Anna Perho punnitsee ainoastaan mahdollisuuksiaan ottaa toinenkin glögi. Kuva: Juha Salminen
Anna Perho punnitsee ainoastaan mahdollisuuksiaan ottaa toinenkin glögi. Kuva: Juha Salminen

Anna Perho heitti vaakansa kaatopaikalle – ja sai rauhan.

Viitisen vuotta sitten osallistuin projektiin, jossa testattiin kehonkoostumusmittareita. Mittarit ovat niitä vempaimia, joita ostetaan Sirkka-tädille joululahjaksi, kun mitään muutakaan ei keksitä. Niillä leikitään aattoiltana, ja sitten ne muuttuvat osaksi muovipyörrettä, joka lopulta tukehduttaa meidät kaikki.

Härveli sylki ulos joitain lukuja, joita projektin asiantuntija sitten arvioi. Tuomio oli tyly: olin läskistyvä toljake, jonka pitäisi tehdä ”täydellinen elämänmuutos”.

Olin ensin surullinen ja turhautunut. Kaikki nämä vuodet jumpassa, ja tässä tulos. Mitä väliä millään on?

Mutta mitä pidempään ajattelin ravintoshamaanin narinaa, sitä kiukkuisemmaksi tulin. Muistin Pekka Hiltusen kirjan Iso, jossa lihava nainen tuhoaa vaakansa kerran vuodessa manifestinä painovaatimuksia vastaan.

Pitää pysyä polulla, ja kun lipsahtaa, niin pitää vain palata rivakasti takaisin.

Katselin koostumusmittareita. Niiden harmaat näytöt näyttivät Muumilaakson Mörön silmiltä. Pienessä ohjekirjasessa muistutettiin suomeksi, ruotsiksi, hollanniksi ja urduksi, että tulokset ovat viitteellisiä, ja että jos koet epämääräistä oirehdintaa, hakeudu lääkäriin.

Päätin hakeutua kaatopaikan elektroniikkaromupisteelle, enkä katsonut taakseni.

Aluksi fiilis oli outo. Hakeuduin aamuisin automaattisesti kohti nurkkaa, missä vaaka oli jököttänyt. Muutaman päivän päästä aivojeni autopilotti alkoi uskoa, että vaaka has left the building.

Olen aina vierastanut termiä ”kehon kuuntelu”, koska se tuo mieleen kuvajaisen, jossa tutkitaan omaa naiseuttaan peilin avulla ja keskustellaan siitä Anaïs Ninin hengessä isoissa piirimuodostelmissa. Mutta kuten ihminen vanhetessaan joutuu huomaamaan, takin kääntämiseen ei kuole. Aloin kuin aloinkin kuunnella kehoani.

Ja yllätys, se ei sanonut mitään. Päässäni vallitsi täydellinen rauha, samanlainen hiljaisuus kuin suomalaisessa luentosalissa sen jälkeen kun esiintyjä on kysynyt ”onko täällä ketään vapaaehtoisia”. Ei pihaustakaan.

Aivoni olivat lopettaneet maanisen kalorialgoritmien jauhamisen. Jos huomasin olevani nälkäinen, söin jotain pääsääntöisesti järkevää. Keskityin ensisijaisesti ruuan tarjoamiin fiiliksiin. Syöminen kiinnittyi mielihyvään, ei välttelyyn tai South Beach -dieetin sääntöjen muisteluun.

Tajusin, että syöminen on samanlaista touhua kuin liikunnan harrastaminen: mikään ei koskaan lopu. Pitää pysyä polulla, ja kun lipsahtaa, niin pitää vain palata rivakasti takaisin.

Kun vaa’an lukema lakkasi johtamasta päivän tunnelmaa, pystyin keskittymään muihin asioihin (luin Danten runoutta ja pohdin minuuden rakennetta, eli ehdin olla enemmän Twitterissä ja seurata Good Wifea).

Tänä vuonna osallistuin treeniohjelmaan, jossa kysyttiin painoa. Käväisin nopeasti kuntosalin vaa’alla. Luku oli yhtä kuin nolla, merkityksetön.

Yhä liian usein mies yrittää kertoa, millainen naisen kuuluisi hänen mielestään on. 

”Viehättävä kaunis nuori nainen tulee vastaan. Kohdallani hän narahtaa 'Voi vittu'. Silmissäni hän rupsahtaa ja näyttää vanhalta noita-akalta”, mietti Jussi Tossavainen Twitterissä.

Onko se jotain kriiseilyä, kun mies tiettyyn ikään tullessaan alkaa käyttäytyä naisia arvottavasti? Entä onko siihen jotain ehkäisykeinoa, jotta tällaiselta voisi välttyä?

Itseni puolesta kyselen. Olisi melko ikävää herätä jonain päivänä ja huomata, että minustakin on tullut kusipää.

Itseni puolesta kyselen. Olisi melko ikävää herätä jonain päivänä ja huomata, että minustakin on tullut kusipää.

Miehenä saan usein hävetä, kun kanssani oletettavasti saman sukupuolen edustaja päättää näyttää sanallista osaamistaan, ja ulos putkahtaa jotain alun esimerkin kaltaista.

Kaikki tietävät, että kiroilu on jokseenkin rumaa. Miksi käytöstapakritiikkiin sitten pitää sekoittaa naista halventavaa haukkumista?

Koska miehet haluavat kertoa, millainen nainen on. Siitä on ollut taas hiljattain useita esimerkkejä, kuten Ilta-Sanomien kolumnissa, jossa Tuomas Manninen kritisoi television viivettä tytöttelyn kautta.

Tyttöjen ja naisten halutaan käyttäytyvän tietyn mallin mukaan, sillä miehet kaipaavat jonkinlaista naista elämäänsä. Kaunista ja kunnollista, joka ei kiroile mutta keittää perunat oikein, kuten äiti teki. Sellaista naista, joka olisi entisaikana siivonnut torpan kuntoon, kun mies itse olisi heilunut hangon kanssa heinäpellolla.

Tuskin kukaan nainen kuvittelee, että elämä olisi elettävä vain miestä varten.

Mistä miesten harhakuva sitten muodostuu? Ainakin vanhanaikaisesta kasvatuksesta ja kulttuurista. Tyttölasta torutaan paskan hokemisesta, koska se ei sovi kiltin tytön suuhun. Pojille se on sallitumpaa, sillä heistä tulee kuitenkin rekka-, putki-, meri- tai muita miehiä. Äijiä.

Syntymässä määritetty sukupuoli ei tarkoita, että olisi pakko pukea päälle vain sinistä tai pinkkiä, joten esimerkiksi käytöstapojenkin soisi kuuluvan kaikille.

Kun sukupuolineutraaliudesta puhutaan, sitä kritisoidaan, koska ”pojat ovat poikia ja tytöt tyttöjä”. Eihän biologisella sukupuolella tarvitse olla kasvattamisen kannalta väliä. Syntymässä määritetty sukupuoli ei tarkoita, että olisi pakko pukea päälle vain sinistä tai pinkkiä, joten esimerkiksi käytöstapojenkin soisi kuuluvan kaikille.

On hienoa huomata, että miesten typerät avautumiset herättävät runsaasti vastustusta, etenkin niissä, joita ulostuloissa halveerataan. Tyhmyyden tuomitsemista toivoisi silti kaikilta.

Haluaisin uskoa, että kymmenen vuoden päästä seksististä ilmiötä ei enää olisi, kun me nuoremmat ikäluokat vartumme keski-ikäisiksi miehiksi ja naisiksi. Yksilönä saisi sitten tehdä mitä haluaa – vaikka kiroilla, jos vituttaa.

Alfarealisti

Miksi keski-ikäisten miesten pitäisi saada sanella, miten nuori nainen käyttäytyy?

Totuus kuitenkin on, että ainakin me heterot - niin miehet kuin naiset - arvioimme ikäkriteerimme täyttäviä vastakkaisen sukupuolen edustajia heidän seksuaalisen arvonsa mukaisesti, tilanteessa kuin tilanteessa. Tätä eivät mitkään säännöt tai vinkumiset tule muuttamaan - syyttäkää evoluutiota. Toki minäkin voin kirjoitella totuudenvastaista puutaheinää erilaisia tahoja miellyttääkseni, jos siitä maksetaan...
Lue kommentti

Sukupuolella ei pitäisi olla merkitystä siihen, miten meitä arvioidaan tekijöinä. Olemme juuri niin hyviä, huonoja, valmiita tai kehittyviä olentoja kuin jokainen meistä on yksilönä, Ulla Virtanen kirjoittaa

Olen viime aikoina kuullut monen naispuolisen tuttavani jättäneen hakematta tai vastaanottamatta korkeampaa työnimikettä. Syynä on ollut ajatus siitä, että he eivät ole vielä valmiita. Sitten joskus, kun olen valmis.

Tottakai joskus on myös niin, ettei ole valmis etenemään. Vaan onko joillakin rima liian korkealla tai pelko siitä, että ympäristö lyttää heidät?

Eräs tuttavani oli vuosia työpaikassa, jossa hän teki korkean profiilin töitä. Häntä ei koskaan ylennetty, eikä hänen palkkaansa korotettu.

Työnsä huonommin hoitava mieskollega sai korkeampaa palkkaa ja ylennyksen. Nainen oli timantinkova ammattilainen, mutta silti hänen puheissaan toistui, kuinka häntä tilanne ei haitannut.

Ei haitannut? Ei kyse ole siitä, pärjääkö itse. Kyse on siitä, että pitää saada työnsä mukaista palkkaa ja arvostusta.

Kasvatetaanko meitä naisia eri lailla? Lehdet ovat täynnä juttuja siitä, kuinka naiset menestyvät koulussa hyvin. Silti jossakin kohtaa monen naisen usko urakehitykseen kaatuu.

Ehkä naiset välillä väsyvät taistelemaan oikeuksiensa puolesta?

Tarttuvatko meihin itseemmekin ne asenteet, joita saamme kuulla ympärillämme koko ajan? Naiset eivät ole kiinnostavia. Naiset mäkättävät, miehet johtavat. Nainen on riski työmarkkinoilla, koska kuukautiset ja lapsenteko.

Ehkä naiset välillä väsyvät taistelemaan oikeuksiensa puolesta? Kun toistuvasti lytätään, on lopulta helpompi vain ajatella, että ei minua haittaa.

Juonsin muinoin eri radioissa. Kanavat pitävät aamuohjelmia usein keulakuvinaan, ja kerran ihmettelin, miksei niissä ole enemmän naisjuontajia. Naiset eivät vain halua, mieskollega perusteli minulle.

Ahaa, ajattelin. Eivätkö naiset halua? Ehkä jotkut naiset eivät edes lähde tavoittelemaan paikkoja, koska he eivät koe, että heitä pidetään tarpeeksi kyvykkäinä.

Ympäristön asenteet ovat nimittäin yllättävän tarttuvia. Vastustan esimerkiksi asennetta, että mieskoomikot olisivat hauskempia kuin naiskoomikot. Silti jos pitää äkkiä nimetä joku hauska esiintyjä, saan itseni kiinni käymästä ensin läpi listaa miesoletetuista.

Syy lienee, että miehet näkyvät joka paikassa enemmän ja pitävät enemmän ääntä itsestään. Se on ihan oikein! Pitääkin olla ylpeä itsestään ja tekemisistään! Toivottavasti se näkyy myös tulevissa naissukupolvissa.

Sukupuolella ei pitäisi olla merkitystä siihen, miten meitä arvioidaan tekijöinä. Olemme juuri niin hyviä, huonoja, valmiita tai kehittyviä olentoja kuin jokainen meistä on yksilönä. Niin meidät tulisikin nähdä.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.