Usein surraan, kuinka ikäihmisten mukanaan kantama hiljainen tieto katoaa. Ehkä osa siitä sietää kadotakin, mutta onneksi termi heilimöinti-ikä pelastui nyt tuleville sukupolville!

Eläkkeelle jäänyt Pirkko Arstila, 79, nosti tuoreessa ET-lehdessä esiin vaietun ongelman. Hänen mukaansa moni nuori nainen ”elämänsä heilimöinti-iässä” pukeutuu kuin betonityöntekijä ja meikkaa silmänsä mascarakraattereiksi. 

– Kokemuksen tuomalla varmuudella voin vakuuttaa, että kautta miespolvien naisten kepeästi keinahtelevat hameet ovat herättäneet vastakkaisen sukupuolen kiinnostusta enemmän kuin housut, joista näkyy kaikki, Arstila kirjoittaa kolumnissaan

Useat närkästyivät kasikymppisen toimittajan vanhakantaisesta naiskuvasta – ja tämän takia ohi meni kirjoituksen paras anti: heilimöinti-ikä!

Ruis heilimöi kesäkuun lopulla, mutta aikuinen nainen voinee heilimöidä läpi vuoden!

Oletan tämän viittaavan ns. hedelmällisiin vuosiin, mutta mehevä kielikuva antaa liikkumavaraa.  Edes Wikipedia ei nimittäin tunne tätä muinaisen faksiajan ilmaisua, vaan väittää sen tarkoittavan heinäkasvien kukintaa. Ruis heilimöi kesäkuun lopulla, mutta aikuinen nainen voinee heilimöidä läpi vuoden!

Heilimöinti tuo kaivattua keveyttä ankeasävyiseen hedelmällisyyskeskusteluun.

Naisen heilimöisyys laskee jyrkästi 35 vuoden iässä – mutta ei se haittaa. Heilimöidään vaan menemään!

Myös heilimöisyyshoitojen fiilis on lämmin ja kutsuva. Lähtisin!

Ja mikä lohdullisinta, heilimöisyyteen voi vaikuttaa itse elintavoillaan. Ja ehkä siis myös pukeutumisellaan. Ei voi tietää! Onpa ihanaa olla heilimöinti-ikäinen nainen!

Vaikka mitä tapahtuisi ja maailma menisi mullin mallin, en saa amputoitua itsestäni neitejä B, S, P ja H, Jenni Kokander kirjoittaa. 

Neiti B:llä on kympin keskiarvo peruskoulun päättötodistuksessa. Hänellä on pettämätön tyylitaju, eettinen elämäntapa ja järkälemäinen yleissivistys. Neiti B on yksi tärkeimmistä opettajistani elämässä. Hänen kanssaan olen teinistä asti pystynyt peilaamaan arvojani ja kehittämään ajatteluani. Hän on haastanut minua ja minä häntä. On helpottavaa tietää, että toinen ei jätä, suutu tai kanna kaunaa, vaikka ollaan erilaisia ja eri mieltä.

Neiti S on yksi kauneimmista ihmisistä, joita tiedän. Hän kirjoitti viisitoistavuotiaana niin hienoja runoja, että järki puutui. Hän laulaa kuin enkeli, merenneito tai ehkä muinainen intiaaninainen. Hänen kanssaan olen aina luovimmillani: hänen herkkyytensä tarttuu ja tukee omaani. Helppo hän ei ole. Olemme loukanneet toisiamme ja törmäilleet, kun elämän isot vaiheet eivät ole osuneet yksiin. Olen pitänyt häntä itsestäänselvyytenä ja hän ehkä minua. Neiti S on kuitenkin ystävä, jollaista ei ole varaa menettää. Vaikka elämä on kovistellut meitä, olemme aina päätyneet sohvan nurkkaan tuijottamaan toisiamme ihastuneina.

Neiti P:n tapasin baaritiskillä. Hän hurmasi minut heti. Ei vain siksi, että hän tarjosi minulle gintonicin, vaan koska hänen onnellinen ja elämänviisas olemuksensa valaisi koko baarin. Neiti P ei aina ymmärrä, miten erityinen hän on ja antaa usein muiden kävellä ylitseen. Hän asettaa aina muut etusijalle, ja kuuntelijana hänen veroistaan ei helposti löydä. Ystävänä hän on vaativa ja armoton. Hänestä on turha odottaa seuraa paskanpuhumiseen. Jos soitan ja valitan parisuhteestani, hän ei koskaan lähde haukkumaan miestäni, vaan kysyy, mitä minä olen tehnyt ja voisinko minä korjata omaa käytöstäni. Hänen kanssaan me etsimme ratkaisuja emmekä lölli murheissa. Hänen viisautensa on kantanut minut monen ongelman yli. Tiedän myös varmuudella, että minä osaan vetää hänet suonsilmästä.

Kun Neiti H astuu huoneeseen, kaikki kerääntyvät kuuntelemaan. Hän on ilmiömäinen tarinankertoja, ja hänen seurassaan on helppo olla. Hänen härski, iloinen ja vapaa persoonansa on kuin kärpäspaperi. Hän tuntee kaikki, ja kaikki tuntevat hänet. Olen itse tottunut olemaan keskipisteenä, mutta Neiti H vie helposti paikkani valossa. Olemme kilpailleet samoista rooleista ja saman miehen huomiosta, mutta koskaan en ole kokenut häntä kilpailijakseni. Hänen saavutuksensa ovat tuntuneet omilta voitoiltani. Tiedän, että hän arvostaa minua yhtä paljon, ja tasa-arvo välillämme on ollut aina rakkautemme maaperä.

Ystävyys on luottamuksen kehä, jossa me toimimme toistemme peileinä. Emme voi valikoida perhettämme, ja todellisen ystävän tunnistaa samasta asiasta. Vaikka mitä tapahtuisi ja maailma menisi mullin mallin, en saa amputoitua itsestäni neitejä B, S, P ja H.

Ystävä on ihminen, jota ei voi enää valita.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Olen aina ihmetellyt, näkevätkö ihmiset oikeasti kahden kilon muutoksen kehossaan, Ulla Virtanen kirjoittaa.

Kuulin kuntosalilla naisen kertovan kaverilleen, kuinka hän olisi ihannepainossaan, jos saisi pudotettua kaksi kiloa. Vihdoinkin bikinikunnossa. Varmasti myös onnellisempi, rakastetumpi ja ihaillumpi.

Tätä viimeistä lausetta hän ei tosin itse sanonut, se oli oma tulkintani. Nainen vaikutti siltä kuin vain nuo kaksi pikkuruista kiloa olisivat onnen esteenä.

Olen aina ihmetellyt, näkevätkö ihmiset oikeasti kahden kilon muutoksen kehossaan. Oma kroppani muuttuu kaksi vaatekokoa jo pelkästään ihanan aasialaisteemaisen buffet-ruokailun aikana. Kuukautisten aikana näytän siltä, että olen pikemminkin raskaana.

Minulla on teoria, että nämä kahden kilon pudottajat ovat niitä samoja tyyppejä, joilla on aina suosituksien mukaisesti säästössä kolmen kuukauden palkan verran rahaa pahan päivän varalle. Niitä, jotka mittaavat tarkalleen oikean määrän spagettia reikämitan läpi ennen kiehumaan laittamista. Niitä, joiden elämä on oikeasti täydellisen kontrollissa.

Totta puhuen minä haluaisin olla kuin he. Haluaisin elää tuntien, että minulla on homma hallussa ja vakaa varmuus elämässä. Vaan kun ei ole. Olen suurpiirteinen ja elämäntyyliltäni löyhäperäinen. Kun esimerkiksi kokkaan, tuntuvat reseptien ainesmäärät turhan tarkoilta. Sinnepäin, on ruokieni salaisuus ja kirous. Kaikki isolla kauhalla.

”Ehkäpä tarkka kontrolli ei lopulta olekaan se avain onneen.”

Toisaalta on myös olemassa sanonta “nuttu nurin, onni oikein”. Ehkäpä tarkka kontrolli ei lopulta olekaan se avain onneen. Mitäpä jos pudotan ne kaksi kiloa, mutta ne putoavatkin väärästä paikasta tai jostakin, mistä en ikinä ole niitä tuntenut enkä nähnyt?

Rahan suhteen en voi tietenkään väittää, etteivätkö säästöt tilillä toisi hieman onnea ja mielenkeveyttä. Olisihan ihan kivaa, jos säästötilillä olisi jemmassa rahaa esimerkiksi toimitusjohtajan vuoden palkan verran. Mutta olenko valmis pistämään joka kuukausi säästöön niin paljon, että minulla olisi sellainen pahan päivän vara? Ja samalla karsimaan jostain, mikä minulle tuottaa nyt paljon iloa? Vai riittäisikö kuitenkin se välimuoto: vähän säästössä, vähän tuhlattuna johonkin, mikä tuottaa enemmän iloa kuin hyötyä?

Minusta ajatus kahden kilon pudottamisesta tuntuu naurettavalta. Eihän se oikeasti näy missään, ei ainakaan kenellekään muulle. Ne kaksi kiloa edustavat enemmänkin sitä ainaista tyytymättömyyttä itseen, sitten kun -ajattelua. Sitten kun kaksi kiloa on pois, vasta sitten olen täysin onnellinen. Tai sitten kun olen varakkaampi.

Jos onni on niin pienestä säädöstä kiinni, ehkä voisi miettiä, että joko se olisi tarpeeksi lähellä. Ehkä avain onneen onkin, että riittää, kun on vähän sinnepäin. Että onni on jo tässä.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.