Anna Perho on nainen,  äiti ja ihminen. Hänellä  on myös räjäytyslupa.  Twitter:@annaperho
Anna Perho on nainen, äiti ja ihminen. Hänellä on myös räjäytyslupa. Twitter:@annaperho

Netissä virtaava seksivau-liete aiheuttaa kaltaisissani ihmisissä tympääntynyttä uniapneaa, kirjoittaa Anna Perho.

Pikkuleijonat voittivat lätkän maailmanmestaruuden. Entinen Miss Suomi Pia Lamberg lähetti heille onnittelukorttina alusvaatekuvansa. Ja niin maailma saatiin taas hetkeksi jaettua kahteen vastakkaiseen ryhmään.

Heihin, joiden mielestä kyseessä oli mauton temppu.

Heihin, joiden mielestä kyseessä oli todella siisti juttu.

(Ja toki elämäänsä jatkoi 4 980 000 suomalaista, joita asia ei kiinnostanut millään tavalla. Mutta tolkku on käsitteenä jo niin yesterday, että ei siitä enää jaksa jauhaa.)

Laita nyt paita päällesi, hyvä ihminen, kyllä sinusta tykätään muutenkin.

Minulle tuli lähinnä kiusaantunut olo. Vähän samanlainen kuin silloin, kun kolmossivun tyttöjä vielä oli. Että laita nyt paita päällesi, hyvä ihminen, kyllä sinusta tykätään muutenkin.

Paljasteluille nyrpistely herättää tietenkin kysymyksen siitä, mitä väliä sillä on, että netissä virtaava seksivau-liete aiheuttaa kaltaisissani ihmisissä tympääntynyttä uniapneaa. Monissa kuitenkaan ei! Ja ainahan mummu voi katsoa Yle Teemalta dokumenttia slovakialaisesta pointillismista.

Tunnen kyllä tulkinnat. Paljastelusta närkästyvällä ei ”ei ole huumorintajua”, koska huumori on monopolisoitu heille, joilta Beavisin ja Butt-Headin keskustelut menevät kaikessa älyllisyydessään vähän yli.

Ja tietenkin kaula-aukkokuvaston kritisoijat ovat ”vain kateellisia” (mikä muuten koetaan sopivaksi argumentiksi mihin tahansa asiaan: naapuri ei tykkää, että sen tontille rakennetaan, kun se on vain kateellinen).

Tai sitten kyseessä on ”ahdasmielisyys”, koska haluaisi lukea aamuisin uutisia ilman, että täytyy tuijottaa kenenkään häpykarvoja.

”Kuule. Minkä takia eleganssi on vanhanaikainen konsepti?”

En toki kaipaa median portinvartijoita takaisin seulomaan mikä kansalle on hyväksi ja mikä ei. Ajatuskin 70-luvun viihdettä halveksivista politrukeista herättää minussa samanlaisia kauhunväristyksiä kuin aikakauden huippukokkien Vanamon ja Kolmosen suosikkiherkku aivokakko.

Mutta johonkin oleelliseen osui nuori nainen, jonka kanssa heittäydyin juttusille eräillä kutsuilla. Vilkuilimme taustalla selfiöivän tähtösen ”asua”, joka peitti hieman vähemmän kuin pätkä karhunlankaa haarovälissä.

”Kuule. Minkä takia eleganssi on vanhanaikainen konsepti?”, hän kysyi.

Mitä olisin voinut vastata? Että Audrey Hepburn on kuollut?

Sen sijaan annoin hänelle elämänohjeen, kuten vanhojen tätien kuuluukin. Eleganssia on, kun teet kuten Grace Kelly tekisi.

Belfiöisikö hän kesken shottirallin tekstillä Ilmees ku oot megahottis?

Ehei. Grace kohentaisi ylös napitetun paitapuseronsa kaulusta, katsoisi kameraan ja sanoisi: Onnea, Leijona-lapset!

Kaikki Me Naisten kolumnit voit lukea täältä.

Vierailija

Paljastelusta närkästyvät ovat kateellisia, ahdasmielisiä tai huumorintajuttomia

Kerrankin olen samaa mieltä Anna Perhon kanssa. Odotan vain milloin ns. punaisella matolla nähdään ensimmäinen julkimo alasti, ilman näennäistäkään riepua yllään. Pian, luulen. Ja tuo tutkimustulos, josta viestissä 2/2 kerrotaan, kertoo vain ja ainoastaan haastateltujen mielipiteen kuvissa olevista naisista, heidän älykkyydestään eivät he eikä tutkimus tiedä tuon taivaallista. Kaikenlaista sitä tutkimuksena esitelläänkin, hah.
Lue kommentti
Ärrimurri Lappeenrannasta

Paljastelusta närkästyvät ovat kateellisia, ahdasmielisiä tai huumorintajuttomia

Jälleen kerran Perhon kanssa samaa mieltä. Tuntuu kurjalta nuorten kannalta, kun mikään alastomuudessa ja seksikkyydessä ei ole enää itse löydettävissä ja edes hieman jännittävää. Kaikki on jo olevinasn nähty ja olevinaan tiedossa (siis se, että pitää olla kaunis, taipuisa, antava ja kiimainen)...muutoin olet nössö.
Lue kommentti

Frida Kahlo -elokuva ei sitten ollutkaan kertomus mahtavan taiteilijan elämästä, vaan yhden pervertikon raivoisa metsästysretki.

Hollywood-tähti Salma Hayek julkaisi eilen The New York Timesissa mielipidekirjoituksen, jonka rinnalla oikeastaan kaikki muut mielipidekirjoitukset kalpenevat. Se on kirjoitettu aiheesta Harvey Weinstein oli minunkin hirviöni. Hayek kertoo elokuvatuottaja Weinsteinin vainonneen häntä sinnikkäästi Fridan kuvauksissa vuonna 2002. 

– En suostunut menemään suihkuun hänen kanssaan. En antanut hänen tulla katselemaan, kun käyn suihkussa. En antanut hänen nuolla minua. En suostunut riisuutumaan toisen naisen kanssa, Hayek kirjoittaa. 

Tiedämme jo aivan liikaa avonaisista kylpytakeista ja viherkasveihin masturboinneista.

Hayek veikkaa, että Weinstein ei kehdannut raiskata häntä sen takia, että Hayek tunsi turhan monta miehen kaveria. Sanattomaksi tuottaja ei silti jäänyt.

– Tapan sinut. Etkö usko, että pystyn siihen? Hayek kertoo Weinsteinin raivonneen tultuaan torjutuksi.

Yli sata naista on tähän mennessä syyttänyt Weinsteinia ahdistelusta, häirinnästä ja raiskauksista. Sinänsä Salma Hayekin, 51, kertomus ei siis ole mitään uutta. Tiedämme jo aivan liikaa avonaisista kylpytakeista, makuuhuoneisiin raahaamisista ja viherkasveihin masturboinneista.

Mikä tässä nimenomaisessa mielipidekirjoituksessa sitten kuristaa kurkkua? Se, että jopa Salma Hayekin on pitänyt kestää moista. Edes hänellä ei ole ollut aseita Hollywoodin voimahahmoa vastaan. Hänen on pitänyt hymyillä ahdistelijansa vieressä yhteiskuvissa ja vaieta kaikesta. Koska muuten ura olisi ollut sitten siinä. Kiva kun kävit!

Weinstein tuottamat elokuvat saivat nyt ihan uuden jälkimaun.

Ja toki riipii myös se, että kerrankin kun naisohjaaja on tehnyt vaikuttavan elämäkertaelokuvan legendaarisesta naistaiteilijasta, selviää, että kuvaukset ovat olleet yhtä naistenvihaajan märkää unta. Weinstein muun muassa pakotti Hayekin alastonkohtaukseen toisen naisen kanssa ja Hayek sai hermoromahduksen kameran edessä. 

– En pystynyt lopettamaan itkemistä, oksensin ja kuvaukset jouduttiin keskeyttämään. Otin rauhoittavia. Niiden avulla itku loppui, mutta oksentaminen ei. 

Kerrassaan viehättävää! Ainakin nämä Weinstein tuottamat elokuvat saivat nyt ihan uuden jälkimaun: Pulp Fiction (1994), Smoke (1995). Englantilainen potilas (1996), Will Hunting (1997), Jackie Brown (1997). Rakastunut Shakespeare (1998), Taru sormusten herrasta (2001–2003), Chicago (2002), Lukija (2008), Nine (2009), Kunniattomat paskiaiset (2009) ja Kuninkaan puhe (2011).

Mukavaa elokuvailtaa!

Ihanainen-88

Salma Hayekin paljastukset nostavat oksennuksen leffanystävän suuhun

Nyt meni vähän ohi? Nuohan ovat useimmat ainakin minun mielestä loistavia elokuvia, hyviä näyttelijöitä. Jos H.W. on touhunnut omiaan, niin ei se elokuvan arvoa heikennä. Se on hänen mokansa. Minulle ainakin opetettiin jo kotona sanomaan ei ja lopeta, jos joku tekee väärin. En nyt uniani menetä, jos joku vähän bussissa hipaisee vaikka takapuoltani, mutta jos se jatkuu, osaan sanoa selkeästi, että pidä kätesi kurissa ja tiukka katse. Kyllä ne sen jälkeen ovat pysyneetkin. Asioihin pitää puuttua...
Lue kommentti
Anna Perho punnitsee ainoastaan mahdollisuuksiaan ottaa toinenkin glögi. Kuva: Juha Salminen

Anna Perho heitti vaakansa kaatopaikalle – ja sai rauhan.

Viitisen vuotta sitten osallistuin projektiin, jossa testattiin kehonkoostumusmittareita. Mittarit ovat niitä vempaimia, joita ostetaan Sirkka-tädille joululahjaksi, kun mitään muutakaan ei keksitä. Niillä leikitään aattoiltana, ja sitten ne muuttuvat osaksi muovipyörrettä, joka lopulta tukehduttaa meidät kaikki.

Härveli sylki ulos joitain lukuja, joita projektin asiantuntija sitten arvioi. Tuomio oli tyly: olin läskistyvä toljake, jonka pitäisi tehdä ”täydellinen elämänmuutos”.

Olin ensin surullinen ja turhautunut. Kaikki nämä vuodet jumpassa, ja tässä tulos. Mitä väliä millään on?

Mutta mitä pidempään ajattelin ravintoshamaanin narinaa, sitä kiukkuisemmaksi tulin. Muistin Pekka Hiltusen kirjan Iso, jossa lihava nainen tuhoaa vaakansa kerran vuodessa manifestinä painovaatimuksia vastaan.

Pitää pysyä polulla, ja kun lipsahtaa, niin pitää vain palata rivakasti takaisin.

Katselin koostumusmittareita. Niiden harmaat näytöt näyttivät Muumilaakson Mörön silmiltä. Pienessä ohjekirjasessa muistutettiin suomeksi, ruotsiksi, hollanniksi ja urduksi, että tulokset ovat viitteellisiä, ja että jos koet epämääräistä oirehdintaa, hakeudu lääkäriin.

Päätin hakeutua kaatopaikan elektroniikkaromupisteelle, enkä katsonut taakseni.

Aluksi fiilis oli outo. Hakeuduin aamuisin automaattisesti kohti nurkkaa, missä vaaka oli jököttänyt. Muutaman päivän päästä aivojeni autopilotti alkoi uskoa, että vaaka has left the building.

Olen aina vierastanut termiä ”kehon kuuntelu”, koska se tuo mieleen kuvajaisen, jossa tutkitaan omaa naiseuttaan peilin avulla ja keskustellaan siitä Anaïs Ninin hengessä isoissa piirimuodostelmissa. Mutta kuten ihminen vanhetessaan joutuu huomaamaan, takin kääntämiseen ei kuole. Aloin kuin aloinkin kuunnella kehoani.

Ja yllätys, se ei sanonut mitään. Päässäni vallitsi täydellinen rauha, samanlainen hiljaisuus kuin suomalaisessa luentosalissa sen jälkeen kun esiintyjä on kysynyt ”onko täällä ketään vapaaehtoisia”. Ei pihaustakaan.

Aivoni olivat lopettaneet maanisen kalorialgoritmien jauhamisen. Jos huomasin olevani nälkäinen, söin jotain pääsääntöisesti järkevää. Keskityin ensisijaisesti ruuan tarjoamiin fiiliksiin. Syöminen kiinnittyi mielihyvään, ei välttelyyn tai South Beach -dieetin sääntöjen muisteluun.

Tajusin, että syöminen on samanlaista touhua kuin liikunnan harrastaminen: mikään ei koskaan lopu. Pitää pysyä polulla, ja kun lipsahtaa, niin pitää vain palata rivakasti takaisin.

Kun vaa’an lukema lakkasi johtamasta päivän tunnelmaa, pystyin keskittymään muihin asioihin (luin Danten runoutta ja pohdin minuuden rakennetta, eli ehdin olla enemmän Twitterissä ja seurata Good Wifea).

Tänä vuonna osallistuin treeniohjelmaan, jossa kysyttiin painoa. Käväisin nopeasti kuntosalin vaa’alla. Luku oli yhtä kuin nolla, merkityksetön.