Anna Perho on nainen, äiti  ja ihminen. Hänellä on myös räjäytyslupa.  Twitter:@annaperho
Anna Perho on nainen, äiti ja ihminen. Hänellä on myös räjäytyslupa. Twitter:@annaperho

Kerran kriitikko oli väärässä, mutta siitä puhuminen on työpaikalla tabu, kirjoittaa Anna Perho.

Minulla oli aikanaan työkaveri, joka oli puhdasverinen mulkero.

Hän räyhäsi ja nimitteli, jos asiat eivät menneet, kuten hän olisi toivonut niiden menevän. Tosin toiveista ei koskaan tihkunut tarkempaa tietoa, koska tämä tunnelmanluoja oli liian kiireinen luetellessaan muiden ihmisten virheitä. Hän ei osallistunut koulutuksiin tai kehityskeskusteluihin, mutta pikkujouluissa hän haukkui kaikki.

Hän oli tyypiltään aktiivis-aggressiivinen raivoaja, ja sitten ovat nämä muut tyypit:

Uhri kommunikoi ympäristönsä kanssa vain merkitsevin huokauksin.

Uhri on voimaton oman kohtalonsa – ergonomisesti väärin säädetyn tuolin –  edessä. Uhri on excelöinyt kaikki työpaikan virheet, mutta ratkaisujen penääminen ajaa hänet identiteettikriisiin. Eihän näille asioille mitään voi! Niinpä uhri kommunikoi ympäristönsä kanssa vain merkitsevin huokauksin helliessään ”kadutte sitten, kun lähden”-irtisanoutumisfantasiaansa.

Kriitikon mielipiteiltä ei taas voi välttyä, vaikka haluaisikin. Supervoimillaan hän pystyy mitätöimään minkä tahansa idean. Parhaimmillaan kriitikko on, kun hän pääsee perustelemaan, miksi jokin projekti ei voi onnistua. Kerran hän oli väärässä, mutta siitä puhuminen on työpaikalla tabu.

Halaaja on ottanut liian tosissaan kaikki ne myönteisen ajattelun oppaat, joita hän lukee ”kehittyäkseen ihmisenä”. Hänen vastauksensa kaikkiin ongelmiin on halaus ja ehkä jokin ryhmäyttävä vetäytyminen, jossa tehdään manna­ryyneistä uusi, kuvitteellinen organisaatiokaavio, jossa kaikki voivat kokeilla toistensa rooleja.

Ihansama valpastuukin vasta, kun saunaseteliin kajotaan.

Harkka. Voisko joku nyt keksiä sille jotain tekemistä? Kenen idea oli ottaa se tänne?

Ihansama kuvittelee, että työpaikka on subjektiivinen jokamiehenoikeus. Hänellä on pelkkiä oikeuksia, mutta ei ainuttakaan velvollisuutta. Ihansama valpastuukin vain silloin, kun johonkin hänen etuisuuteensa, kuten työnantajan tarjoamaan saunaseteliin, kajotaan. Jos seteliin tulee 0,8 sentin omavastuukorotus, ihansama uhkaa liitolla, lakolla ja poliisilla.

Lörpöttelijä on hän, jonka vuoksi kaikki vihaavat avokonttoreita. Nimittäin ei niin lyhyttä hiljaisuutta, etteikö tämä sanojen laviini täyttäisi sitä loputtomilla havainnoillaan ja analyyseillaan maailmasta ja siitä mitä yks Maiju sanoi kerran.

Joillakin työpaikoilla on nuuskijoita.

Niinpä satun tietämään, että sen nimittelevän mulkeron työpöydän alimmaisessa laatikossa oli vaaleanpunaisella sokeritahnalla kuorrutettuja pipareita. Yksi nuuskija söi niistä salaa neljä, ja ne olivat parhaat keksit, jotka hän oli koskaan syönyt.

Lue kaikki Me Naisten kolumnit täältä.

Anna Perho punnitsee ainoastaan mahdollisuuksiaan ottaa toinenkin glögi. Kuva: Juha Salminen

Anna Perho heitti vaakansa kaatopaikalle – ja sai rauhan.

Viitisen vuotta sitten osallistuin projektiin, jossa testattiin kehonkoostumusmittareita. Mittarit ovat niitä vempaimia, joita ostetaan Sirkka-tädille joululahjaksi, kun mitään muutakaan ei keksitä. Niillä leikitään aattoiltana, ja sitten ne muuttuvat osaksi muovipyörrettä, joka lopulta tukehduttaa meidät kaikki.

Härveli sylki ulos joitain lukuja, joita projektin asiantuntija sitten arvioi. Tuomio oli tyly: olin läskistyvä toljake, jonka pitäisi tehdä ”täydellinen elämänmuutos”.

Olin ensin surullinen ja turhautunut. Kaikki nämä vuodet jumpassa, ja tässä tulos. Mitä väliä millään on?

Mutta mitä pidempään ajattelin ravintoshamaanin narinaa, sitä kiukkuisemmaksi tulin. Muistin Pekka Hiltusen kirjan Iso, jossa lihava nainen tuhoaa vaakansa kerran vuodessa manifestinä painovaatimuksia vastaan.

Pitää pysyä polulla, ja kun lipsahtaa, niin pitää vain palata rivakasti takaisin.

Katselin koostumusmittareita. Niiden harmaat näytöt näyttivät Muumilaakson Mörön silmiltä. Pienessä ohjekirjasessa muistutettiin suomeksi, ruotsiksi, hollanniksi ja urduksi, että tulokset ovat viitteellisiä, ja että jos koet epämääräistä oirehdintaa, hakeudu lääkäriin.

Päätin hakeutua kaatopaikan elektroniikkaromupisteelle, enkä katsonut taakseni.

Aluksi fiilis oli outo. Hakeuduin aamuisin automaattisesti kohti nurkkaa, missä vaaka oli jököttänyt. Muutaman päivän päästä aivojeni autopilotti alkoi uskoa, että vaaka has left the building.

Olen aina vierastanut termiä ”kehon kuuntelu”, koska se tuo mieleen kuvajaisen, jossa tutkitaan omaa naiseuttaan peilin avulla ja keskustellaan siitä Anaïs Ninin hengessä isoissa piirimuodostelmissa. Mutta kuten ihminen vanhetessaan joutuu huomaamaan, takin kääntämiseen ei kuole. Aloin kuin aloinkin kuunnella kehoani.

Ja yllätys, se ei sanonut mitään. Päässäni vallitsi täydellinen rauha, samanlainen hiljaisuus kuin suomalaisessa luentosalissa sen jälkeen kun esiintyjä on kysynyt ”onko täällä ketään vapaaehtoisia”. Ei pihaustakaan.

Aivoni olivat lopettaneet maanisen kalorialgoritmien jauhamisen. Jos huomasin olevani nälkäinen, söin jotain pääsääntöisesti järkevää. Keskityin ensisijaisesti ruuan tarjoamiin fiiliksiin. Syöminen kiinnittyi mielihyvään, ei välttelyyn tai South Beach -dieetin sääntöjen muisteluun.

Tajusin, että syöminen on samanlaista touhua kuin liikunnan harrastaminen: mikään ei koskaan lopu. Pitää pysyä polulla, ja kun lipsahtaa, niin pitää vain palata rivakasti takaisin.

Kun vaa’an lukema lakkasi johtamasta päivän tunnelmaa, pystyin keskittymään muihin asioihin (luin Danten runoutta ja pohdin minuuden rakennetta, eli ehdin olla enemmän Twitterissä ja seurata Good Wifea).

Tänä vuonna osallistuin treeniohjelmaan, jossa kysyttiin painoa. Käväisin nopeasti kuntosalin vaa’alla. Luku oli yhtä kuin nolla, merkityksetön.

Suomi 100 -juhlallisuuksien yllä leijuu outo ankeuden aura. Putsataan se!

Suomi 100 -vuoden katsotuin kotimainen elokuva so far: Kolmanteen kertaan tehty Tuntematon sotilas.

Myydyin elämäkerta: Jere. 42-vuotiaan entisen jääkiekkoilijan summaus kuluneiden vuosien huume- ja muista ongelmista.

Jyräävin tapahtuma: Äärioikeistolainen 612-kulkue, jonka tieltä saavat itsenäisyyspäivänä väistyä niin lapset kuin alpakatkin.

Tätäkö on suomalaisuus vuonna 2017 – taaksepäin katsomista, päihdesekoilujen muistelua ja uusnatsien väistelyä?

Ilo loistaa tässä ilottelussa poissaolollaan. Miten perin suomalaista, kyynikko voisi todeta. Mutta ei olla kyynisiä, ollaan almoja!

Alma aikoo marssia Suomen leijona kaulassa Linnan juhliin. Hänelle leijonariipus on merkki siitä, että on ylpeä kotimaastaan.

Suomen sadannen itsenäisyyspäivän inspiroivin hahmo on popsensaatio Alma Miettinen. Hän aikoo marssia Suomen leijona kaulassa Linnan juhliin. Almalle leijonariipus on merkki siitä, että on ylpeä kotimaastaan.

Alma on nero! Juuri näin meidän kaikkien normaalien ihmisten pitäisi toimia. Ottaa takaisin haltuun suomalaisuuden ikonit, sillä meillehän ne kuuluvat.

Ei siis muuta kuin liput liehumaan, soihdut palamaan, leijonariipus kaulaan ja alpakoita rapsuttamaan. 

Paljon onnea, Suomi! Olet rakas!

Vierailija

Ole kuin Alma! Jokaisen tavallisen suomalaisen kannattaisi ripustaa Suomi-leijona kaulaan

Vierailija kirjoitti: Se on rasistista vain silloin jos sen (niinkuin monen muunkin asian) tekee valkoinen heteromies. Jos saman asian taas tekee nainen tai vähemmistön edustaja se on hienoa, kannatettavaa, uraaurtavaa, rohkeaa ja vaikka mitä. Kaksoisstandardit... Ei, kyllä se on ihan rasisti itse joka sotkee tuon tunnuksen ja rasismin samaan mielikuvaan öyhöämällä ripus kaulassa pöljyyksiään. Ketään muuta ei voi siitä syyttää.
Lue kommentti