Anu Silfverberg on  helsinkiläinen toimittaja ja kirjailija, joka ei voi sietää selleriä, populismia eikä  hitaita kävelijöitä.
Anu Silfverberg on helsinkiläinen toimittaja ja kirjailija, joka ei voi sietää selleriä, populismia eikä hitaita kävelijöitä.

Miksi miesten ja naisten tavatessa miehet kättelevät miehiä mutta halaavat naisia? Mitä siinä sanotaan miehistä ja naisista, Anu Silfverberg kirjoittaa.

Tapahtunut Ruotsissa: ympäristöpuolueen poliitikko Yasri Khan ei kätellyt naispuolista tv-toimittajaa. Nainen loukkaantui ja tulkitsi eleen niin, että Khan ei pidä häntä arvoisenaan.

Khan taas sanoi, että on saanut kasvatuksen, jossa fyysinen kosketus vastakkaisen sukupuolen edustajan kanssa ymmärretään intiimiksi.

Syntyi iso poru, ja Khan vetäytyi politiikasta. Ei auttanut, että hän sanoi vastustavansa syrjintää ja patriarkaalisia rakenteita.

”Khanin perustelu ei ole kestävä”, kommentoi Vihreän langan toimittaja asiaa Suomessa.

”Khan sanoo haastattelussa vastustavansa patriarkaalisia rakenteita, mutta ylläpitää niitä samalla itse kohtelemalla miehiä ja naisia eri lailla.”

Tietenkin yksinomaan sukupuoleen perustuva tapa perustuu patriarkaalisiin rakenteisiin – yleisemmin siihen, että maailma on jaettu miehiin ja naisiin.

Tervehtimiseen liittyy paljon sukupuolittuneita tapoja, joita ei tule huomanneeksi. Miksi esimerkiksi miesten ja naisten tavatessa miehet kättelevät miehiä mutta halaavat naisia? Mitä siinä sanotaan miehistä ja naisista?

Asioin naisille merkityissä vessoissa ja saunoissa, käytän uimahallissa yläosan peittävää uimapukua, käytän mekkoja. 

Itsekin vastustan patriarkaalisia rakenteita. Toimin kuitenkin päivittäin tavoilla, joista ulkoavaruuden antropologi saattaisi päätellä, että ennemminkin korostan sukupuolijakoa.

Asioin naisille merkityissä vessoissa ja saunoissa, käytän uimahallissa yläosan peittävää uimapukua, käytän mekkoja.

On ollut tapana.

Ajatus, että pakkokättelisin ihmistä, joka kokee sen liian fyysisenä, tuntuu oudolta. Eikö se olisi toisen koskemattomuuden loukkaus? Miksi haluaisin väkisin tehdä niin?

Tytöt seisoivat ylätasanteella jähmettyneinä. Olin kai lähennellyt heitä julkisella paikalla.

Muistin, kuinka olin vuosia sitten Tokiossa. Olin käynyt kaljalla kahden nuoren lesbonaisen kanssa, jotka olin tavannut edellisenä päivänä. Hauskan illan päätteeksi hyvästelin heidät ja unohdin, että japanilaiset eivät usein kättele, saati halaile. Halasin molempia hyvästiksi. Mieleeni on tallentunut kuva: laskeudun liukuportaita, ja tytöt seisovat ylätasanteella jähmettyneinä, silmät lautasina. Olin kai lähennellyt heitä julkisella paikalla.

Eivät he siitä suuttuneet. Sain kohteliaan meilin, jossa minulle toivotettiin kaikkea hyvää. Jos joskus näemme, en enää käy heidän kimppuunsa.

Yasri Khan ei kieltäytynyt tervehtimästä. Hän tervehti naista asettamalla käden sydämelleen.

Netissä kiertää lukuisia kuvia Kanadan pääministeristä Justin Trudeausta, joka on koko maailman mielestä komea, hyvä ja ihana. Yhdessä kuvassa Trudeau tervehtii musliminaista: molemmilla on käsi sydämellä ja suu naurussa.

Trudeauta ei ole vielä pyydetty eroamaan, eikä naistakaan käsittääkseni. Eronnut Yasri Khan on jakanut kuvan Twitterissä.

Lue kaikki Me Naisten kolumnit täältä.

Tilaa Me Naisten uutiskirje, saat parhaat juttumme sähköpostiisi joka arkipäivä.

Frida Kahlo -elokuva ei sitten ollutkaan kertomus mahtavan taiteilijan elämästä, vaan yhden pervertikon raivoisa metsästysretki.

Hollywood-tähti Salma Hayek julkaisi eilen The New York Timesissa mielipidekirjoituksen, jonka rinnalla oikeastaan kaikki muut mielipidekirjoitukset kalpenevat. Se on kirjoitettu aiheesta Harvey Weinstein oli minunkin hirviöni. Hayek kertoo elokuvatuottaja Weinsteinin vainonneen häntä sinnikkäästi Fridan kuvauksissa vuonna 2002. 

– En suostunut menemään suihkuun hänen kanssaan. En antanut hänen tulla katselemaan, kun käyn suihkussa. En antanut hänen nuolla minua. En suostunut riisuutumaan toisen naisen kanssa, Hayek kirjoittaa. 

Tiedämme jo aivan liikaa avonaisista kylpytakeista ja viherkasveihin masturboinneista.

Hayek veikkaa, että Weinstein ei kehdannut raiskata häntä sen takia, että Hayek tunsi turhan monta miehen kaveria. Sanattomaksi tuottaja ei silti jäänyt.

– Tapan sinut. Etkö usko, että pystyn siihen? Hayek kertoo Weinsteinin raivonneen tultuaan torjutuksi.

Yli sata naista on tähän mennessä syyttänyt Weinsteinia ahdistelusta, häirinnästä ja raiskauksista. Sinänsä Salma Hayekin, 51, kertomus ei siis ole mitään uutta. Tiedämme jo aivan liikaa avonaisista kylpytakeista, makuuhuoneisiin raahaamisista ja viherkasveihin masturboinneista.

Mikä tässä nimenomaisessa mielipidekirjoituksessa sitten kuristaa kurkkua? Se, että jopa Salma Hayekin on pitänyt kestää moista. Edes hänellä ei ole ollut aseita Hollywoodin voimahahmoa vastaan. Hänen on pitänyt hymyillä ahdistelijansa vieressä yhteiskuvissa ja vaieta kaikesta. Koska muuten ura olisi ollut sitten siinä. Kiva kun kävit!

Weinstein tuottamat elokuvat saivat nyt ihan uuden jälkimaun.

Ja toki riipii myös se, että kerrankin kun naisohjaaja on tehnyt vaikuttavan elämäkertaelokuvan legendaarisesta naistaiteilijasta, selviää, että kuvaukset ovat olleet yhtä naistenvihaajan märkää unta. Weinstein muun muassa pakotti Hayekin alastonkohtaukseen toisen naisen kanssa ja Hayek sai hermoromahduksen kameran edessä. 

– En pystynyt lopettamaan itkemistä, oksensin ja kuvaukset jouduttiin keskeyttämään. Otin rauhoittavia. Niiden avulla itku loppui, mutta oksentaminen ei. 

Kerrassaan viehättävää! Ainakin nämä Weinstein tuottamat elokuvat saivat nyt ihan uuden jälkimaun: Pulp Fiction (1994), Smoke (1995). Englantilainen potilas (1996), Will Hunting (1997), Jackie Brown (1997). Rakastunut Shakespeare (1998), Taru sormusten herrasta (2001–2003), Chicago (2002), Lukija (2008), Nine (2009), Kunniattomat paskiaiset (2009) ja Kuninkaan puhe (2011).

Mukavaa elokuvailtaa!

Ihanainen-88

Salma Hayekin paljastukset nostavat oksennuksen leffanystävän suuhun

Nyt meni vähän ohi? Nuohan ovat useimmat ainakin minun mielestä loistavia elokuvia, hyviä näyttelijöitä. Jos H.W. on touhunnut omiaan, niin ei se elokuvan arvoa heikennä. Se on hänen mokansa. Minulle ainakin opetettiin jo kotona sanomaan ei ja lopeta, jos joku tekee väärin. En nyt uniani menetä, jos joku vähän bussissa hipaisee vaikka takapuoltani, mutta jos se jatkuu, osaan sanoa selkeästi, että pidä kätesi kurissa ja tiukka katse. Kyllä ne sen jälkeen ovat pysyneetkin. Asioihin pitää puuttua...
Lue kommentti
Anna Perho punnitsee ainoastaan mahdollisuuksiaan ottaa toinenkin glögi. Kuva: Juha Salminen

Anna Perho heitti vaakansa kaatopaikalle – ja sai rauhan.

Viitisen vuotta sitten osallistuin projektiin, jossa testattiin kehonkoostumusmittareita. Mittarit ovat niitä vempaimia, joita ostetaan Sirkka-tädille joululahjaksi, kun mitään muutakaan ei keksitä. Niillä leikitään aattoiltana, ja sitten ne muuttuvat osaksi muovipyörrettä, joka lopulta tukehduttaa meidät kaikki.

Härveli sylki ulos joitain lukuja, joita projektin asiantuntija sitten arvioi. Tuomio oli tyly: olin läskistyvä toljake, jonka pitäisi tehdä ”täydellinen elämänmuutos”.

Olin ensin surullinen ja turhautunut. Kaikki nämä vuodet jumpassa, ja tässä tulos. Mitä väliä millään on?

Mutta mitä pidempään ajattelin ravintoshamaanin narinaa, sitä kiukkuisemmaksi tulin. Muistin Pekka Hiltusen kirjan Iso, jossa lihava nainen tuhoaa vaakansa kerran vuodessa manifestinä painovaatimuksia vastaan.

Pitää pysyä polulla, ja kun lipsahtaa, niin pitää vain palata rivakasti takaisin.

Katselin koostumusmittareita. Niiden harmaat näytöt näyttivät Muumilaakson Mörön silmiltä. Pienessä ohjekirjasessa muistutettiin suomeksi, ruotsiksi, hollanniksi ja urduksi, että tulokset ovat viitteellisiä, ja että jos koet epämääräistä oirehdintaa, hakeudu lääkäriin.

Päätin hakeutua kaatopaikan elektroniikkaromupisteelle, enkä katsonut taakseni.

Aluksi fiilis oli outo. Hakeuduin aamuisin automaattisesti kohti nurkkaa, missä vaaka oli jököttänyt. Muutaman päivän päästä aivojeni autopilotti alkoi uskoa, että vaaka has left the building.

Olen aina vierastanut termiä ”kehon kuuntelu”, koska se tuo mieleen kuvajaisen, jossa tutkitaan omaa naiseuttaan peilin avulla ja keskustellaan siitä Anaïs Ninin hengessä isoissa piirimuodostelmissa. Mutta kuten ihminen vanhetessaan joutuu huomaamaan, takin kääntämiseen ei kuole. Aloin kuin aloinkin kuunnella kehoani.

Ja yllätys, se ei sanonut mitään. Päässäni vallitsi täydellinen rauha, samanlainen hiljaisuus kuin suomalaisessa luentosalissa sen jälkeen kun esiintyjä on kysynyt ”onko täällä ketään vapaaehtoisia”. Ei pihaustakaan.

Aivoni olivat lopettaneet maanisen kalorialgoritmien jauhamisen. Jos huomasin olevani nälkäinen, söin jotain pääsääntöisesti järkevää. Keskityin ensisijaisesti ruuan tarjoamiin fiiliksiin. Syöminen kiinnittyi mielihyvään, ei välttelyyn tai South Beach -dieetin sääntöjen muisteluun.

Tajusin, että syöminen on samanlaista touhua kuin liikunnan harrastaminen: mikään ei koskaan lopu. Pitää pysyä polulla, ja kun lipsahtaa, niin pitää vain palata rivakasti takaisin.

Kun vaa’an lukema lakkasi johtamasta päivän tunnelmaa, pystyin keskittymään muihin asioihin (luin Danten runoutta ja pohdin minuuden rakennetta, eli ehdin olla enemmän Twitterissä ja seurata Good Wifea).

Tänä vuonna osallistuin treeniohjelmaan, jossa kysyttiin painoa. Käväisin nopeasti kuntosalin vaa’alla. Luku oli yhtä kuin nolla, merkityksetön.