Miina Supinen on helsinkiläinen kirjailija ja toimittaja, joka kokeilee kaikkea ainakin kerran. Twitter: @MiinaSupinen
Miina Supinen on helsinkiläinen kirjailija ja toimittaja, joka kokeilee kaikkea ainakin kerran. Twitter: @MiinaSupinen

Ajatus rationaalisen itsekkäästä homo economicuksesta voi hyvin, Miina Supinen kirjoittaa.

Talousuutisia lukiessani tunnen itseni muurahaisen kokoiseksi. Tässä sitä rakennetaan kekoa pikku kavereitten kanssa, mutta oikeasti maailmaa hallitsevat suuret ja salaperäiset markkinavoimat, jotka voivat kaataa koko keon. Jos markkinavoimat oikein suuttuvat, ne saattavat polttaa koko metsän.

Markkinavoimat muistuttavat erehdyttävästi jumalaa. Kukaan ei ole tarkkaan ottaen nähnyt niitä, mutta ne vaikuttavat joka paikassa. Papisto – tarkoitan taloustieteilijät ja poliitikot – yrittää tulkita markkinavoimia ja varoittaa kansaa niiden liikkeistä, mutta monesti turhaan. Kokonaiset maanosat suistuvat lamaan, ja aina se on jotenkin pikku muurahaisten oma vika. Olemme näkymättömien myrskyjen armoilla asuntolainoinemme ja yrityksinemme. Ja koko homma saa puhtinsa yhteisestä uskosta, kuluttajien luottamuksesta.

Olemme näkymättömien myrskyjen armoilla asuntolainoinemme ja yrityksinemme.

Joskus taloutta on kiinnostavaa tarkastella uusista näkökulmista. Ruotsalaisen toimittajan Katrine Marçalin tuore kirja Who Cooked Adam Smith’s Dinner? kysyy hyvän kysymyksen. Kuka valmisti Adam Smithin, modernin talousteorian isän, illallisen?

Klassisen taloustieteen pohjalla vaikuttaa käsitys ihmisestä rationaalisena ja omaa etuaan ajavana yksilönä. Adam Smith kirjoitti vuonna 1776 kuuluisan lauseen ”Emme odota saavamme illallista lihamestarin, olutpanijan tai leipurin hyväntahtoisuuden ansiosta, vaan sen takia, että he tavoittelevat omaa etuaan.”

Yksi tyyppi kuitenkin unohtui Smithin listalta. Äiti. Adam Smithin äiti valmisti pojalleen päivällisen joka ikinen ilta. Ihan ilmaiseksi. Rakkaudesta ja velvollisuudentunnosta.

Yksilön pohjimmainen itsekkyys on aikamme lempiajatuksia.

Nykyaikaiset talousteoriat ovat monisyisiä, eivätkä taloustieteilijät edes väitä selittävänsä niiden avulla kaikkea inhimillistä toimintaa. Adam Smithkin kirjoitti aikoinaan teoksissaan solidaarisuuden ja yhteisvastuun puolesta.

Ajatus rationaalisen itsekkäästä homo economicuksesta voi silti hyvin. Yksilön pohjimmainen itsekkyys on aikamme lempiajatuksia. Pyyteettömän yhteispelin puolestapuhujat kuitataan nopeasti tyhmänsorttisiksi hipeiksi.

Marçalin mielestä homo economicus on pelkkä myytti, ja vaarallinen sellainen. Oman voiton tavoittelun vuoksi maailma on täynnä kurjuutta ja sortoa ja tukehtumassa saasteisiin. Olisi aika siirtyä äidillisempään maailmaan.

Muurahaiskeosta on vaikea sanoa, miten globaali talous järjestyisi parhaiten.

Muurahaiskeosta on vaikea sanoa, miten globaali talous järjestyisi parhaiten. Klassisen taloustieteen mukaan ”talouden näkymätön käsi” hoitaa hommat parhain päin, jos vain annamme sen rauhassa hääräillä.

Marçalin kirja on vähintään hyvä muistutus siitä, että keko nousee yhteispelin ja rakkauden voimalla. Omaishoitajien, vapaaehtoistyöntekijöiden, äitien, isien ja isovanhempien hoivatyö ei näy suoraan BKT:n lukemissa, mutta ilman sitä koko keko jäisi rakentamatta.

Kaikki Me Naisten kolumnit voit lukea täältä.

Tilaa Me Naisten uutiskirje, voit tilata sen kautta lehden maksuttoman näytenumeron kotiisi.

Anna Perho punnitsee ainoastaan mahdollisuuksiaan ottaa toinenkin glögi. Kuva: Juha Salminen

Anna Perho heitti vaakansa kaatopaikalle – ja sai rauhan.

Viitisen vuotta sitten osallistuin projektiin, jossa testattiin kehonkoostumusmittareita. Mittarit ovat niitä vempaimia, joita ostetaan Sirkka-tädille joululahjaksi, kun mitään muutakaan ei keksitä. Niillä leikitään aattoiltana, ja sitten ne muuttuvat osaksi muovipyörrettä, joka lopulta tukehduttaa meidät kaikki.

Härveli sylki ulos joitain lukuja, joita projektin asiantuntija sitten arvioi. Tuomio oli tyly: olin läskistyvä toljake, jonka pitäisi tehdä ”täydellinen elämänmuutos”.

Olin ensin surullinen ja turhautunut. Kaikki nämä vuodet jumpassa, ja tässä tulos. Mitä väliä millään on?

Mutta mitä pidempään ajattelin ravintoshamaanin narinaa, sitä kiukkuisemmaksi tulin. Muistin Pekka Hiltusen kirjan Iso, jossa lihava nainen tuhoaa vaakansa kerran vuodessa manifestinä painovaatimuksia vastaan.

Pitää pysyä polulla, ja kun lipsahtaa, niin pitää vain palata rivakasti takaisin.

Katselin koostumusmittareita. Niiden harmaat näytöt näyttivät Muumilaakson Mörön silmiltä. Pienessä ohjekirjasessa muistutettiin suomeksi, ruotsiksi, hollanniksi ja urduksi, että tulokset ovat viitteellisiä, ja että jos koet epämääräistä oirehdintaa, hakeudu lääkäriin.

Päätin hakeutua kaatopaikan elektroniikkaromupisteelle, enkä katsonut taakseni.

Aluksi fiilis oli outo. Hakeuduin aamuisin automaattisesti kohti nurkkaa, missä vaaka oli jököttänyt. Muutaman päivän päästä aivojeni autopilotti alkoi uskoa, että vaaka has left the building.

Olen aina vierastanut termiä ”kehon kuuntelu”, koska se tuo mieleen kuvajaisen, jossa tutkitaan omaa naiseuttaan peilin avulla ja keskustellaan siitä Anaïs Ninin hengessä isoissa piirimuodostelmissa. Mutta kuten ihminen vanhetessaan joutuu huomaamaan, takin kääntämiseen ei kuole. Aloin kuin aloinkin kuunnella kehoani.

Ja yllätys, se ei sanonut mitään. Päässäni vallitsi täydellinen rauha, samanlainen hiljaisuus kuin suomalaisessa luentosalissa sen jälkeen kun esiintyjä on kysynyt ”onko täällä ketään vapaaehtoisia”. Ei pihaustakaan.

Aivoni olivat lopettaneet maanisen kalorialgoritmien jauhamisen. Jos huomasin olevani nälkäinen, söin jotain pääsääntöisesti järkevää. Keskityin ensisijaisesti ruuan tarjoamiin fiiliksiin. Syöminen kiinnittyi mielihyvään, ei välttelyyn tai South Beach -dieetin sääntöjen muisteluun.

Tajusin, että syöminen on samanlaista touhua kuin liikunnan harrastaminen: mikään ei koskaan lopu. Pitää pysyä polulla, ja kun lipsahtaa, niin pitää vain palata rivakasti takaisin.

Kun vaa’an lukema lakkasi johtamasta päivän tunnelmaa, pystyin keskittymään muihin asioihin (luin Danten runoutta ja pohdin minuuden rakennetta, eli ehdin olla enemmän Twitterissä ja seurata Good Wifea).

Tänä vuonna osallistuin treeniohjelmaan, jossa kysyttiin painoa. Käväisin nopeasti kuntosalin vaa’alla. Luku oli yhtä kuin nolla, merkityksetön.

Suomi 100 -juhlallisuuksien yllä leijuu outo ankeuden aura. Putsataan se!

Suomi 100 -vuoden katsotuin kotimainen elokuva so far: Kolmanteen kertaan tehty Tuntematon sotilas.

Myydyin elämäkerta: Jere. 42-vuotiaan entisen jääkiekkoilijan summaus kuluneiden vuosien huume- ja muista ongelmista.

Jyräävin tapahtuma: Äärioikeistolainen 612-kulkue, jonka tieltä saavat itsenäisyyspäivänä väistyä niin lapset kuin alpakatkin.

Tätäkö on suomalaisuus vuonna 2017 – taaksepäin katsomista, päihdesekoilujen muistelua ja uusnatsien väistelyä?

Ilo loistaa tässä ilottelussa poissaolollaan. Miten perin suomalaista, kyynikko voisi todeta. Mutta ei olla kyynisiä, ollaan almoja!

Alma aikoo marssia Suomen leijona kaulassa Linnan juhliin. Hänelle leijonariipus on merkki siitä, että on ylpeä kotimaastaan.

Suomen sadannen itsenäisyyspäivän inspiroivin hahmo on popsensaatio Alma Miettinen. Hän aikoo marssia Suomen leijona kaulassa Linnan juhliin. Almalle leijonariipus on merkki siitä, että on ylpeä kotimaastaan.

Alma on nero! Juuri näin meidän kaikkien normaalien ihmisten pitäisi toimia. Ottaa takaisin haltuun suomalaisuuden ikonit, sillä meillehän ne kuuluvat.

Ei siis muuta kuin liput liehumaan, soihdut palamaan, leijonariipus kaulaan ja alpakoita rapsuttamaan. 

Paljon onnea, Suomi! Olet rakas!

Vierailija

Ole kuin Alma! Jokaisen tavallisen suomalaisen kannattaisi ripustaa Suomi-leijona kaulaan

Vierailija kirjoitti: Se on rasistista vain silloin jos sen (niinkuin monen muunkin asian) tekee valkoinen heteromies. Jos saman asian taas tekee nainen tai vähemmistön edustaja se on hienoa, kannatettavaa, uraaurtavaa, rohkeaa ja vaikka mitä. Kaksoisstandardit... Ei, kyllä se on ihan rasisti itse joka sotkee tuon tunnuksen ja rasismin samaan mielikuvaan öyhöämällä ripus kaulassa pöljyyksiään. Ketään muuta ei voi siitä syyttää.
Lue kommentti