Pelastusrengas vyötäröllä houkuttelee ilkeilemään.

Harvassa ovat ne tapaukset, jotka lihovat 10, 20 tai 30 kiloa – siis melko paljon – huomaamatta asiaa. Kun vyötärölle kertyy pelastusrengas, sen kyllä huomaa, uskokaa minua. Jos vaaka ei paljasta liikakiloja, ne näkyvät viimeistään vanhoihin vaatteisiin änkeytyessä.

Siksi onkin outoa, että lihavat saavat kuulla lähipiiriltään tai jopa täysin tuntemattomilta, kuinka heidän kilonsa hämmentävät.

Se käy esimerkiksi näin:

– Mä olen huolestunut susta. Oot lihonut niin paljon. Haluan vain, että oot terve. Minä hoikistuin, kun aloitin karppauksen, enkä syö nykyään enää illalla kahdeksan jälkeen mitään. Pitäisikö sinunkin kokeilla? (Huom. Tämä versio sisältää inhokkini: täysin turhan höpöhöpöneuvon, joka perustuu omaan kokemukseen.)

Tai vaikka näin:

– Naapurin Pentti kävi sellasessa lihavuusleikkauksessa. Nyt se on laihtunut jo tosi paljon. Onko sinulla rahasta tiukkaa? Jos on, niin minä kyllä autan, siis jos haluat sellaiseen.

Tai näin:

– Oletko miettinyt, että ehkä tuo huimaus johtuu painosta? Sähän olet vähän lihonut. (Tämäkin löytyy inhokkilistalta. Ylipainoisilta viedään oikeus sairastaa yhtään mitään koskaan, koska syy on varmasti läskien.)

Läskikritiikki annetaan hampurilaismallissa: ensin jotain kivaa, sitten se ”olet läski” ja lopuksi taas pumpulia. Kun kommentti tulee nätissä lahjapaketissa, on se koristeltu huolella ja hyväsydämisyydellä. Syy siihen, miksi läskeistä huomautetaan, on se, että toisen terveys huolettaa. Se tehdään siis täysin epäitsekkäistä syistä! ”Olen vain niiiiiiin huolestunut. Haluan, että olet terve.”

Viime vuosina on puhuttu paljon terveistä lihavista, hyväkuntoisista läskeistä. Liikkuva lihava voi ollakin ihan terve. Samaa tukee tuore, yli 300 000 ihmistä kattava tutkimus, jonka mukaan 20 minuuttia liikuntaa päivässä vähentää ennenaikaisen kuoleman riskiä, vaikka olisi lihava tai polttaisi tupakkaa. Lihavan kuntoa ei voi päätellä makkaroita tarkastelemalla.

Asenteet ylimääräisiä kiloja kohtaan periytyvät sukupolvelta toiselle ja juurtuvat syvälle. Lihavien halutaan muuttuvan ja heitä pidetään laiskoina ja saamattomina, yhteiskuntaan sopimattomina.

Läskikommentteja viljelevä ei ole hyväsydäminen, vaan asennevammainen ja pikkusieluinen. Jos peilikuvastaan vahtaa makkaroita, kiinnittää niihin huomiota myös muilla.

Läskistyminen ei muuta ketään ihmisenä. Minä – lihottuani – olen ihan se sama tyyppi. Silti joitain häiritsevät kiloni niin paljon, että niitä on vatvottava. Huomauttelu johtaa siihen, että läskejään kantava alkaa karttaa haukkujan seuraa.

Läskihaukat voisivat mennä itseensä ja kysyä: olenko valmis uhraamaan kaveruuteni ilkeilyllä, jotta toinen laihduttaisi?

Niinhän ei ikinä käy. Kukaan ei laihduta onnistuneesti pakosta tai piruilusta, vaan omasta halusta.

Seuraavan kerran kun kommentoit ystäväsi, siskosi tai työkaverisi läskejä, kysy itseltäsi, miksi teet niin.

Lisää Tätä mieltä -juttuja:

Vain ruma nainen on uskottava!

Ajatuksia Renée Zellwegerin herättämistä ajatuksista

Hei, perussuomalaisten puoluesihteeri: tätä feminismi tarkoittaa

Mielenterveyden ongelmista puhuminen ei ole nyyhkyttämistä, oli diagnoosi mikä tahansa. Milloin ymmärrämme lopettaa kiistelyn siitä, kuka sairastaa oikein?

Viime vuosien aikana lievemmät mielenterveysongelmat ovat arkipäiväistyneet. Niistä kehdataan puhua, ne huomioidaan työpaikoilla ja kynnys hakea apua on madaltunut. On hyvä asia, ettei masennuksesta tai burn outista tarvitse enää potea häpeää.

Suomen psykologiliiton puheenjohtaja Tuomo Tikkanen sanoi muutama vuosi sitten Ylelle, että avoimuuden lisääntymisestä voi kiittää muun muassa julkkiksia.

– Julkisuuden henkilöt ovat kertoneet masennus- tai sairastumisjaksoistaan, ja ne kaikki lieventävät sitä pelkoa, jota on tunnettu mielenterveysongelmia kohtaan.

Sitten tulee psykiatri, Kellokosken sairaalan entinen ylilääkäri Ilkka Taipale ja töräyttää Helsingin Sanomien haastattelussa, että Kansallisteatterin Masennuskomedia-näytelmän päähenkilön tarina on ”tyypillistä naistenlehden kansikuvakamaa”.

– ’Minulla oli burn out, mutta minä toivuin’. Se on ihan eri asia, jos kansikuvajulkkikset kertoisivat sairastuneensa skitsofreniaan ja toipuneensa vähän, mutta sairastavansa sitä edelleen, Taipale sanoo Helsingin Sanomille ja jatkaa:

– En pidä siitä, että julkkikset nyyhkyttävät, hän toteaa tehdäkseen asian vielä selkeämmäksi.

”En pidä siitä, että julkkikset nyyhkyttävät.”

Siinäpä kannustava kommentti kaikille mielenterveytensä kanssa kamppaileville! Julkisuuden henkilö, joka on kohdannut mielenterveyden ongelmia ja saanut niihin mahdollisesti myös diagnoosin ja hoitoa, leimataan nyyhkyttäjäksi. Ikään kuin hän valittaisi turhasta. Jos ei tule verta, ei voi sattua.

Taipaleen kommentti on jatkoa aina silloin tällöin päätään nostavalle väittelylle siitä, kenellä on oikeus valittaa ja kuka on tarpeeksi sairas saadakseen kertoa siitä. Kesällä muun muassa pohdittiin, onko Anna-Leena Härkösen uutuusromaanin päähenkilö ”uskottavasti masentunut”, jos hän käy jumpassa ja elämä näyttää päällisin puolin hyvältä.

Taipale on toki oikeassa siinä, että burn out ja skitsofrenia ovat kaksi eri asiaa, ja hän on tärkeällä asialla vaatiessaan, että vaikeasti mielisairaiden sosiaalinen asema pitää saada kuntoon.

Kummastakaan sairaudesta puhuminen ei silti sulje toista pois. Lievempien mielenterveyden ongelmien esiin tuominen ei ole vakavampia ongelmia väheksyvää, mutta Taipale tulee kyllä nyyhkytyskommentillaan väheksyneeksi kaikkia muita mielenterveyden ongelmia paitsi niitä vaikeimpia.

Aika monelle tulee elämässään vaihe, jolloin mielenterveys joutuu koetukselle. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen mukaan joka viides suomalainen sairastuu masennukseen elämänsä aikana. Monella se uusii ja osalla kroonistuu.

Burn out tai raskauden jälkeinen masennus saattaa olla vaikein asia, jonka ihminen joutuu elämässään kokemaan. Vaikka häpeä ei enää niin suuri kuin joskus aiemmin, kynnys hakea apua saattaa silti olla korkea. Nyyhkyttäjäksi leimaaminen ei varsinaisesti auta asiaa.

Burn out tai raskauden jälkeinen masennus saattaa olla vaikein asia, jonka ihminen joutuu kokemaan.

Sillä, että mielenterveytensä kanssa vaikka vain väliaikaisestikin kamppaileva uskaltaa hakea ja saa apua jo varhaisessa vaiheessa, voidaan ehkäistä ongelmien pahenemista ja yhteiskunnalle aiheutuvia kustannuksia.

Mielenterveyden ongelmat ovat edelleen yleisin työkyvyttömyyseläkkeiden syy. Niiden vuoksi myönnettyjen työkyvyttömyyseläkkeiden määrä on kuitenkin vähentynyt kymmenen vuoden aikana kolmanneksella, vaikka masennustilastot voivat edelleen paksusti.

Voikin kysyä, kuinka suuri merkitys on sillä, että mielenterveydestä on viime vuosina viimein alettu puhua avoimemmin ja että lieviä tai ohimeneviäkään ongelmia ei väheksytä?

Sitä paitsi sen burn outin syvimmässä alhossa saattaa auttaa jo pelkästään tieto siitä, että muutkin ovat tästä toipuneet.

Näyttelijä Ulla Virtanen seisoo perässäsi jonossa. Kuva: Juha Salminen

Onko reilua, että mies saa mennä sortseissa kirkkoon, mutta minä samanlaisissa vaatteissa en, Ulla Virtanen ihmettelee.

Taannoin Italian-reissulla kiertelin poikaystäväni kanssa kaupunkeja. Padovan kaupungissa oli kuuluisa vanha kirkko Basilica di Sant’Antonio. Vaikkemme kumpikaan kuulu kirkkoon, se ei estä meitä ihastelemasta kauniiden rakennusten arkkitehtuuria ja tutustumista historiaan. Joten suuntasimme siis basilikaan.

Mahtipontisella ovella seisoi kaksi vahtimiestä, jotka katsoivat meitä ja sanoivat, että herra on kyllä tervetullut sisälle, mutta naispuolinen ei saa tulla sortseissa ja t-paidassa. Hetken tuijotettuani heitä hämmennyksen vallassa tajusin, että herra poikaystävällähän oli myös sortsit ja t-paita. Huomautin tästä portsareille ja kysyin uudestaan, enkö muka saa mennä sisälle kirkkoon. “Of course you can”, he totesivat. Minun tulisi vain ensin hakea kirkon toimistosta päälleni kaapu.

Päätimme poikaystäväni kanssa, että hän käy vilkaisemassa, miltä sisällä näyttää, ja minä odotan ulkona.

Totta kai tiedän, että katolisuudessa, niin kuin monissa uskonnoissa, on omia, pyhiksi kutsuttuja sääntöjä. Tämä uskonnollinen epäreiluus alkoi kuitenkin odotellessani ärsyttää niin, että haastoin vahtimiehiä. Tivasin heiltä, ovatko he tosiaan sitä mieltä, että on reilua, että mies saa mennä sortseissa kirkkoon, mutta minä samanlaisissa vaatteissa en. He totesivat, että minä voin aivan vapaasti mennä lähellä sijaitsevaan pienempään kirkkoon tai sitten pukeutua tätä rakennusta varten kaapuun.

Minua raivostutti vielä enemmän. Jos jotkut laativat epäreiluja ja epätasa-arvoisia sääntöjä, niin olisivat sitten edes loogisia säännöissään! Ilmeisesti pienemmässä kirkossa jumalaa ei niin paljon ärsytä Virtasen Ullan sortsit, mutta isommassa hänen muotisilmäänsä sen sijaan tökkii. Tämä on yhtä epäloogista kuin se, että gynekologilla otetaan housut pois sermin takana, mutta sitten kävellään toosa paljaana makaamaan pöydälle.

Ymmärrän toki, että tämä on aika pientä henkilökohtaisen tason syrjintää. Olenhan hetero, ateisti, valkoihoinen nainen, joka on kasvanut Suomessa, korkealaatuisen koulutuksen ja terveydenhuollon maassa, jossa tasa-arvokin on moniin maihin verrattuna erittäin pitkällä. Kovin harvoin joudun siis kokemaan mitään suurta syrjimistä. Joten se, että minä en pääse johonkin kirkkoon, on toki pieni asia.

Silti se saa raivostuttaa. Useinhan saa kuulla, että toisten uskontoa pitää kunnioittaa. Miksi uskonnot eivät sitten kunnioita minun ihmisyyttäni? Miksi uskonto saa syrjiä?

Uskoa saa mihin haluaa, muttei olla epäreilu.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Vierailija

Miksi uskonnot saavat syrjiä minua?

Jopa ravintolat saavat asettaa pukeutumiselle ohjeet. En ole katolisen kirkon puolustaja, mutta on hyvä ymmärtää ihan tavalliset säännöt tahdikkuudelle. Jos tietyt asiat ovat toisille erityisen tärkeitä, ja sinulle ei, miksi haastat? Et voi mennä moniin muihinkaan tilaisuuksiin shortseissa, koska se ei ole kunnioittavaa. Linnan juhlat, Eu-parlamentti, opettajien pukeutuminen koulussa jne jne. Jos tilanteissa mennään aina niin pitkälle, että tehdään mitä itse halutaan, kaikista asioista saa...
Lue kommentti