Anna Perho on nainen,  äiti ja ihminen. Hänellä  on myös räjäytyslupa.  Twitter:@annaperho
Anna Perho on nainen, äiti ja ihminen. Hänellä on myös räjäytyslupa. Twitter:@annaperho

Rakkautta on mykkyyden vallasssa heitetty löylykauhallinen, kirjoittaa Anna Perho.

Jos lääppijäjaarittelu on kertonut jostakin, niin ainakin siitä, minkä näyttelijä Antti Holma tiivisti taannoin näin: Suomi on maailman seksittömin maa.

Suomen Decamerone on persuaktiivin rassukkapäivitys, jossa hän kertoo, ettei ole pitkään aikaan kokenut ”mitään niin hauskaa” kuin hameenalusen salakuvaamisen yritys.

Tällaista hilpeilyä ei olekaan tosiaan nähty sitten 1990-luvun ”erotiikkabuumin.” Silloin aisti-iloja tarjosivat kylmästä sinertäneet topless-tarjoilijat ja -kampaajat. Maalaiskaupunkeihin tilattiin strippareita, joita toppa-asuiset alkuperäisasukkaat tuijottivat transsin vallassa.

Aistillinen eleganssi ei vain onnistu bella figuransa heijastinliiveihin verhoavalta kansalta.

Ja olihan se 1970-luvulla nauhoitettu Tietolaatikko-lastenohjelma, jossa käsiteltiin klassikkokysymystä: mistä lapset tulevat. Juontajat puhuvat aiheesta niin rennonletkeästi, että yhtä hyvin he olisivat voineet olla kertomassa lapsille, että heidän vanhempansa on juuri viety Itä-Saksaan teloitettaviksi.

Ehkä luonteva puhe seksistä on meille geneettisesti mahdotonta. Aistillinen eleganssi ei nyt vain luonnistu bella figuransa loskankestäviin heijastinliiveihin ympärivuotisesti verhoavalta kansalta, jonka mielestä rakkautta on mykkyyden vallassa heitetty löylykauhallinen.

Kun tein seksiaiheista keskusteluohjelmaa, toimitukseemme tulvi erilaista alaan liittyvää tavaraa. Kiinnitin huomiota siihen, että lähes kaikki naisille tarkoitetut seksilelut oli valettu jonkinlaisen eläinfiguurin muotoon.

Minusta siinä on jotain outoa. Tai sitten olen vain todella rajoittunut. Fantasioita sanotaan naisten Viagraksi, mutta onko todellakin niin, että naisten yleisin fantasia on tunkea kokonainen kaniini sinne?

Tai jos onkin, niin kannattaa pitää mielessä vanha kunnon neuvo siitä, että fantasiat kannattaa pitää omana tietonaan (puhumattakaan siitä, että ne toteuttaisi käytännössä).

”Hei rakas… kerro mitä sä ajattelet juuri nyt? Näytät niin kauniilta.”

”No… mmm… itse asiassa ajattelin juuri sitä citykania, joka nähtiin, kun oltiin sunnuntaina hiihtämässä.”

Jos on tarpeeksi iso tyttö harrastaakseen seksiä, pitää olla myös tarpeeksi iso kohtaamaan tosiasiat.

Jos on tarpeeksi iso tyttö harrastaakseen seksiä, pitää olla myös tarpeeksi iso kohdatakseen se tosiasia, että miehen penis ei näytä kujeilevalta pullonokkadelfiiniltä.

Toki voit tukeutua myös 1800-luvulla julkaistuun alan oppaaseen, jossa kannustetaan rakasteluun pimeässä. Silloin on aina toivoa, että ”mies kompastuu ja saa jonkin vähäisen vamman, jota morsian voi käyttää verukkeena torjumaan tämän lähentelyt”.

Seksuaalisuudesta puhuttaessa kuuluu aina lässyttää jotain monimuotoisuudesta. Ehkä sitä voisikin panostaa tänä vuonna oransseihin heijastinliiveihin.

Kaikki Me Naisten kolumnit voit lukea täältä.

Vierailija

Onko luonteva puhe seksistä meille geneettisesti mahdotonta?

Ei kannata uskoa Annaa kyllä minulla ja valtaosalla suomalaisista miehistä on housissaan kujeileva pullonokkadelfiiniltä näyttävä penis, ikävää jos häntä ei ole onnistanut sillä saralla. Osaamme muuten myös puhua seksistä sekä rakkaudesta aivan riittävän hyvin jotta suomalaiselta akalta on hame korvissa alta aikayksikön, mutta miksi rikkoa naisten illuusiota jos kerran asiasta selviää löylykauhallisella saunassa ja kun nainen nyt on kerran päättänyt aikojen saatossa että suomalainen mies nyt on...
Lue kommentti
Vierailija

Onko luonteva puhe seksistä meille geneettisesti mahdotonta?

Itselleni seksi on yhtä luontevaa kuin säästä keskusteleminen. Olen surullinen siitä, etteivät jotkut ihmiset ymmärrä seksuaalisuuden olevan yhtä luonnollista kuin hengittäminen, eivätkä siksi osaa suhtautua siihen vilpittömästi ja estottomasti. Seksuaalisuus on ominaisuus, johon perehtyminen puhtaalla sydämellä ja avoimella mielellä vapauttaa kauniimpaan ja likaisempaan ;) elämään.
Lue kommentti

Mielenterveyden ongelmista puhuminen ei ole nyyhkyttämistä, oli diagnoosi mikä tahansa. Milloin ymmärrämme lopettaa kiistelyn siitä, kuka sairastaa oikein?

Viime vuosien aikana lievemmät mielenterveysongelmat ovat arkipäiväistyneet. Niistä kehdataan puhua, ne huomioidaan työpaikoilla ja kynnys hakea apua on madaltunut. On hyvä asia, ettei masennuksesta tai burn outista tarvitse enää potea häpeää.

Suomen psykologiliiton puheenjohtaja Tuomo Tikkanen sanoi muutama vuosi sitten Ylelle, että avoimuuden lisääntymisestä voi kiittää muun muassa julkkiksia.

– Julkisuuden henkilöt ovat kertoneet masennus- tai sairastumisjaksoistaan, ja ne kaikki lieventävät sitä pelkoa, jota on tunnettu mielenterveysongelmia kohtaan.

Sitten tulee psykiatri, Kellokosken sairaalan entinen ylilääkäri Ilkka Taipale ja töräyttää Helsingin Sanomien haastattelussa, että Kansallisteatterin Masennuskomedia-näytelmän päähenkilön tarina on ”tyypillistä naistenlehden kansikuvakamaa”.

– ’Minulla oli burn out, mutta minä toivuin’. Se on ihan eri asia, jos kansikuvajulkkikset kertoisivat sairastuneensa skitsofreniaan ja toipuneensa vähän, mutta sairastavansa sitä edelleen, Taipale sanoo Helsingin Sanomille ja jatkaa:

– En pidä siitä, että julkkikset nyyhkyttävät, hän toteaa tehdäkseen asian vielä selkeämmäksi.

”En pidä siitä, että julkkikset nyyhkyttävät.”

Siinäpä kannustava kommentti kaikille mielenterveytensä kanssa kamppaileville! Julkisuuden henkilö, joka on kohdannut mielenterveyden ongelmia ja saanut niihin mahdollisesti myös diagnoosin ja hoitoa, leimataan nyyhkyttäjäksi. Ikään kuin hän valittaisi turhasta. Jos ei tule verta, ei voi sattua.

Taipaleen kommentti on jatkoa aina silloin tällöin päätään nostavalle väittelylle siitä, kenellä on oikeus valittaa ja kuka on tarpeeksi sairas saadakseen kertoa siitä. Kesällä muun muassa pohdittiin, onko Anna-Leena Härkösen uutuusromaanin päähenkilö ”uskottavasti masentunut”, jos hän käy jumpassa ja elämä näyttää päällisin puolin hyvältä.

Taipale on toki oikeassa siinä, että burn out ja skitsofrenia ovat kaksi eri asiaa, ja hän on tärkeällä asialla vaatiessaan, että vaikeasti mielisairaiden sosiaalinen asema pitää saada kuntoon.

Kummastakaan sairaudesta puhuminen ei silti sulje toista pois. Lievempien mielenterveyden ongelmien esiin tuominen ei ole vakavampia ongelmia väheksyvää, mutta Taipale tulee kyllä nyyhkytyskommentillaan väheksyneeksi kaikkia muita mielenterveyden ongelmia paitsi niitä vaikeimpia.

Aika monelle tulee elämässään vaihe, jolloin mielenterveys joutuu koetukselle. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen mukaan joka viides suomalainen sairastuu masennukseen elämänsä aikana. Monella se uusii ja osalla kroonistuu.

Burn out tai raskauden jälkeinen masennus saattaa olla vaikein asia, jonka ihminen joutuu elämässään kokemaan. Vaikka häpeä ei enää niin suuri kuin joskus aiemmin, kynnys hakea apua saattaa silti olla korkea. Nyyhkyttäjäksi leimaaminen ei varsinaisesti auta asiaa.

Burn out tai raskauden jälkeinen masennus saattaa olla vaikein asia, jonka ihminen joutuu kokemaan.

Sillä, että mielenterveytensä kanssa vaikka vain väliaikaisestikin kamppaileva uskaltaa hakea ja saa apua jo varhaisessa vaiheessa, voidaan ehkäistä ongelmien pahenemista ja yhteiskunnalle aiheutuvia kustannuksia.

Mielenterveyden ongelmat ovat edelleen yleisin työkyvyttömyyseläkkeiden syy. Niiden vuoksi myönnettyjen työkyvyttömyyseläkkeiden määrä on kuitenkin vähentynyt kymmenen vuoden aikana kolmanneksella, vaikka masennustilastot voivat edelleen paksusti.

Voikin kysyä, kuinka suuri merkitys on sillä, että mielenterveydestä on viime vuosina viimein alettu puhua avoimemmin ja että lieviä tai ohimeneviäkään ongelmia ei väheksytä?

Sitä paitsi sen burn outin syvimmässä alhossa saattaa auttaa jo pelkästään tieto siitä, että muutkin ovat tästä toipuneet.

Vierailija

Nyyhkyttäjäksi leimaaminen on viimein asia, jota mielenterveytensä kanssa kamppaileva kaipaa

Mielen sairaus on sairaus siinä kuin muutkin, ja on hyvä että siitä puhutaan. Nostan myös hattua jokaiselle joka "tulee kaapista" sairautensa kanssa. Mutta olen siitä Taipaleen kanssa samaa mieltä että iltapäivä- ja naistenlehdet ovat täynnä näitä "tunnettu tähti avautuu: kärsin masennuksesta/unettomuudesta/ahdistuksesta"- juttuja. Monessa jutussa kuitenkin puhutaan ihan muusta kuin sairaudesta, on ollut väsymystä, kiirettä töissä, ikäviä sattumuksia elämässä, jotka sinänsä ovat ihan tavallisia...
Lue kommentti
Näyttelijä Ulla Virtanen seisoo perässäsi jonossa. Kuva: Juha Salminen

Onko reilua, että mies saa mennä sortseissa kirkkoon, mutta minä samanlaisissa vaatteissa en, Ulla Virtanen ihmettelee.

Taannoin Italian-reissulla kiertelin poikaystäväni kanssa kaupunkeja. Padovan kaupungissa oli kuuluisa vanha kirkko Basilica di Sant’Antonio. Vaikkemme kumpikaan kuulu kirkkoon, se ei estä meitä ihastelemasta kauniiden rakennusten arkkitehtuuria ja tutustumista historiaan. Joten suuntasimme siis basilikaan.

Mahtipontisella ovella seisoi kaksi vahtimiestä, jotka katsoivat meitä ja sanoivat, että herra on kyllä tervetullut sisälle, mutta naispuolinen ei saa tulla sortseissa ja t-paidassa. Hetken tuijotettuani heitä hämmennyksen vallassa tajusin, että herra poikaystävällähän oli myös sortsit ja t-paita. Huomautin tästä portsareille ja kysyin uudestaan, enkö muka saa mennä sisälle kirkkoon. “Of course you can”, he totesivat. Minun tulisi vain ensin hakea kirkon toimistosta päälleni kaapu.

Päätimme poikaystäväni kanssa, että hän käy vilkaisemassa, miltä sisällä näyttää, ja minä odotan ulkona.

Totta kai tiedän, että katolisuudessa, niin kuin monissa uskonnoissa, on omia, pyhiksi kutsuttuja sääntöjä. Tämä uskonnollinen epäreiluus alkoi kuitenkin odotellessani ärsyttää niin, että haastoin vahtimiehiä. Tivasin heiltä, ovatko he tosiaan sitä mieltä, että on reilua, että mies saa mennä sortseissa kirkkoon, mutta minä samanlaisissa vaatteissa en. He totesivat, että minä voin aivan vapaasti mennä lähellä sijaitsevaan pienempään kirkkoon tai sitten pukeutua tätä rakennusta varten kaapuun.

Minua raivostutti vielä enemmän. Jos jotkut laativat epäreiluja ja epätasa-arvoisia sääntöjä, niin olisivat sitten edes loogisia säännöissään! Ilmeisesti pienemmässä kirkossa jumalaa ei niin paljon ärsytä Virtasen Ullan sortsit, mutta isommassa hänen muotisilmäänsä sen sijaan tökkii. Tämä on yhtä epäloogista kuin se, että gynekologilla otetaan housut pois sermin takana, mutta sitten kävellään toosa paljaana makaamaan pöydälle.

Ymmärrän toki, että tämä on aika pientä henkilökohtaisen tason syrjintää. Olenhan hetero, ateisti, valkoihoinen nainen, joka on kasvanut Suomessa, korkealaatuisen koulutuksen ja terveydenhuollon maassa, jossa tasa-arvokin on moniin maihin verrattuna erittäin pitkällä. Kovin harvoin joudun siis kokemaan mitään suurta syrjimistä. Joten se, että minä en pääse johonkin kirkkoon, on toki pieni asia.

Silti se saa raivostuttaa. Useinhan saa kuulla, että toisten uskontoa pitää kunnioittaa. Miksi uskonnot eivät sitten kunnioita minun ihmisyyttäni? Miksi uskonto saa syrjiä?

Uskoa saa mihin haluaa, muttei olla epäreilu.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Vierailija

Miksi uskonnot saavat syrjiä minua?

Jopa ravintolat saavat asettaa pukeutumiselle ohjeet. En ole katolisen kirkon puolustaja, mutta on hyvä ymmärtää ihan tavalliset säännöt tahdikkuudelle. Jos tietyt asiat ovat toisille erityisen tärkeitä, ja sinulle ei, miksi haastat? Et voi mennä moniin muihinkaan tilaisuuksiin shortseissa, koska se ei ole kunnioittavaa. Linnan juhlat, Eu-parlamentti, opettajien pukeutuminen koulussa jne jne. Jos tilanteissa mennään aina niin pitkälle, että tehdään mitä itse halutaan, kaikista asioista saa...
Lue kommentti