Ulla Virtanen esittää kovista mutta itkee usein leffojen mainostenkin aikana. Twitter: @ullavirtanen
Ulla Virtanen esittää kovista mutta itkee usein leffojen mainostenkin aikana. Twitter: @ullavirtanen

Koomikko Ulla Virtanen on käynyt niin lähellä kuolemaa, että tietää jo, mitä aikoo viimeiseksi sanoa.

Johtuukohan se pimeästä Suomen talvesta vai mistä, mutta viime aikoina olen monesti pohtinut elämän lyhyyttä. Kuoleman porteilla sitä toivoisi olevansa hillitty, rauhallinen ja hurmaava – ja noin 110-vuotias. Ennen viimeistä henkäystä lausuisin kauniit viimeiset sanat: ”Elin niin kuin toivoin ja sitten kuolin. Live life dream baby butterfly love.” Viimeiset sanani saattaisivat myös olla vain lainauksia halvoista sisustustauluista, mutta kaikki itkisivät silti.

Olen käynyt lähellä kuolemaa. Tavallaan. Pitää toki ottaa huomioon vilkas mielikuvitukseni, joka jokaisen päänsäryn kohdalla ennustaa samaa kuolettavaa tautia. Vatsakipu on aina alkava synnytys, vaikka en ole raskaana. Olen ylidramaattinen.

Minäkin käänsin katseeni ja näin ison lippispäisen varjon ikkunani takana paloportailla.

Mutta niin, asiaan. Asuin pitkään New Yorkissa. Kolmen naisen kimppakämppäni sijaitsi syrjäseudulla. Elokuvista tutut paloportaat löytyivät myös ikkunani takaa. Eräänä yönä heräsin siihen, että joku hakkasi raivoisasti ulko-oveamme. Toinen kämppiksistäni tuli huoneeseeni ja pohdimme, uskaltaisimmeko avata oven vai ei. Yhtäkkiä hakkaaminen loppui ja vaihtui raskaiksi askeleiksi yläkerran asuntoa kohti, jossa koirat alkoivat vihaisesti haukkua. Sitten pamahti, ja koirat hiljenivät.

Tässä kohtaa ystäväni ja minä aloimme hysteerisesti hihittää. ”Koirat ovat kuolleet”, nauroin ja mietin, että mitä hittoa juuri sanoin. Ja miksi miksi nauroin?

Yhtäkkiä kämppikseni kasvot kalpenivat. Hän käänsi hitaasti katseensa kohti ikkunaa. Minäkin käänsin katseeni ja näin ison lippispäisen varjon ikkunani takana paloportailla. Tajusin kauhuissani, ettei ikkunaa saa lukittua. ”Ulos”, huusin ja nappasin kännykkäni mukaani. Ryntäsimme rappukäytävään yöasuissamme, mutta jostain syystä jäimme seisomaan kerrosta alemmaksi. Seisoimme siellä miettien, soitammeko poliisit vai herätämmekö naapurit nauraen samalla hysteerisesti.

Ja mitä päätimme? Emme kehdanneet herättää naapureita emmekä soittaa poliiseja, vaan nauroimme kyykyssä lattialla hokien samalla: ”We’re gonna die.”

Mitä oikein tapahtui? No, kolmas kämppiksemme oli unohtanut avaimensa kotiin ja samalla humalapäissään myös puhekykynsä. Hän hoiperteli ulos asunnosta ja tervehti meitä iloisesti kuin kotiin palannut sankari.

Viimeiset sanat olisivat olleet: hahahaha.

Seuraavana aamuna kämppiksemme tutkiskeli vessanpönttöä ja minä omaa käytöstäni.

Jos tarina olisi päättynyt toisin, olisin kuollut yöpaidassa lattialla, kännykkääni puristaen. Viimeiset sanat olisivat olleet: hahahaha.

Eivät sinällään huonot sanat ensinkään. Olisin kuollut niin kuin elin: häpeä esti välillä liikaa minua tekemästä asioita, mutta ennen kaikkea nauroin paljon.

Onneksi en kuitenkaan kuollut. Nyt ehdin vielä taistella häpeää vastaan ja nauraa vieläkin enemmän.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Koetan kierrättää, ostaa reilun kaupan tuotteita ja kulkea joukkoliikenteellä. Ja silti tunnen syyllisyyttä, kirjoittaa kolumnissaan Ulla Virtanen.

Aina silloin tällöin törmään mainoksiin ja juttuihin yksinäisistä seuraa kaipaavista vanhuksista. Silloin minuun jysähtää yhtäkkinen syyllisyys: miksi en ole pitämässä seuraa isovanhemmilleni? Kunnes saman tien muistan, ettei minulla ole enää isovanhempia ja kohdistan syyllisyydentunteen tuntemattomiin ikäihmisiin.

Menen ruokakauppaan ja mietin, kutsuisinko kassalla asioivan vanhuksen meille kahville. Sitten tajuan sääliväni tuntematonta, joka voi oikeasti olla paraikaa ostoksilla vaikka bilehilepappojen pokeri-iltaa varten. Mistäs minä tiedän. Tämä pappaparka muuttuu minun syyllisyydentuntoni ilmentymäksi. Teoksi hän ei välttämättä muutu, sillä olen kovin arka kysymään vieraalta, mitä kuuluu.

Tunnen oloni syylliseksi, koska olen varma, että feissari ajattelee, että valehtelen.

Syyllisyys iskee myös vastatessani hyväntekeväisyysjärjestön feissarin ”olisiko sulla hetki aikaa” -kysymykseen ”sori, olen jo jäsen”. Tunnen oloni syylliseksi, koska olen varma, että feissari ajattelee, että valehtelen. Kuinka noloa onkaan juosta feissarin perässä ja huutaa ”hei oisko sulla hetki aikaa, haluaisin vain vakuuttaa, että ihan oikeasti olen jo jäsen.”

Syyllisyyttä herättävät myös avustusjärjestöjen arvat, joita postitetaan kotiin. Niitä ostamalla tukee ihmisoikeuksia Kiinassa ja voi voittaa auton. Jos arvoista ei halua maksaa, ne voi palauttaa avaamattomina. Pohdin, voisinko kurkata ensiksi voitinko. Mikäli voitto osuisi kohdalle, maksaisin arvat. Minua kiinnostaa suuresti ihmisoikeuksien parantaminen, ja aivan erityisesti, jos voitan samalla löylysetin.

Vaan sitten syyllisyys huutaa taas mielessäni: Etkö aio maksaa arvasta ennen avaamista? Tai palauttaa niitä avaamattomina? Arvat tuottavat minulle suurta ahdistusta. Päätän olla avaamatta niitä.

Koetan kierrättää, ostaa reilun kaupan tuotteita ja kulkea joukkoliikenteellä. Ja sitten keitän itselleni kapselikahvit. Samalla kun kuuma ihana kahvi valuu kurkusta alas, nousee syyllisyyden puna. Tuhoanko tässä maailmaa yksi kapseliroska kerrallaan? Kuulen jo, kuinka kalat huutavat meressä nimeäni samalla, kun vajoavat saastemutaan. Minulla ei ole mitään käsitystä, miten paljon pahaa oikeasti teen. Tunnen silti varmuuden vuoksi syyllisyyttä.

Syyllisyydentunteen tarkoitus on ohjata ihmistä erottamaan oikea ja väärä. Toki syyllisyyttä voi kantaa myös turhaan, ja pahimmillaan se voi olla lamaannuttava tila. Terveessä mielessä se voi kuitenkin olla keino muistuttaa siitä, että asioita voi muuttaa ja korjata.

Ehkä voisin lahjoittaa hieman enemmän aikaani hyväntekeväisyyteen ja ottaa paremmin selvää ekologisuudesta. Ja ostaa sen löylysetin, ettei tarvitse laskea arpojen varaan.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Vierailija

Terve syyllisyys muistuttaa siitä, että asioita voi muuttaa ja korjata

Jaa-a, tie helvettiin on kivetty... Muutenkin olen itse tuumaillut, että kannattaa viettää aikaa niiden omien vanhustensa vanhempiensa kanssa niin ei tarvitse jälkikäteen miettiä jossain tuherruksissa, että harmi kun ehtivät potkaista tyhjää. Sujuu ehkä tuo luonnollinen poistumakin hieman kepeämmin. Jotenkin sitä silti on mielenkiintoista seurata miten sitä ihminen mietiskelee syvällisesti tai vähemmän syvällisesti ongelmaa joka on ihminen itse, sivuuttaen sen asian kaikenlaiseen hömpötykseen...
Lue kommentti

 Ostitko sinä rontti taas meikkejä sähkölaskurahoilla? 

Piti maksaa lasten päiväkotimaksut, mutta meninkin näköjään sitten manikyyriin. Ups!

Olin matkalla pankkiin keskustelemaan marginaaleista, mutta päädyinkin ostamaan maskaraa. Mitä väliä!

Valtakunnankohauttaja, Väestöliiton parisuhdekeskuksen johtaja Heli Vaaranen nosti niin sanotun talouskissan pöydälle tuoreessa kolumnissaan. Suomalaisissa parisuhteissa muhii epätasa-arvo.

Vaarasen tiedon mukaan suomalaiset naiset eivat kerta kaikkiaan maksa laskuja. 

Nyt kyse ei ole kotitöiden jakautumisesta, vaan uudenlaisesta taloudellisen epätasa-arvon alalajista. Ei, ei siitä, että naiset tienaavat miehiä vähemmän. Tällä kertaa puhutaan miesten harteille jäävästä laskunmaksu-urakasta. Vaarasen tiedon mukaan suomalaiset naiset eivat kerta kaikkiaan maksa laskuja. Jos muistat niin tehneesi, muistat nyt väärin!

– Eniten ihmettelen tätä: miehet maksavat kotitalouden laskut. Joskus yhteiseltä tililtä ja joskus omalta, mutta useimmiten ne ovat miehiä, jotka ottavat kontolleen laskujen maksamisen vaativan ajan ja harmin, Vaaranen päivittelee kolumnissa.

Hänen tietonsa perustuvat ”miesten kanssa käytyihin keskusteluihin”. Tuekseen hän tempaisee myös kuuden vuoden takaisin tasa-arvobarometrin, jonka mukaan vastuu taloudesta jää useammin miehille kuin naisille.

Totta. Voi sen barometrin niinkin tulkita. Suora lainaus kuuluu: Väittämään ”Miehellä on ensisijainen vastuu perheen toimeentulosta” miehet vastasivat naisia huomattavasti perinteisemmin pitäen miestä useammin päävastuullisena kuin naiset.  Suomeksi: Miehet siis kokevat tilanteen näin. 

Koska laskujen maksamisen sukupuolijakaumaa ei Suomessa ole toistaiseksi selvitetty (ihme!), Vaaranen tähyää maailmalta ”kansainvälisiä tutkimuksia ja selvityksiä”.

–  Iso-Britanniassa yksi kolmesta naisesta unohtuu ostelemaan meikkejä rahalla, jota tarvittaisiin laskujen maksuun, Vaaranen iskee lukuja pöytään.

Onneksi naisille ei makseta enempää. Ei luonto kestäisi sitä kemikaalikuormaa.

I beg your pardon?

Perustan väitteeni nyt puhtaasti naisten kanssa käymiini keskusteluihin, mutta tasan nolla prosenttia naisista toimii näin. 

On ihanan virkistävää, että rinnakkain elää monta naisten vinoutunutta rahasuhdetta käsittelevää debattia. Naiset rasittavat miehiä laskunmaksuasioilla ja shoppailevat sekopäinä! Naiset ruikuttavat pienemmistä palkoistaan, vaikka kaikki on hyvin!

Naiset haluavat varmaan enemmän liksaakin vain sen tähden, että saavat haalittua lisää meikkejä. Onneksi naisille ei makseta enempää. Ei luonto kestäisi sitä kemikaalikuormaa. Ja miesten maksutaakka vain kasvaisi, kun heidän pitäisi hoitaa ne erääntyneet yvesrocherin laskutkin.

Anteeksi miehet, anteeksi luonto!

Lähden lisäämään vähän ripsiväriä.

Käyttäjä12223
Seuraa 
Liittynyt19.11.2017

Nainen, rasitatko sinäkin miestäsi etkä maksa laskujasi? Yritä edes!

Just joo. olen kyllä eronnut miehestä, joka ei hallinnut edes omia raha-asioitaan, saati sitten perheen. Lainat maksettiin puoliksi, ja yllätys yllätys, minä hoidin ruokamenot, lasten menot ja osani laskuista. kun ero tuli, onneksi olin huolehtinut avioehdon. Sain ihan kivan kodin, kun talosta kaksi kolmasosaa oli minun. Velkaa toki tuli uudestakin kodista. minä olen olen ainoa, joka avustaa täysi-ikäisiä lapsia heidän ajokorteissaan, takuuvuokrissaan ym. Jaksaa kyllä huvittaa noi Vaarasen...
Lue kommentti