Jenni Kokanderin suurin toive on, ettei kenenkään hätää aliarvioitaisi.
Jenni Kokanderin suurin toive on, ettei kenenkään hätää aliarvioitaisi.

Minä paranen trimmaamalla mieheni parran, nimikoimalla uudet kurahousut, haravoimalla, vetämällä kellon tai vaikka katselemalla nukkuvia lapsiani, Jenni Kokander kirjoittaa.

Kuvittele mielessäsi Nadima, joka on tullut Suomeen Syyriasta ja elänyt kaksi viime vuotta vastaanottokeskuksessa. Hän on menettänyt kotinsa, kaksi veljeään ja arkensa opettajana. Hän on tehnyt pitkän matkan pelkoa pakoon, ja nyt hän on vaivalloisesti kivunnut kuopan reunalle ja kurkkii sieltä elämäänsä, joka on lopullisesti uusi. On aika ruveta pohtimaan, miten tästä eteenpäin. Nyt ainut, mitä hän elämältä kaipaa, on tavallinen arki.

Jos Nadima saisi elämänsä perustukset kasaan, hän voisi alkaa toipua ja rakentaa palasiksi pirstoutunutta maailmaansa uusiksi.

Elämä ei ole ennakoitavissa. Väkisinkin kohtaamme jossakin vaiheessa isompia ja pienempiä mielipahoja, musertavia hetkiä ja kohtuutonta epäoikeudenmukaisuutta.

Meillä kaikilla on erilaiset tapamme hoitaa sieluamme ja lääkitä särkynyttä mieltämme.

Joku urheilee surunsa näännyksiin, toinen juo unohtaakseen, ja kolmas turvaa korkeampaan voimaan. Tapoja työntää onnettomuutensa piirongin taakse on tuhansia. On kuitenkin olemassa yksi yleispätevä balsami jokaiselle.

Se on arki.

Joskus kaivan vanhat paperinukkeni esiin ja leikin salaa hetken.

Ehkä kliseisin neuvo surevalle on tämä: ”Tee asioita, joista tykkäät, jotain, mitä kaipaat juuri nyt”. Surun murtama vastaa useimmiten: ”Minä kaipaan ihan tavallisia asioita.”

Minä paranen trimmaamalla mieheni parran, nimikoimalla uudet kurahousut, haravoimalla, vetämällä kellon tai vaikka katselemalla nukkuvia lapsiani. Joskus kaivan vanhat paperinukkeni esiin ja leikin salaa hetken.

Tärkeintä olisikin, että turvaisimme toisillemme arjen. Jos eväämme kanssaihmisiltämme mahdollisuuden rakentaa ympärilleen niitä rutiineja, joita myös kodiksi kutsutaan, ei kukaan voi selvitä jaloilleen. Arki on kaiken perusta ja kivijalka. Sen päälle rakennetaan muut tukirakenteet, joiden pystyttämisessä on niin yhteiskunnalla kuin ihmisellä itselläänkin suuri vastuu.

Menetyksiä, suruja ja epäoikeudenmukaisuuksia ei voi arvottaa tai verrata keskenään. Suru, pelko ja ahdistus ovat subjektiivisia kokemuksia.

Kun katsoo uutiskuvia maailman kriisialueilta, saattavat omat huolet tuntua vähäpätöisiltä. Me ihmiset kuitenkin olemme samasta juuresta. Olemme kaikki jonkun lapsia, ehkä veljiä tai sisaria. Kuulumme sukupolvien ketjuun, jossa historia on ravistellut meitä monin tavoin. Meillä on oman kulttuurimme muokkaama arki ja velvollisuudet.

Surut ja huolet ovat kuitenkin tunnistettavia, ja onnellistavat asiat yhdistävät rajojen yli.

Kun kaiken menettänyt ihminen pyytää turvapaikkaa, hänkin pyytää vain ”ihan tavallisia asioita”.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Onneksi minulla ei ollut Y-kromosomia haittaamassa työnhakua, joten kelpasin myyntityöhön, muistelee Salla Stotesbury.

”Lukea sä osaat, mutta osaatko sä tehdä mitään muuta?”, kysyi työhaastattelija ja viskasi lukiotodistukseni sivuun.

Olin parikymppinen humanistiopiskelija ja hakemassa osa-aikaista myyntityöpaikkaa viihdetuotemyymälästä.

Runoilin pomolle jotain lukioaikaisista siivouskeikoista ja parin kuukauden pätkästä pikaruokalassa. Sen kummempaa asiakaspalvelukokemusta minulla ei ollut, ei myöskään juuri minkäänlaista asiantuntemusta myymälän tuotteista. Lisäksi olin myöhästynyt haastattelusta lähes kymmenen minuuttia (sori siitä).

Ei tuntunut haittaavan. Pomo, keski-ikäinen mies, totesi minun passaavan hyvin porukkaan.

”Meidän suurin asiakasryhmä on parikymppiset kundit, joten mä palkkaan tänne etupäässä nuoria nättejä naisia”, hän sanoi.

Nyökyttelin. Kokemattomaan korvaani perustelu kuulosti fiksulta ja realistiselta. Tokihan nuoret naiset tiskin takana houkuttelevat pariutumisikäisiä miehiä kanta-asiakkaiksi.

Ei tullut mieleenikään, että minut palkatessaan työnantaja saattoi tulla rikkoneeksi lakia.

Vuosituhannen alussa näistä ei vielä puhuttu  

Kun aloittelin työelämääni vuosituhannen alussa, sukupuoleen kohdistuvasta työsyrjinnästä ei keskusteltu läheskään siinä mittakaavassa kuin nykyään, vaikkei se varmasti ainakaan harvinaisempaa ollut. Nyt tuntuu, että hähmäisiä tapauksia tulee ilmi lähes viikoittain. Onneksi niistä uskalletaan jo puhua.

Vilkas keskustelu virisi viimeksi heinäkuussa, kun Päivi Anttikoski kertoi Suomen Kuvalehdessä ja Helsingin Sanomissa, että hänet oli jätetty palkkaamatta Aamulehden päätoimittajaksi perhesyistä: siksi, että etäisyys lapsesta saattaisi haitata keskittymistä työhön. Aamulehteä kustantava Alma Media on kiistänyt syrjinnän rekrytoinnissa, mutta poliisi on käynnistänyt tapauksesta esitutkinnan. Poliisin tietoon on tullut myös toinen samaa päätoimittajahakua koskeva syrjintäepäily.

PAMille tulee vuosittain lähes 1000 yhteydenottoa raskaussyrjintään liittyen.

Kesäkuussa startup-yrittäjä kertoi Twitterissä jättäneensä nuoren naisen palkkaamatta, ”koska #lapsentekoriski”. Muutenkin naisten syrjiminen raskauden tai perhevapaiden vuoksi tuntuu olevan yhä peruspullaa. Palveluliitto PAMille tulee vuosittain lähes 1000 yhteydenottoa raskaussyrjintään liittyen, ja se on todennäköisesti jäävuoren huippu.

Koska naisiin kohdistuva työsyrjintä on näin yleistä, harvoin tulee mieleen, että sukupuolisyrjinnästä saattavat kärsiä miehetkin.

Taannoin Me Naiset kertoi Juhosta, joka oli hävinnyt kilpailun pikaruokaravintolan esimiespestistä siksi, että naisvaltaiselle henkilökunnalle olisi voinut tulla paha mieli, jos heidän pomokseen olisi palkattu mies. Sitä paitsi miehet ovat muutenkin laiskoja ja epäsiistejä, oli omistaja perustellut naisia suosivaa rekrytointipolitiikaansa.

X-kromosomin verran pätevämpi? 

Tasa-arvolain 8§ mukaan työnantaja syyllistyy syrjintään, jos hän ”työhön ottaessaan --- syrjäyttää henkilön, joka on ansioituneempi kuin valituksi tullut toista sukupuolta oleva henkilö, jollei työnantajan menettely ole johtunut muusta hyväksyttävästä seikasta kuin sukupuolesta taikka jollei menettelyyn ole työn tai tehtävän laadusta johtuvaa painavaa ja hyväksyttävää syytä”.

Mikähän voisi olla tällainen ”painava ja hyväksyttävä syy” pelkkien naisten palkkaamiseen? Tuskin ainakaan se, että työnantaja haluaa ilahduttaa miesasiakkaiden silmää söpöillä myyjillä.

On hyvin mahdollista, että joku minua pätevämpi Antti tai Jouni ei ollut saanut edes kutsua haastatteluun.

Kaksikymppisenä opiskelijana en kuitenkaan tiennyt tasa-arvolainsäädännöstä mitään. Olin vain tyytyväinen lisätuloista, eikä tullut mieleenikään, että pestini perusteet olivat vähintään epäreilut.

En minä lopulta myyjänä sen huonompi tai parempi ollut kuin mahdolliset nuoret miehetkään, mutta on hyvin mahdollista, että joku minua kokeneempi, palvelualttiimpi ja myymälän tuotteet paremmin tunteva Antti tai Jouni ei ollut saanut edes kutsua haastatteluun.

Ja olihan meitä muitakin, nuoria ja nättejä. Henkilökunnan vaihtuvuus oli tosin suurta – palkka oli kehno ja työajat hankalat – mutta jokaisen lähtevän naisen tilalle löytyi nopeasti uusi. Muutaman kuukauden pestini aikana en muista nähneeni tiskin takana yhtään miestä.

Irtisanouduin liikkeestä, kun sain oman alani kesätyöpaikan. Uskon, että siinä työhaastattelussa lopputuloksen ratkaisi jokin ihan muu kuin syntymävuoteni tai X-kromosomieni määrä. Onneksi.

Liian vanha ja koulutettu

”Palkkaan tänne etupäässä nuoria nättejä naisia” – se kerta, kun sain työpaikan ikäni ja sukupuoleni takia

Suurin osa rekryhaastattelijoita on 30-40 -vuotiaita miehiä, jotka palkkaavat vain miehiä tai hyvännäköisiä nuoria naisia. Itsekin nuorena sain kaikki työpaikat joita hain. Sain myös kommentteja hyvästä ulkonäöstä ja pukeutumistyylistä ja miten ne vaikuttivat valintaan, mikä ei juurikaan lisännyt pomon pisteitä. Tutkinto- ja työtodistukset eivät kauheasti kiinnostaneet, lähinnä selattiin läpi. Nelikymppinen johtaja kauhisteli henkilökunnalle nelikymppisiä naishakijoita tyyliin "En kai mä nyt...
Lue kommentti

Aina kun avaan telkkarin, sieltä tulee Suomen Huutokauppakeisari. Ehkä muita ohjelmia ei enää tule, koska niitä ei tarvita.

En tiedä, miten tämä on mahdollista, mutta aina, kun avaan television, sieltä tulee Suomen Huutokauppakeisari. Uskomattoman tönkkö ohjelma, joka soljuu aina samalla tavalla: Eija pyytää liikaa Arabioistaan, Aki tinkii, Eija tulee hinnassa vastaan, Aki kättelee, Heli melkein sanoo jotain, Aki ja Heli siirtyvät pakettiautolla Hirvaskankaalle, jossa Markku on päivän aikana askarrellut Akin vanhasta stetsonista kukka-amppelin. Koittaa huutokauppapäivä, Jari huutaa kuparipannun, Maija ostaa Arabiat. Aki sanoo: ”Tällaista pitää huutokauppatoiminnan olla, jotta se on kannattavaa.” Lopputekstit.

Huutokauppakeisarin uusinnat riittävät.

Yllättävintä on, että ohjelmaan kiintyy. Ehkä muita ohjelmia ei enää tule, koska niitä ei tarvita. Huutokauppakeisarin uusinnat riittävät. Tarkkailen Akin ja Helin välistä dynamiikkaa ja herätän puolisoni, jos näkyy konfliktia. Rentoudun mukana, kun tiimi perjantai-iltana istuu huutokaupan päätteeksi alas. Liikutun siitä, että Markku osaa myös verhoilla.

Haastattelussa Aki Palsanmäki sanoi jotenkin näin: ”En minä aio enää 70-vuotiaana seisoa Festivo-kynttilänjalka kädessä kysymässä, että mitä tästä saa. Ei tämä sellainen kutsumusammatti minulle ole.”

Onneksi uusinnat varmasti pyörivät vielä silloinkin.

Vierailija

Huutokauppakeisarin uusinnat ovat parasta, mitä televisiosta tulee

En ole pitkiin aikoihin enää oikein katsellut televisiota, olisiko kohtaa vuosi kun viimeksi avasin omani. Kylässä käydessä tulee joskus vilkaistua ja tutummassa paikassa saatan jopa selata kanavat äkkiseltään läpi jos ei niin jaksa kuunnella höpinöitä, mutta eihän sieltä tosiaan tule kuin niitä sekunda-leffoja jotka olivat jo 10-30- vuotta sitten huonoja ja sitten juuri näitä huutokauppa keisarointeja"ei kyllä pysty ostamaan jos ei saa yli 50 pinnaa voittoa" itkuvirsiä. Joskus sitten jonkun...
Lue kommentti