, haravoimalla, vetämällä kellon tai vaikka katselemalla nukkuvia lapsiani, Jenni Kokander kirjoittaa.

Kuvittele mielessäsi Nadima, joka on tullut Suomeen Syyriasta ja elänyt kaksi viime vuotta vastaanottokeskuksessa. Hän on menettänyt kotinsa, kaksi veljeään ja arkensa opettajana. Hän on tehnyt pitkän matkan pelkoa pakoon, ja nyt hän on vaivalloisesti kivunnut kuopan reunalle ja kurkkii sieltä elämäänsä, joka on lopullisesti uusi. On aika ruveta pohtimaan, miten tästä eteenpäin. Nyt ainut, mitä hän elämältä kaipaa, on tavallinen arki.

Jos Nadima saisi elämänsä perustukset kasaan, hän voisi alkaa toipua ja rakentaa palasiksi pirstoutunutta maailmaansa uusiksi.

Elämä ei ole ennakoitavissa. Väkisinkin kohtaamme jossakin vaiheessa isompia ja pienempiä mielipahoja, musertavia hetkiä ja kohtuutonta epäoikeudenmukaisuutta.

Meillä kaikilla on erilaiset tapamme hoitaa sieluamme ja lääkitä särkynyttä mieltämme.

Joku urheilee surunsa näännyksiin, toinen juo unohtaakseen, ja kolmas turvaa korkeampaan voimaan. Tapoja työntää onnettomuutensa piirongin taakse on tuhansia. On kuitenkin olemassa yksi yleispätevä balsami jokaiselle.

Se on arki.

Joskus kaivan vanhat paperinukkeni esiin ja leikin salaa hetken.

Ehkä kliseisin neuvo surevalle on tämä: ”Tee asioita, joista tykkäät, jotain, mitä kaipaat juuri nyt”. Surun murtama vastaa useimmiten: ”Minä kaipaan ihan tavallisia asioita.”

Minä paranen trimmaamalla mieheni parran, nimikoimalla uudet kurahousut, haravoimalla, vetämällä kellon tai vaikka katselemalla nukkuvia lapsiani. Joskus kaivan vanhat paperinukkeni esiin ja leikin salaa hetken.

Tärkeintä olisikin, että turvaisimme toisillemme arjen. Jos eväämme kanssaihmisiltämme mahdollisuuden rakentaa ympärilleen niitä rutiineja, joita myös kodiksi kutsutaan, ei kukaan voi selvitä jaloilleen. Arki on kaiken perusta ja kivijalka. Sen päälle rakennetaan muut tukirakenteet, joiden pystyttämisessä on niin yhteiskunnalla kuin ihmisellä itselläänkin suuri vastuu.

Menetyksiä, suruja ja epäoikeudenmukaisuuksia ei voi arvottaa tai verrata keskenään. Suru, pelko ja ahdistus ovat subjektiivisia kokemuksia.

Kun katsoo uutiskuvia maailman kriisialueilta, saattavat omat huolet tuntua vähäpätöisiltä. Me ihmiset kuitenkin olemme samasta juuresta. Olemme kaikki jonkun lapsia, ehkä veljiä tai sisaria. Kuulumme sukupolvien ketjuun, jossa historia on ravistellut meitä monin tavoin. Meillä on oman kulttuurimme muokkaama arki ja velvollisuudet.

Surut ja huolet ovat kuitenkin tunnistettavia, ja onnellistavat asiat yhdistävät rajojen yli.

Kun kaiken menettänyt ihminen pyytää turvapaikkaa, hänkin pyytää vain ”ihan tavallisia asioita”.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.