Anna Perho on nainen, äiti ja  ihminen. Hänellä on myös  räjäytyslupa. Twitter:@annaperho
Anna Perho on nainen, äiti ja ihminen. Hänellä on myös räjäytyslupa. Twitter:@annaperho

Eikö voisi vain tehdä bolognesekastiketta ilman ajatusta siitä, voiko sen esitellä Slushissa, Anna Perho kysyy.

Siinä se taas seisoi: THINK BIG.

Neonputkista väännetty sanapari loimotti neukkarin seinässä. Sen tarkoitus oli varmasti inspiroida ajatteluun, josta versoaa sovellus, jolla voi tilata pizzaa tofulla käyvään taksiin, mutta minun kaltaiseni ajattelija tunsi itsensä uupuneeksi. Suurin oivallukseni liittyy siihen, että minkä tahansa lauseen pystyy sovittamaan vanhaan Felix-ketsupin mainosjingleen (jingleen, jingleen, jingleen, jingleen – herkkuja ruokapöytään!).

Kunnioitettavaa, mutta huoh.

Ajattelin ystävääni. Hän haluaa luoda maailmaan jotain uutta, josta mahdollisimman moni voisi hyötyä. Kunnioitettavaa, mutta huoh. Eikö voisi vain keskittyä täydellisen bolognesekastikkeen tekemiseen ilman ajatusta siitä, voiko sen esitellä Slushissa?

Älä ymmärrä väärin. Teknologia ja ihmisten auttaminen sen avulla on mahtavaa. Miten mukavaa onkaan maksaa laskut taskuun mahtuvalla supertietokoneella. Digitalisaatio pelastaa henkiä ja tekee hyvän tekemisestä helppoa.

Mutta jotta jokin voisi olla isoa, pitää olla myös pientä ja keskikokoista.

Eivätkä kaikki ole riskinottajia. Maailma jakautuu uhka- ja mahdollisuusorientoituneisiin ihmisiin, joista ensin mainitut tunnetaan myös realisteina. Ihmisinä, jotka eivät todellakaan halua vetää lippua salkoon kansainvälisenä epäonnistumisen päivänä. Elämässä on paljon sellaista, mikä menee vääjäämättä vihkoon. Pakkoko sellaista on ehdoin tahdoin viritellä ja vielä isosti?

Nysvätään keskenään ja pelätään maailmanloppua, kun markkaakaan ei enää ole.

Tietenkin tämän ääneen sanominen on arveluttavaa. Suomi on vaikeuksissa, sillä täällä ei osata tehdä itse kasattavista huonekaluista globaalisti haluttavaa designia tai karjalanpiirakoista seuraavaa Mäkkäriä. Nysvätään keskenään ja pelätään maailmanloppua, kun markkaakaan ei enää ole.

Toisaalta voidaan makustella Donald Trumpin sitaattia ”Ajattelet joka tapauksessa, joten miksi et ajattelisi isosti?” ja miettiä, millaisiin seurauksiin se on maailmaa johdattamassa.

Isosti ajatteleminen edellyttää suurta optimismia – tai positiivisuutta. Se vain tekee nykyisen tutkimuksen mukaan onnettomaksi. Kun elämä antaa avaria, mieli mustenee vaikka kuinka yrittäisi ajatella keep calm -sloganeita. Tuntuu siltä, että on huono ilopilleri. Kuuluisa psykoterapeutti Russ Harris sanoo suoraan: onnellisuus ei ole normaali olotila.

Taivas putoaa niskaan yhtä suurella todennäköisyydellä kuin se pysyy paikallaan.

Tiukan negatiivinen ajattelu on toki myös valheellista. Taivas putoaa yhtä suurella todennäköisyydellä niskaan kuin se pysyy paikallaan.

Pointti on siinä, että kannattaa ajatella itselleen sopivan kokoisesti. Yksi koko ei sovi kaikille, eikä kaikkien tarvitse keksiä seuraavaa Uberia tai nyhtökauraa. Nimittäin nyhtökauraa, nyhtökauraa, nyhtökauraa, nyhtökauraa – herkkuja ruokapöytään!

Lue kaikki Me Naisten kolumnit täältä.

Tia on omasta mielestään täydellinen äiti, vaimo ja ystävä, mutta oikeasti hän on takakireä kielikello, Jenni Kokander kirjoittaa.

Raija on työpaikkansa kyylä. Hän käy kantelemassa pomolle, kun Timo käy tupakalla kello 14.17, vaikka on nimenomaan sovittu, että erillisiä tupakkataukoja ei pidetä, vaan pössyttelyt hoidetaan lounaan tai kahvitauon yhteydessä.

Raija antaa palautetta esimiehelleen firman siivoojasta, huoltoyhtiöstä ja aulavahdista. Palaute on lähinnä ammattitaidottomuuden ihmettelyä.

Raija poistuu pikkujouluista ennen pukin saapumista, koska loukkaantuu pomolleen, joka pyytää Raijaa lopettamaan työkavereittensa moraalittoman juhlakäytöksen listaamisen ja ottamaan sen esille mieluummin maanantain aamupalaverissa. Viimeinen pisara Raijalle on, kun pomo ehdottaa tätä nauttimaan ja keskittymään joulun kunniaksi omaan hyvinvointiin.

Tia on omasta mielestään täydellinen äiti, vaimo ja ystävä, mutta oikeasti hän on takakireä kielikello.

Tia soittaa ystävälleen Riinalle aina tiistaisin. Hän kertoo, kuinka näki Cittarissa Tolosen Riston, joka oli humalaisen oloinen ja maksoi sossun lapulla. Tia raportoi Riston alennustilasta luonnollisesti myös Riston entiselle vaimolle.

Tia muistaa aina mainita myös siitä, kuinka hän kerran kassajonossa huomasi, miten hänen lapsensa päiväkotitäti otti pesuaineen kylkiäisiksi tarkoitetun Iittalan tuikkulyhdyn, vaikka se olisi kuulunut kahden tuotteen ostajalle ja hänellä oli vain yksi huuhteluaine.

Seuraavaksi muistellaan, kuinka samainen epäpätevä päiväkotitäti kehtasi väittää, että heidän Adele-Mimosansa olisi enemmän sylin kuin koko perheelle kaavaillun paleodieetin tarpeessa.

Puhelun päätteeksi Tia haukkuu aina miehensä.

Niklas ei koskaan tule saamaan hymypoikapatsasta, koska hän on vasikka. Hän käy juoruamassa keittäjälle, jos joku pistää ruokaa ”sika-astiaan”. Välitunnilla Niklas käy ratsaamassa koulun takana, etteivät yläasteen tytöt tee siellä salaa My Day -videoita Youtubeen. Niklas on kärppänä paikalla, kun koulun hallitus kokoontuu, onhan hän puheenjohtaja. Esityslistalla ovat viikosta toiseen erityisluokan poikien liian äänekäs läsnäolo ja tyttöjen vessan hiuslakkapilvi.

Opettajat kutsuvat Niklaksen opettajanhuoneeseen ja ehdottavat, että tarkkanäköinen poika kertoisi, jos havaitsee koulussa kiusaamista. Koulukiusaamiseen Niklaksella ei ole kuitenkaan selkärankaa puuttua, koska kantelupukkien tapaan hän keskittyy epäolennaisuuksiin. Kantelun pointtina on vain halu pönkittää omaa erinomaisuutta vasikoimalla muista.

Raija, Tia, Niklas ja muut kantelupukit keskittyvät kyttäämään muiden virheitä ja raportoimaan niistä kaikille muille, paitsi kohteille itselleen.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Turhasta tavarasta luopuminen on vapauttavaa, mutta kulutuskäyttäytymistä pitäisi järkeistää jollakin ihan muulla tavalla.

Yhden roska on toisen aarre! Tällainen kaunis ajatus on monella kierrättäjällä mielessä. Valitettavasti se ei enää pidä paikkaansa.

Tavarat ovat yhä kertakäyttöisempiä, lähes roskaa jo syntymähetkellään. Sukkahousut kestävät yhden illan, koska sellainen on markkinoiden logiikka, ja Kiinasta saa tilattua melkein mitä vain eurolla tai parilla, kunhan ummistaa silmänsä hetkeksi laadulta, tekijänoikeuksilta, työoloilta, haitallisilta kemikaaleilta ja ympäristöltä.

Toki on myös aarteita, joista saa käytettynäkin hyvän hinnan – hittimerkkien lastenvaatteita, aikaa ja muotivirtauksia kestäviä huonekaluja, design-astioita, merkkikenkiä – mutta eivät ne ole roskaa myyjällekään. 

Konmari ei riitä

Japanilaisen järjestelyguru Marie Kondon Konmari-siivouskirjasta tuli jättihitti muutama vuosi sitten. Kirjassa kehotettiin heittämään pois kaikki, mikä ei tuota iloa – ja ihmisethän heittivät.

Siivosin itsekin konmaripäissäni silloisen huushollini. Tuloksena oli kassikaupalla roskaa, mutta myös paljon hyvää tavaraa, jonka suunnittelin myyväni pois halvalla opiskelijajärjestön kirpputorilla. 

Kauppa vain ei käynyt. Potentiaaliset ostajat olivat parikymppisiä, hyvin pienituloisia ja vasta muutama vuosi sitten omilleen muuttaneita, mutta heilläkin oli kaikilla niin paljon tavaraa, etteivät he halunneet mitään lisää edes ilmaiseksi. Sain myytyä ja annettua pois muutaman tavaran, ja loput kiikutin yliopistolla sijainneeseen kierrätyshuoneeseen, josta sai ottaa ilmaiseksi tavaraa. 

Poistuin keirrätyshuoneesta helpottuneena, mutta samalla itseäni inhoten. Olin päässyt eroon tavarasta, mutta tavara oli edelleen olemassa, ja luultavasti vain pieni osa siitä ilahdutti enää koskaan ketään.


Tavaroita lopuksi elämää

Konmari-ajattelu hillitsi ostohalujani jonkin aikaa, mutta nyt useampaa vuotta myöhemmin minulla on taas paljon enemmän tavaraa kuin oikeasti tarvitsen. Ja taas vain murto-osa tavaroista, jotka ovat minulle roskaa, on jollekulle aarteita.  

Tosiasioiden sisäistäminen vie valitettavan paljon aikaa, mutta alan pikkuhiljaa tajuta: jokaiseen tavaraan pitäisi sitoutua loppuiäksi. Tavaroiden heittäminen pois ei ratkaise niiden ylituotantoa ja laatuongelmia. Pitää ostaa vain parasta, tarpeellisinta ja ihaninta, ja sitäkin harvoin.

Ehkä osaan jättää seuraavan tavaran ostamatta.

Haastattelin hiljattain Kati Välimäkeä, joka kirjaa ylös ja kuvaa jokaisen tavaran, joka tulee hänen kotinsa kynnyksen yli. Hän on todennut, että paras tapa hillitä turhan tavaran kertymistä on se, ettei päästä kotiinsa turhaa tavaraa. Kati on oikeilla jäljillä.

Ostohalujen hillintään tarjotaan usein lääkkeeksi sitä, että ostoksia tehdessä pitäisi pohtia, tarvitseeko ostamiaan tavaroita todella. Se voi auttaa jonkin verran, mutta tarpeita on ihan liian helppo keksiä. Parempi kysymyslitania ennen kaupan kassan tai Facebook-kirppiksen kommenttikentän lähestymistä  olisi seuraava:

Haluanko sitoutua tähän tavaraan loppuiäkseni tai kunnes tavara on kulunut puhki?

Rakastanko ja tarvitsenko tätä niin paljon, että haluan muuttaa tämän myös seuraavaan ja sitä seuraavaan ja sitä seuraavaankin asuntooni?

Lupaanko olla antamatta tavaraa ilmaiseksi kiertoon ja myydä sen vain, jos joku todella haluaa sen ja maksaa siitä hyvän hinnan?

Tällaisen seulan läpäisisi aika harva tavara. 

Harmi vain, että hienolla kysymyspatteristolla ei saa kotia minimalisoitua yhtä kätevästi kuin vaikka Konmari-metodilla, eli heittämällä puolet omaisuudestaan kaatopaikalle. 

Tavarasta luopuminen on parhaimmillaan kivaa ja vapauttavaa. Se, että joutuu säilömään asunnossaan kaikkia niitä tavaroita, jotka on joskus heikomman harkinnan hetkenä ostanut, ei ole kivaa, mutta se on opettavaista. 

Ehkä osaan jättää seuraavan tavaran ostamatta.