Kun viimeksi kävin vaa'alla, huomasin olevani lihavuus-nimby: lihavuus on minulle okei niin kauan kuin se ei ole omassa takapuolessani.

Kun murrosikäni päättyi, painoni ei koskaan lakannut nousemasta. Nyt olen 25 vuotta ja ensimmäistä kertaa elämässäni lihava.

Asiantila selvisi minulle hiljattain, kun vierailin lapsuudenkodissani, jossa on vaaka. Vaa’alle astumisen jälkeen näppäilin googleen hakusanan painoindeksi ja sain tietää olevani nykyään lievästi lihava, eli ylipainoinen. Pituuskasvun loppumisen jälkeen olen noin kymmenessä vuodessa lihonut noin 20 kiloa, ja nyt minun pitäisi laihtua kolme kiloa päästäkseni takaisin normaalipainoisten kirjoihin.

No, mitä nyt sitten? Sikäli ei mitään, että olen luvannut itselleni olla koskaan laihduttamatta, koska minulla on tärkeämpääkin tekemistä kuin vahtia painoani. 

Ainoaksi vaihtoehdoksi näyttäisi jäävän hyväksyä lihavuus, mutta se tuntuu yllättävän vaikealta. Kun näin nykyisen painoindeksini, teki mieli sanoa: ”Mitä, minäkö? Teidän täytyy olla erehtynyt. Tämä lihavuusasia on yleisellä tasolla ihan mielenkiintoinen, mutta se ei liity minuun millään tavalla!”

Huomaavatko ne, että olen lihava?

Vaa'alle astumisen jälkeen aivoissani alkoi pyöriä monta kummallista, vainoharhaista kelaa. Kuinkakohan monta kuukautta olen ollut lihava tietämättäni? Ovatko vanhempani, sisarukseni, ystäväni ja puolisoni huomanneet, että olen lihava? Mitkäköhän kaikki terveysriskit nyt ovat koholla, kun olen peräti 2,8 kiloa ylipainoinen? Mitä kaikki nyt ajattelevat?

Arki jatkuu tietysti ylipainoisena tismalleen samanlaisena kuin normaalipainoisenakin, koska olen yhä sen verran lähellä kauneusihannetta, etten joudu kokemaan kokosyrjintää. Jossakin mieleni perukoilla kuitenkin häpeän vähän ja toivon, että lihavuus vain menisi pois, katoaisi mystisesti kehostani ja ajatuksistani.

Järki yrittää sanoa, että on aivan maailman yhdentekevintä, painanko 67 vai 70 kiloa, mutta tunteet ovat eri mieltä.

Moni nainen viettää painosta riippumatta koko elämänsä ajatellen, että on lihava. Heillä on lihavan tytön identiteetti.

Minulla taas on lihaksikkaan tytön identiteetti. Olen opetellut ajattelemaan, että olen sporttinen, voimanainen, ja siksi isomman kokoinen kuin kaverini. Nyt vain on niin, että viime vuosien aikana lihakset ovat aika lailla sulaneet pois, ja tilalle on tullut jotakin muuta. Painoindeksi ei aina kerro totuutta, mutta tällä kertaa se ei myöskään taida olla aivan hakoteillä.

Vaa’alla käymisen jälkeen olen viettänyt paljon aikaa kokovartalopeilin edessä tarkkaillen itseäni epäuskoisena. Olen aina ajatellut, että lihavuus näyttää joltakulta ihan muulta, ei peilikuvaltani. Läski ei ollenkaan sovi siihen kuvaan, joka minulla on itsestäni.

Karu totuus asenteista

Kun en vielä tiennyt olevani ylipainoinen, kuvittelin suhtautuvani painoasioihin ihan fiksusti. Olen perillä kehopositiivisuudesta ja läskiaktivismista. Seuraan Instagramissa erilaisia kehopositiivisuustilejä laajentaakseni kauneuskäsitystäni. En ruodi julkisesti enkä pääni sisällä läheisteni painoa. Olen teini-iän jälkeen tehnyt kohtalaisen rauhan oman kehoni kanssa.

Lievä ylipaino on kuitenkin paljastanut paljon asenteistani, eivätkä ne paljastukset ole kaunista katsottavaa. 

Jos oikeasti suhtautuisin painoon asiaankuuluvalla hällä väliä -asenteella, en tuntisi nyt olevani normaalipainoisen perheeni häpeäpilkku tai miettisi ihanan korvapuustin syömistä kahta kertaa. Enkä laittaisi huonosti leikattuja vaatteita tai väsähtäneen näköistä peilikuvaa sen piikkiin, että olen nykyään lihava.

Jostakin selkärankani suunnalta tulee kamala, vääristynyt ajatus siitä, että lihavuus merkitsee epäonnistumista. 

Järki yrittää sanoa, että on aivan maailman yhdentekevintä, painanko 67 vai 70 kiloa, mutta tunteet ovat eri mieltä. 

Tunnustan, olen lihavuus-nimby

Noin kerran päivässä huomaan ajattelevani, että ehkä on hyvä tuntea ikäviä tunteita lihavuudesta, koska ylipaino on terveysriski. Sitten muistan, että jos terveysriskien välttely olisi elämässäni jokin kantava teema, en varmaan harrastaisi extreme-urheilua, liikkuisi auringossa ilman suojakerrointa tai popsisi säännöllisesti runsaita määriä karkkia.

Lihavuusahdistuksessani ei ole kyse terveyden vaalimisesta vaan siitä, että olen omaksunut yhteiskunnan tuputtamat lihavuusasenteet ihan liian hyvin. Jostakin selkäytimeni suunnalta tulee kamala, vääristynyt ajatus siitä, että lihavuus merkitsee epäonnistumista. Haluaisin olla fiksu ja avarakatseinen, mutta ilmeisesti pääni sisällä asuu pieni fatsheimaaja

Painoindeksi opetti minulle, että olen lihavuus-nimby: lihavuus on minulle ihan okei, kunhan se ei ilmene omassa takapuolessani. Enkä todellakaan haluaisi olla nimby, tässä asiassa tai missään muussakaan. Ilmeisesti ylipaino vain on yksi niistä asioista, joihin on helppo suhtautua ylevästi niin kauan kun ne eivät osu omalle kohdalle. 

Joten jos jokin nyt kaipaa arvostelua ja karua kaalisoppadieettiä, niin se ei ole lievästi lihava kehoni vaan asenteeni lihavuutta kohtaan. Kehopositiivisuusaatetta ja ennen kaikkea läskiaktivismia tarvitaan, ja paljon, jos 2800 gramman ylipaino saa ajattelemaan näin.

Vierailija

Painoindeksi opetti, että kehossani ei ole vikaa, mutta asenteessani on

Ihan mahtava kommentti, olipa rehellisesti kerrottu. Juuri tätä tarvitaan, että asenteista lihavia kohtaan voitaisiin oikeasti keskustella. Tunnistan saman nimby-asenteen itsessäni: muiden ylipaino on minulle ihan sama mutta omani ei. Minullakin on sporttisen ihmisen identiteetti, johon ylipaino ei liity. Toisaalta nimby-asenne kertoo ehkä siitäkin, että vain omat asiat kiinnostavat - ei se välttämättä ole aitoa suvaitsevaisuutta. Ehkä jos joku hyvin rakas olisi ylipainoinen - mitä sitä sitten...
Lue kommentti
Näyttelijä Ulla Virtanen seisoo perässäsi jonossa. Kuva: Juha Salminen

Vaikka ohitus vaikuttaa pieneltä asialta elämässä, se kertoo ihmisestä paljon, Ulla Virtanen kirjoittaa.

Jonotin lentokentällä rahanvaihtoon. Käytössä oli kaksi kassaa ja keskellä yksi jono. Lähellä rahanvaihtopistettä seisoskeli kolme tyyppiä juttelemassa. Jono eteni hyvää vauhtia, ja pian olin jo ensimmäinen jonossa.

Kun toinen kassoista vapautui, porukasta yksi huudahti vaihtavansa rahaa ja spurttasi nopeasti ohitseni kassalle. Suuni loksahti auki. Hän oli ihan selvästi nähnyt jonon.

Tällaisiin asioihin on puututtava heti ennen kuin tilanne menee ohi. Ei kannata lentää Teneriffalle porukan perässä vain kertoakseen siellä, että hei olit sikamainen nilkki! Keräsinkin itseni ja sanoin: ”Etuilitpa ikävästi.” Ohittaja tuhahti jotain vahingosta ja jatkoi asioimistaan. Sanattomana törkeydestä loin tyyppiin inhoavia katseita ja murehdin loppupäivän ihmiskunnan tilaa.

Ihmiskunnan tuhoon on monia syitä, yksi niistä on ohittaminen, tuo itsekkyyden sivuhaara. Ohittaja kuuluu ihmistyyppiin, joka on mielestään tärkeämpi kuin muut ja myös osoittaa sen.

”Minä väittäisin, että kyse on mulkerosta itsekeskeisestä luonteesta.”

Saattaahan joku ohittaa vahingossakin. Itsekin olen joskus etuillut, koska olenhan ajatuksissakulkija, joka kävelee päin tolppia. Mutta en tee sitä tahallani. Vahinko-ohittaja lehahtaa punaiseksi ja pyytelee anteeksi. Ohituspahis ei. Hän saattaa ohittaessaan jopa katsoa silmiin. Mistä nämä tyypit tulevat ja ennen kaikkea, miten he kehtaavat?

Luulen, että taipumus kehittyy jo lapsuudessa. Olin muinoin laivan leikkihuoneessa töissä. Tein kasvomaalauksia, ja lapset jonottivat kiltisti vuoroaan. Yhtäkkiä paikalle tuli äiti, joka laittoi taaperon eteeni istumaan: ”Hän ottaa perhosen”. Ohjasin äitiä jonon hännille, jolloin tämä ärähti: ”Hän on niin pieni, että hänen ei todellakaan kuulu jonottaa!”

Joku sanoisi, että kyse on omansa suojelemisesta, leijonaäidin vaistosta. Minä väittäisin, että kyse on mulkerosta itsekeskeisestä luonteesta.

Tämä selittää myös ison osan maapallomme ongelmista. Vaikka ohitus vaikuttaa pieneltä asialta elämässä, se kertoo ihmisestä paljon. Jos ihminen pistää itsensä toisen edelle niin, että on valmis aiheuttamaan toiselle mielipahaa ja rikkoo samalla yleisiä käytössääntöjä, on sympatian kyky pieni. Toisella ei ole väliä.

Tämä johtaa helposti isompiin ongelmiin. Amerikassa republikaanit eivät halua satsata yleiseen terveydenhuoltoon, koska ”minä ensin, minun rahat”. Miksi minun pitäisi vastata toisten ongelmista? Miksi minun pitäisi välittää siitä, että tuo toinen oli ennen minua jonossa? Minulla on nyt kiire.

Tie parempaan maailmaan vie pienten asioiden kautta. Älä ole itsekäs, älä ohita.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Hurja

Jonossa etuilijat tuhoavat ihmiskunnan

Hienoa, että valvoit järjestystä: en asu Suomessa ja matkustan työni vuoksi paljon. Jonottaminen toimii erinomaisesti Briteissä ja USA:ssa: Suomessa hotellien virkailijat eivät välitä ollenkaan vaikka varmasti ovat tietoisia ‘ohikkaista’ esim hotelliin saavuttaessa tai lähtiessä. Pidän puoleni ja henkilökunta ei mielestäni suhtaudu asiaan asiallisesti- valitettavasti Scandinavit ovat huonoimpia kiire tilanteissa esim: lentokoneissa ottamaan huomioon kanssa ihmiset:
Lue kommentti
Vierailija

Jonossa etuilijat tuhoavat ihmiskunnan

Onkohan Ulla sellainen täysverinen märehtijä jota jää tuollainen asia kalvamaan pitkiksi ajoiksi, ehkä sillä on myös näyttelijöille tyypillinen hyvä muisti ja muistaa tuon etuilijan kymmenenkin vuoden kuluttua alkaen huutaa sille pää punaisena jossain Lidilissä kun näkee sen, että: m***'u ohit minut kuin pullopersesika lentokentän jonossa! johon toinen ehkä vastaa(luultavasti ei kuitenkaan) ai anteeksi koska kun en ollenkaan muista? Ulla: no tanan kele! vuonna 2017! Asiaahan se Ulla silti...
Lue kommentti

Missä viipyvät sankarillisista anopeista kertovat toimintaleffat?

”En todellakaan ole mikään äitipuoli. Ne on ilkeitä.”

Olen kuunnellut puolella korvalla lasten leikkimistä, mutta nyt meinaan kierähtää sohvalta alas. Miten lapsi voi tänä uusperheiden kulta-aikana ajatella ensimmäisenä, että äitipuoli on varmasti vastenmielinen tyyppi?

No, tietysti sen tähden, että klassikkosaduissa äitipuolien kohtalot ovat harvoin olleet niitä hauskimpia. Lumikin äitipuoli tanssii itsensä hengiltä hehkuvat rautakengät jalassaan, Hannun ja Kertun nälkäkuolemaan kiikuttanut eukko kohtaa itse kuoleman.

Viihteen voima on järkyttävän suuri.

Löytyy meiltä toki toinenkin latautunut perhetitteli, anoppi. Tästä lienee kiittäminen modernimpaa vitsiperinnettä. Toki vetävät tarinat vaativat aina roistonroolinsa, mutta missä ovat kettuilut pahantahtoisista appiukoista ja sadut saatanallisista isäpuolista?

Viihteen voima on järkyttävän suuri. Tilannetta tasapainottamaan tarvitsisimme valkokankaan täydeltä supersankariäitipuolia ja agenttianoppeja. Heitähän on oikeasti maailma pullollaan, joten ei luulisi olevan vaikea löytää?