Monen mielestä vein tasa-arvoa taaksepäin luopuessani tyttönimestäni miehen takia. Onko näin?

Omasta sukunimestä oli vaikea luopua naimisiin mennessä. Ennen ajattelin, etten tekisi sitä koskaan: mieshän ei minun identiteettiäni vie. Ja silti päädyin lopulta syömään sanani. Miksi?

Valintani herätti kritiikkiä tiedostavissa tuttavissani. Heidän mielestään tuin patriarkaalista yhteiskuntaa ja menin tasa-arvossa taaksepäin. Nainenhan on saanut häiden jälkeen pitää oman sukunimensä vasta vuodesta 1985.

Pakko myöntää, että kritiikki tuntui pahalta, kipuilinhan päätökseni kanssa itsekin. Mietin tasa-arvoa, mietin omia arvojani – ja silti tietoisena tästä kaikesta päädyin ottamaan mieheni nimen, koska se tuntui oikealta. Avioliitto on tunneasia, niin oli tämäkin. Minulla oli mahdollisuus valita ja valitsin näin.

Ymmärrän hyvin niitä, jotka kantavat syntymäsukunimensä ylpeinä hautaan asti. Minäkin olen silti ylpeä tästä valinnasta. Olen ylpeä myös entisestä sukunimestäni, Serkamosta. Se oli hyvä nimi.

Asiaa mietittyäni ymmärsin myös, että sukunimi on lopulta pinnallinen asia. Oikea minuus asuu jossain syvemmällä.

Kuka sinä olet sukunimesi takana?

Elo

Otin mieheni sukunimen – ja olen ylpeä valinnastani

Ihan ok valinta, kunhan itse on tyytyväinen. Lakimuutos tuli 1986, mutta usein ihmisiltä unohtuu, että ennen 1920-lukua sukunimi ei vielä edes ollut pakollinen. Useimmilla tällainen kuitenkin oli. Unohtuu myös, että naisten tapa ottaa miehen sukunimi tuli käyttöön vasta 1800-luvulla. Sitä ennen naiset pitivät oman nimensä, mikä on auttanut ainakin minua sukututkimusta tehdessä. Tapa ottaa miehen sukunimi siirtyi aatelisilta tavallisen kansan käyttöön. Kukin tekee niin kuin tahtoo, mutta voi kun...
Lue kommentti