Anna Perho oli 9-vuotiaana himouskovainen. Twitter: @annaperho
Anna Perho oli 9-vuotiaana himouskovainen. Twitter: @annaperho

Toimittaja Anna Perho kertoo kolumnissaan, kuinka hän 9-vuotiaana yritti pelastaa naapurinsa Helvetin lieskoilta. Sittemmin hänen suhteensa uskontoon on muuttunut.

”Helvetin lieskat ovat vältettävissä! Elävä yhteys Kristukseen tuo armon katuvalle.” Jotakuinkin näin luki lentolehtisessä, jonka työnsin naapurimme postilaatikkoon. Rukouksiini oli vastattu. Naapuriin oli muuttanut viinaan menevä mies, joka vaikutti olevan pelastusta vailla.

Olin 9-vuotias himouskovainen. Tämä ei versonut perhetaustastani, vaan kyläkouluumme ilmestyneestä luokanopettajasta, joka lumosi meidät gospeleillaan kuin pillipiipari. Lukukauden päättyessä jokainen luokallamme oli henkisesti valmis lähetystyöhön. Nykyaikana tällaista tunnustuksellisuutta ei suvaittaisi, mutta lapsuuteni kultaiset neuvostoajat olivat toista.

Suhteeni uskoon ei kuollut nakkisaarnan myötä.

Luopio minusta tuli noin kaksi vuotta myöhemmin, kun ihastuin erääseen Petriin. Jeesus tuntui olevan jollakin määrittelemättömällä tavalla ihastustani vastaan. Opettajani selvensi viestiä kertomalla, että tytön ei ole hyvä olla ”helppo nakki”. Sanapari sisälsi sellaisia mielleyhtymiä, että katsoin paremmaksi ottaa etäisyyttä koko uskontoon ja ihan vain lähetellä Petrille kirjeitä, joihin suihkutin Apple Blossomia.

Suhteeni uskoon ei kuollut nakkisaarnan myötä.

Ajattelen tuonpuoleista ja universaaleja syy–seuraus-suhteita tämän tästä. Herkistyn erilaisille rituaaleille ja pystyn halutessani näkemään merkityksiä siellä, mikä ilman uskoa näyttäisi tavanomaiselta sekasotkulta.

Toisaalta tämän kertominen hävettää. Ehdoton tieteelliseen maailmankuvaan sitoutuminen antaa itsestä niin paljon fiksumman kuvan kuin flirttailu näkymättömän kanssa.

Minua kiehtoo uskossa toivo.

Urbaani uskovaisuus kiteytyy siihen, että kietoudutaan Finlaysonin Jesus-lakanoihin Tokmannilta ostetun muovibuddhan katveessa. Kestolakanat ovat varmasti sellainen valinta, jonka Jeesuskin olisi tehnyt, ja silmänsä ummistava kuluttaja voi ajatella, että hän on tämän valinnan tehtyään oikeastaan itse oma Jumalansa. Näppärää.

Monet puhuvat mielellään henkisyydestä. Määritelmään kuuluu aina jollakin tavalla se, että arvokompassina toimii ”sisäinen ääni”. Ääni sitten kertoilee, mitä milloinkin kannattaisi tehdä, mikä osoittaa verratonta luottamusta siihen, että itsessä on kaikki.

Minua kiehtoo uskossa toivo. Koska maailmassa ei ole pääsääntöisesti mitään järkeä, usko antaa jonkinlaisen kehyksen mielettömyyksille. Se on huojentavaa ainakin niinä hetkinä, kun ääni kieltäytyy kertomasta, mistä sodat johtuvat – tai miksi avokadot ovat aina liian raakoja.

Mutta toki uskoa pohtiessa on hyvä pitää mielessä käsikirjoittaja Doris Eganin sanat: Jos puhut Jumalalle, olet uskossa. Jos Jumala puhuu sinulle, olet psykoottinen.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Koetan kierrättää, ostaa reilun kaupan tuotteita ja kulkea joukkoliikenteellä. Ja silti tunnen syyllisyyttä, kirjoittaa kolumnissaan Ulla Virtanen.

Aina silloin tällöin törmään mainoksiin ja juttuihin yksinäisistä seuraa kaipaavista vanhuksista. Silloin minuun jysähtää yhtäkkinen syyllisyys: miksi en ole pitämässä seuraa isovanhemmilleni? Kunnes saman tien muistan, ettei minulla ole enää isovanhempia ja kohdistan syyllisyydentunteen tuntemattomiin ikäihmisiin.

Menen ruokakauppaan ja mietin, kutsuisinko kassalla asioivan vanhuksen meille kahville. Sitten tajuan sääliväni tuntematonta, joka voi oikeasti olla paraikaa ostoksilla vaikka bilehilepappojen pokeri-iltaa varten. Mistäs minä tiedän. Tämä pappaparka muuttuu minun syyllisyydentuntoni ilmentymäksi. Teoksi hän ei välttämättä muutu, sillä olen kovin arka kysymään vieraalta, mitä kuuluu.

Tunnen oloni syylliseksi, koska olen varma, että feissari ajattelee, että valehtelen.

Syyllisyys iskee myös vastatessani hyväntekeväisyysjärjestön feissarin ”olisiko sulla hetki aikaa” -kysymykseen ”sori, olen jo jäsen”. Tunnen oloni syylliseksi, koska olen varma, että feissari ajattelee, että valehtelen. Kuinka noloa onkaan juosta feissarin perässä ja huutaa ”hei oisko sulla hetki aikaa, haluaisin vain vakuuttaa, että ihan oikeasti olen jo jäsen.”

Syyllisyyttä herättävät myös avustusjärjestöjen arvat, joita postitetaan kotiin. Niitä ostamalla tukee ihmisoikeuksia Kiinassa ja voi voittaa auton. Jos arvoista ei halua maksaa, ne voi palauttaa avaamattomina. Pohdin, voisinko kurkata ensiksi voitinko. Mikäli voitto osuisi kohdalle, maksaisin arvat. Minua kiinnostaa suuresti ihmisoikeuksien parantaminen, ja aivan erityisesti, jos voitan samalla löylysetin.

Vaan sitten syyllisyys huutaa taas mielessäni: Etkö aio maksaa arvasta ennen avaamista? Tai palauttaa niitä avaamattomina? Arvat tuottavat minulle suurta ahdistusta. Päätän olla avaamatta niitä.

Koetan kierrättää, ostaa reilun kaupan tuotteita ja kulkea joukkoliikenteellä. Ja sitten keitän itselleni kapselikahvit. Samalla kun kuuma ihana kahvi valuu kurkusta alas, nousee syyllisyyden puna. Tuhoanko tässä maailmaa yksi kapseliroska kerrallaan? Kuulen jo, kuinka kalat huutavat meressä nimeäni samalla, kun vajoavat saastemutaan. Minulla ei ole mitään käsitystä, miten paljon pahaa oikeasti teen. Tunnen silti varmuuden vuoksi syyllisyyttä.

Syyllisyydentunteen tarkoitus on ohjata ihmistä erottamaan oikea ja väärä. Toki syyllisyyttä voi kantaa myös turhaan, ja pahimmillaan se voi olla lamaannuttava tila. Terveessä mielessä se voi kuitenkin olla keino muistuttaa siitä, että asioita voi muuttaa ja korjata.

Ehkä voisin lahjoittaa hieman enemmän aikaani hyväntekeväisyyteen ja ottaa paremmin selvää ekologisuudesta. Ja ostaa sen löylysetin, ettei tarvitse laskea arpojen varaan.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Vierailija

Terve syyllisyys muistuttaa siitä, että asioita voi muuttaa ja korjata

Jaa-a, tie helvettiin on kivetty... Muutenkin olen itse tuumaillut, että kannattaa viettää aikaa niiden omien vanhustensa vanhempiensa kanssa niin ei tarvitse jälkikäteen miettiä jossain tuherruksissa, että harmi kun ehtivät potkaista tyhjää. Sujuu ehkä tuo luonnollinen poistumakin hieman kepeämmin. Jotenkin sitä silti on mielenkiintoista seurata miten sitä ihminen mietiskelee syvällisesti tai vähemmän syvällisesti ongelmaa joka on ihminen itse, sivuuttaen sen asian kaikenlaiseen hömpötykseen...
Lue kommentti

 Ostitko sinä rontti taas meikkejä sähkölaskurahoilla? 

Piti maksaa lasten päiväkotimaksut, mutta meninkin näköjään sitten manikyyriin. Ups!

Olin matkalla pankkiin keskustelemaan marginaaleista, mutta päädyinkin ostamaan maskaraa. Mitä väliä!

Valtakunnankohauttaja, Väestöliiton parisuhdekeskuksen johtaja Heli Vaaranen nosti niin sanotun talouskissan pöydälle tuoreessa kolumnissaan. Suomalaisissa parisuhteissa muhii epätasa-arvo.

Vaarasen tiedon mukaan suomalaiset naiset eivat kerta kaikkiaan maksa laskuja. 

Nyt kyse ei ole kotitöiden jakautumisesta, vaan uudenlaisesta taloudellisen epätasa-arvon alalajista. Ei, ei siitä, että naiset tienaavat miehiä vähemmän. Tällä kertaa puhutaan miesten harteille jäävästä laskunmaksu-urakasta. Vaarasen tiedon mukaan suomalaiset naiset eivat kerta kaikkiaan maksa laskuja. Jos muistat niin tehneesi, muistat nyt väärin!

– Eniten ihmettelen tätä: miehet maksavat kotitalouden laskut. Joskus yhteiseltä tililtä ja joskus omalta, mutta useimmiten ne ovat miehiä, jotka ottavat kontolleen laskujen maksamisen vaativan ajan ja harmin, Vaaranen päivittelee kolumnissa.

Hänen tietonsa perustuvat ”miesten kanssa käytyihin keskusteluihin”. Tuekseen hän tempaisee myös kuuden vuoden takaisin tasa-arvobarometrin, jonka mukaan vastuu taloudesta jää useammin miehille kuin naisille.

Totta. Voi sen barometrin niinkin tulkita. Suora lainaus kuuluu: Väittämään ”Miehellä on ensisijainen vastuu perheen toimeentulosta” miehet vastasivat naisia huomattavasti perinteisemmin pitäen miestä useammin päävastuullisena kuin naiset.  Suomeksi: Miehet siis kokevat tilanteen näin. 

Koska laskujen maksamisen sukupuolijakaumaa ei Suomessa ole toistaiseksi selvitetty (ihme!), Vaaranen tähyää maailmalta ”kansainvälisiä tutkimuksia ja selvityksiä”.

–  Iso-Britanniassa yksi kolmesta naisesta unohtuu ostelemaan meikkejä rahalla, jota tarvittaisiin laskujen maksuun, Vaaranen iskee lukuja pöytään.

Onneksi naisille ei makseta enempää. Ei luonto kestäisi sitä kemikaalikuormaa.

I beg your pardon?

Perustan väitteeni nyt puhtaasti naisten kanssa käymiini keskusteluihin, mutta tasan nolla prosenttia naisista toimii näin. 

On ihanan virkistävää, että rinnakkain elää monta naisten vinoutunutta rahasuhdetta käsittelevää debattia. Naiset rasittavat miehiä laskunmaksuasioilla ja shoppailevat sekopäinä! Naiset ruikuttavat pienemmistä palkoistaan, vaikka kaikki on hyvin!

Naiset haluavat varmaan enemmän liksaakin vain sen tähden, että saavat haalittua lisää meikkejä. Onneksi naisille ei makseta enempää. Ei luonto kestäisi sitä kemikaalikuormaa. Ja miesten maksutaakka vain kasvaisi, kun heidän pitäisi hoitaa ne erääntyneet yvesrocherin laskutkin.

Anteeksi miehet, anteeksi luonto!

Lähden lisäämään vähän ripsiväriä.

Käyttäjä12223
Seuraa 
Liittynyt19.11.2017

Nainen, rasitatko sinäkin miestäsi etkä maksa laskujasi? Yritä edes!

Just joo. olen kyllä eronnut miehestä, joka ei hallinnut edes omia raha-asioitaan, saati sitten perheen. Lainat maksettiin puoliksi, ja yllätys yllätys, minä hoidin ruokamenot, lasten menot ja osani laskuista. kun ero tuli, onneksi olin huolehtinut avioehdon. Sain ihan kivan kodin, kun talosta kaksi kolmasosaa oli minun. Velkaa toki tuli uudestakin kodista. minä olen olen ainoa, joka avustaa täysi-ikäisiä lapsia heidän ajokorteissaan, takuuvuokrissaan ym. Jaksaa kyllä huvittaa noi Vaarasen...
Lue kommentti